Kaarina Hazard on helsinkiläinen vapaa kirjoittaja, joka ei tulisi toimeen omin avuin. Kuva: Jyrki Komulainen
Länsimaisella miehellä on hoivaongelma. En nyt puhu perhekuntien sisällä tapahtuvasta silittelemisestä, vaan koko yhteisestä kohtalostamme. Esiteollisena aikana mies hääti karhun pihapiiristä, teollisena aikana se piti sitä loitolla valtion rajasta, mutta mitä se tekee nyt, tässä uudessa, teollisen jälkeisessä ajassa, jossa maailmasta on tullut yksi ja yhteinen?
Ennen ydinperheen muotia yhteiselämämme hallintomalli ei ollut neljä seinää, vaan yhteisen talouden peruspiiri. Yhdessä jaettu talous eli yhteinen ruokapöytä oli se, jonka kattamiseksi kaikki sen piiriin kuuluneet toimivat, kukin kykynsä mukaan. Se oli elämän keskipiste, lähtökohta ja päämäärä. Vanhat hoitivat pienet, ja jaloilleen jo päässeet lähtivät kuka mihinkin toimeen isompansa matkaan. Kaikki olivat touhussa, jotta suojanpiiri, yhteinen talous pysyisi, jotta kaikille riittäisi ruoka ja lämmin.
Elämä tähtäsi hoivaan kaikilta osiltaan. Peltoja hoivattiin, jotta ne tuottaisivat, metsästä ja vesistä pyydettiin lahjoja, mättäiltä käytiin nyppimässä se, mitä ne kunakin vuonna antoivat. Lehmiä, porsaita ja muita pihan elikoita hoivattiin parhaan mukaan, jotta ne myös ensi vuonna kantaisivat oman sorkallisensa yhteiseen kekoon, koira haukkui suojan ja kissa piti hiiret järsimästä vaurautta, kukin luontonsa mukaan. Yhteisen hoiva oli koko elämän mieli, kaikkien elinehto ja jaettu tulevaisuus.
Sitten tuli teollistuminen sekä yksityisen ja julkisen eri piirit.
Hoivasta tuli erillinen osa-alue, jota voitiin harjoