Mitä jos ensin poistetaan lapsiperheiden köyhyys?

Uusi lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen on vahva lastensuojelun ammattilainen.

Kun Suomeen puuhattiin lapsiasiavaltuutettua 1990–2000-lukujen taitteessa, Elina Pekkarinen pänttäsi sosiaalityötä Helsingin yliopistossa. Hän seurasi kiinnostuneena lain kirjoittamista.

– Suomi allekirjoitti YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen 1991. Silti meillä ei tuolloin ollut ketään, jonka tehtävä oli valvoa sopimuksen toteuttamista.

Pekkarinen kiinnostui virasta ja tietoisesti urallaan ”hioi omaa osaamista” sitä varten. Kun edellisen lapsiasiavaltuutetun Tuomas Kurttilan viisivuotiskausi loppui, hän laittoi paperit sisään.

Pekkarisen osaaminen vakuutti valitsijat. Hän aloitti lapsiasiavaltuutettuna toukokuussa tänä vuonna.

Kolme ensimmäistä kuukautta on mennyt muun muassa hallitusohjelmaan ja oman toimiston henkilöstöön tutustuessa. Töitä on teettänyt myös Syyriassa olevien suomalaislasten tilanne.

Valtuutetun työn teemat ja sidosryhmät ovat ennestään tuttuja, hän sanoo.

– Minulla on ollut luottavainen olo. Ei ole tuntunut siltä, että minut on heitetty syvään veteen ja seurattu, miten pärjään.

Valtuutettuna hän arvioi ja edistää lapsen oikeuksien toteutumista Suomessa. Lasten äänitorven tai puolestapuhujan tittelin hän kuitenkin torjuu.

– Lapsilla ja nuorilla on oikeus sanoa omat mielipiteensä. Minun tehtäväni on vahvistaa sitä ääntä ja varmistaa, että se kuullaan.

Palveluihin satsattu, juurisyitä ei hoideta

Elina Pekkarinen on ensimmäinen sosiaalityön ammattilainen lapsiasiavaltuutettuna. Hänen työuransa on liittynyt lastensuojeluun eri rooleissa: nuorisokodin ohjaajana, sosiaalipäivystyksessä, sosiaalityöntekijänä, tutkijana ja määräaikaisena professorina.

Hän tutki väitöskirjassaan lastensuojelun asiakkuutta viidellä vuosikymmenellä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella ja Nuorisotutkimusseurassa hän jatkoi sijoitusten tutkimista.

Lastensuojelun arkea hän seurasi Helsingin hallinto-oikeudessa, jossa hän teki tahdonvastaisia huostaanottopäätöksiä asiantuntijajäsenenä.

– Täytyy toivoa, että sillä mitä sanon, on painoa, hän viittaa alan kokemukseensa.

Voisiko köyhyyden helpottuminen säästää perheet uupumisen ja ongelmien kierteestä?

Pekkarinen aloitti valtuutettuna tilanteessa, jossa lastensuojelun asiakasmäärät ja huostaanotot vain kasvavat. Näin on käynyt siitä huolimatta, että lapsiperheiden tukemiseen on 2000-luvulla satsattu rahaa enemmän kuin koskaan. Se on paradoksi, jota Pekkarisen mielestä pitäisi tutkia tuoreilla silmillä.

Yksi selitys kehitykseen voi olla, että kalliita erityispalveluja käytetään nykyään enemmän kuin ennen. Voi olla niinkin, että resursseja on käytetty osin vääriin asioihin, Pekkarinen väittää.

– Pitää miettiä, onko jykevä palvelujen tuottaminen paras tapa kohdentaa varat.

Kun lapsiperheiden palveluja on kehitetty, pääpaino on ollut ongelmien ennalta ehkäisyssä. Pekkarista huolestuttaa se, että korjaavat toimet jäävät jalkoihin, kun ongelmien ehkäisyyn satsataan vahvasti.

Esimerkiksi sijaishuollon kehittäminen on jäänyt vähälle, eikä jälkihuoltoa ole kehitetty ollenkaan, hän sanoo.

– Suhtaudun kriittisesti todella vahvaan ehkäisypuheeseen. Kuvitellaan, että kaikki ongelmat voi ehkäistä ennalta. Tarvitaan myös korjaavia toimia. Sattuma voi koskettaa ketä tahansa. Jos silloin ei ole korjaavaa toimintaa, mahdollisuus puuttua asioihin hukataan.

Pekkarinen väittää, että runsaatkaan palvelut eivät auta, jos ongelmien juurisyihin ei puututa. Perheen koko tilanne pitää katsoa ennen kuin ”lastensuojelun palvelupyörä masinoidaan liikkeelle”.

– Missä kunnossa perheen talous on, entä asuminen, ovatko vanhempien mielenterveyden kantimet kunnossa, onko ongelmia päihteiden kanssa, käyvätkö vanhemmat töissä, mitä perheen arjessa tapahtuu. Uskallan väittää, että nämä asiat pitää laittaa kuntoon ensin.

Mitä jos poistetaan lapsiperheiden köyhyys?

Lapsiasiavaltuutettu näkee, että lapsiperheiden köyhyydestä ja sen vaikutuksesta lasten ja nuorten ongelmiin puhutaan aivan liian vähän.

Hän varoitteli jo tutkijana, että lapsiperheiden tukien leikkaukset lisäävät lastensuojelun asiakkaiden määrää. Niin kävikin. Leikkaukset iskevät etenkin vähätuloisten perheiden lapsiin ja nuoriin. Rahaa pantiin palveluihin mutta perheiden toimeentulosta sitä vietiin pois.

Köyhyys on yksi perheiden ongelmien juurisyy, joka tulee esiin lastensuojelussa. Lastensuojelun asiakasperheet ovat pienituloisempia kuin muut perheet.

– Mitä jos ensin poistetaan lapsiperheiden köyhyys ja katsotaan, mitä siitä seuraa. Uskalletaanko sitä kokeilla? Voisiko köyhyyden helpottuminen säästää perheet uupumisen ja ongelmien kierteestä?

– Köyhyys ei ole ainut syy lapsiperheiden ongelmien taustalla. Sen poistaminen on kuitenkin yksi tekijä, jota ei ole vielä kokeiltu.

Myös aikuisten mielenterveyspalveluista puhutaan lastensuojelussa liian vähän, Pekkarinen sanoo. Vanhemman mielenterveyden ongelmat ennustavat lapsen joutumista lastensuojelun asiakkaaksi. Se tiedetään tutkimusten mukaan. Silti monissa kunnissa mielenterveyspalveluja on vaikea saada.

– Vanhemman psyykkinen sairaus voi vaarantaa lapsen hyvinvoinnin. Aikuisten palveluissa pitää tunnistaa perheet, joissa on tämä riski. Kun vanhemman hoitoa suunnitellaan, pitää ottaa huomioon myös lasten tilanne. Jos vanhempi ei pääse hoitoon, lapsia on vaikea auttaa.

Runsaatkaan palvelut eivät auta, jos ongelmien juurisyihin ei puututa.

Myös vanhempien liika alkoholinkäyttö ja perheen ihmissuhdeongelmat tuovat lapsia lastensuojelun asiakkaiksi. Ihmissuhdeongelmat näkyvät avioeroina, avoeroina ja kuolemina. Alle 13-vuotiaana sijoitetuista lapsista joka neljäs on kokenut vanhemman kuoleman. Lapsen ongelmien taustalla on usein hoitamattomia traumoja, Pekkarinen sanoo.

– Meillä esimerkiksi avioeroneuvonta on ollut muutamien järjestöjen varassa. Perheiden pitäisi saada kriisissä automaattisesti apua. Moni ei jaksa hakea apua omin voimin, jos on itsekin kriisin osapuoli ja traumatisoitunut.

Käsittelemättömät traumat voivat tulla ilmi, kun lapsi alkaa liikkua yksin kodin ulkopuolella.

– Lastensuojelun asiakkaiksi tuleekin entistä enemmän nuoria. Se on uusi, 2000-luvun ilmiö. Kukaan ei tiedä varmaksi, miksi.

Yksityisten laitosten maa – valvonta olematonta

Elina Pekkarinen on tutkijana ja työssään perehtynyt erityisesti huostaanottoihin ja koulukoteihin. Hän on ollut kahdeksan vuotta valtion koulukotien johtokunnassa. Opiskeluvuodet hän työskenteli Naulakallion hoitokodissa Helsingissä.

Hän sanoo, että nykyistä lastensuojelulakia on hankala soveltaa työhön nuorten kanssa. Laki on sama vauvalle ja 16-vuotiaalle nuorisorikolliselle.

Hän viittaa tilanteisiin, joissa nuoren oikeuksia joudutaan rajoittamaan tilanteissa, joissa se on nuoren parhaaksi. Julkisuudessa on kerrottu tapauksista, joissa oireilevia nuoria on kääritty mattoon tai eristetty.

– Eristämiset ja joukkorangaistukset ovat täysin toimimattomia keinoja. Kaikissa laitoksissa pitää noudattaa lakia ja ihmisoikeussopimuksia. Eri tilanteissa pitää käyttää lievimpiä toimivia keinoja. Toisaalta se ei saa johtaa siihen, että lapset ja nuoret eivät ole turvassa tai he vahingoittavat itseään tai muita. Missä menee oikeutettujen toimien raja? Sen kanssa kipuilen itsekin.

Sijaisperheiden ja laitosten ongelmat kielivät siitä, että ne on jätetty tekemään työtään yksin, Pekkarinen sanoo. Suomessa on eniten yksityisiä lastensuojelupalvelun tuottajia koko Euroopassa. Niitä on syntynyt paljon 1990-luvulta lähtien. Yksityisiä palveluja tarvitaan, Pekkarinen sanoo, koska julkinen puoli ei pysty huolehtimaan kaikista. Samaan aikaan laitosten valvonta ja sijoitusten seuranta on jäänyt vähälle.

– Laitokset jätetään tekemään työtään yksin. Kansallinen tahtotila lastensuojelun kehittämiseksi on ollut mitätön.

– Lastensuojelun sosiaalityöntekijöillä on liikaa työtä. He eivät pysty valvomaan laitoksia. He ovat kertoneet sen julki ja pyytäneet lisää resursseja. Aluehallintoviranomainenkin on ylityöllistetty.

Eduskunnan oikeusasiamies tarkasti kahden vuoden aikana 17 yksikköä. Melkein jokaisesta tarkastetusta laitoksesta löytyi mapillinen korjattavaa, Pekkarinen kertoo.

– Niitä laitoksia on yli 500! Siitä näkee ongelman mittasuhteen. Lastensuojelun ongelmia ei voida valvonnalla hoitaa, koska siihen ei ole resursseja. Pitää tapahtua liikahduksia koko järjestelmän kehittämisessä ja mielekkyyden pohtimisessa.

Onko meidän laitoskulttuurimme aikansa elänyt?

Jotta laitoksilla on muutakin osaamista kuin eristämiset ja muut kovat keinot, tarvitaan lisää henkilökuntaa. Esimerkiksi hän haluaa ottaa Pitkäniemen ja Niuvanniemen sairaalan vaativan psykiatrisen hoidon yksiköt, joissa hoidetaan psyykkisesti oireilevia lapsia ja nuoria.

– Henkilömitoitus on näissä yksiköissä ihan eri luokkaa kuin lastensuojelulaitoksissa, ja ne ovat päässeet hyviin tuloksiin, eikä rajoittamisia ole tarvinnut käyttää paljon.

Laitoskulttuurista yksilölliseen suuntaan

Elina Pekkarinen on viime aikoina miettinyt, onko nykyisessä laitoskulttuurissa mieltä. Nyt yhteen paikkaan kerätään samanikäisiä lapsia ja nuoria, joilla on samanlaisia ongelmia. Tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että laitoksissa sitä ei käytetä voimavarana.

– Vertaisryhmätoiminta on ohutta, ja sen ohjaamisen taidot laitoksissa puutteellisia. Vertaisryhmän sijaan korostetaan nuoren ja aikuisen korjaavaa suhdetta. Miksi lapsia ja nuoria kootaan osastoille, jos se ei tuo lisäarvoa lasten auttamiseen. Olisiko jokin muu tapa parempi?

– Onko meidän laitoskulttuurimme aikansa elänyt?

Valtuutettu miettii, pitäisikö laitosten sijaan perustaa enemmän ammatillisia perheitä.

– En puhu perhekodeista. Ne ovat laitosmaisia. Meillä on koulukodeissa ollut perhekoteja. Niistä on hyviä ja todella huonoja kokemuksia. Oleellista on ymmärtää, että yksi malli ei sovi kaikille lapsille. Tarjolla pitäisi olla yksilöllisempiä ratkaisuja erilaisten lasten ja nuorten tarpeisiin. Nykyinen järjestelmä on jäykkä.

Kunnissa lastensuojelun työtekijän kädet voivat olla sidottuja, Pekkarinen tietää. Kunnalla on ehkä sopimus yhden laitoksen kanssa, ja kaikki huostaanotot sijoitetaan sinne. Joskus lapselle tai nuorelle ei ole tilaa edes siellä.

Rohkeutta ja arvostusta sosiaalityöntekijöille

– Toivoisin, että sosiaalityöntekijät puolustavat rohkeasti työtään ja vaativat sille arvostusta. He ovat avainasemassa torjumassa lasten kaltoinkohtelua, kannustaa Pekkarinen entisiä kollegoitaan kuntien sosiaalitoimistoissa.

– Toivon, että he tuntevat ylpeyttä ammatistaan ja vaativat sellaisia oloja, että he pystyvät tekemään työtä eettisesti kestävällä tavalla. Arvostus, joka näkyy palkassa tai yhteiskunnan ilmapiirissä ja keskusteluissa, on hävyttömän heikkoa. Kuitenkin harva suostuisi kantamaan samaa vastuuta, joka esimerkiksi lastensuojelulla on.

Hän näki hallinto-oikeudessa ja omissa tutkimuksissaan, miten yksin sosiaalityöntekijät jäävät.

– Toivon, että eri ammattikunnat tukevat toisiaan tässä vaativassa työssä. Myös vanhemmille pitää saada tukea siinä vaiheessa, kun lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle.

Ylipäänsä lasten tilanne Suomessa on kansainvälisesti verrattuna erittäin hyvä, Pekkarinen arvioi. Se näkyy muun muassa rahan laittamisena terveydenhoitoon, varhaiskasvatukseen, koulutukseen ja vapaa-ajan toimintaan.

– Suomi tuntee yhteiskuntana lastensa arvon. Välillä kuitenkin tuntuu, että ilmapiiri voisi olla lapsia kohtaan myönteisempikin.

Lapsiin liittyviä aiheita käsitellään usein ongelmapuheessa: puhutaan huollettavien määrästä, lasten ja työn yhdistämisen hankaluudesta, siitä että äitiysloma heikentää naisten asemaa työmarkkinoilla, hän on huomannut. Se voi vähentää halua perustaa perhe ja saada lapsia.

– Yhteiskunta, jossa ei ole lapsia, on aika surullinen. Lapset tuovat rikkautta ihmisten elämään ja koko yhteisöön.

Turvattomuuden tunne tulevaisuuden teema

Lapsiasiavaltuutetun toimisto kirjoittaa parhaillaan strategiaa seuraavalle viisivuotiskaudelle. Turvallisuudesta on tulossa sen keskeinen teema, hän sanoo.

– Mietimme, onko perheiden turvallista elää Suomessa, onko meillä sosiaaliturvaa tai sisäisen turvallisuuden ongelmia. Mietimme myös perheiden kokemuksia turvallisuudesta.

Ne eivät aina ole sama asia.

– Maailma on kutistunut, ja kaikki pahuus tulee jokaisen tietoon median ja internetin kautta. Turvattomuuden tunne on lisääntynyt. Se voi saada ihmiset ja yhteiskunnan käpertymään itseensä. Kun ihmiset vetäytyvät vuorovaikutuksesta, se tekee koko yhteiskunnasta turvattomamman.

– Ilman vuorovaikutusta ihmiset muuttuvat toisilleen vieraiksi. Vierasta on helpompi vihata ja pelätä. Mitä enemmän vuorovaikutusta on, sitä vähemmän on kielteisiä asenteita erilaisia ihmisiä kohtaan.

Jaana Laitinen

Lapsiasiavaltuutettu seuraa YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen toteutumista Suomessa ja edistää sopimuksen tavoitteita yhteiskuntapolitiikassa ja lainsäädännössä. Valtuutettu on lapsen äänen vahvistaja ja lapsipolitiikan sillanrakentaja.
Lapsiasiavaltuutetun virka perustettiin 2005. Ensimmäinen valtuutettu oli poliitikko, taloustieteilijä Maria Kaisa Aula, jonka toimikausi kesti vuoteen 2014 asti. Aulan jälkeen teologi, hallintotieteilijä Tuomas Kurttila toimi valtuutettuna vuodet 2014–2019.
Elina Pekkarinen on kolmas lapsiasiavaltuutettu. Hän on ensimmäinen sosiaalialan ammattilainen tehtävässä.
Valtuutettu toimii hallinnollisesti oikeusministeriön yhteydessä, mutta se on itsenäinen ja riippumaton. Lapsiasiavaltuutetun toimisto sijaitsee Jyväskylässä. Siellä työskentelee valtuutetun lisäksi tällä haavaa erikoistutkija, ylitarkastaja, lakimies ja sihteeri.
Lapsiasiavaltuutettu ei ota kantaa yksittäisen perheen tai lapsen asioihin. Toimistoon ei voi valittaa tai kannella viranomaisten päätöksistä.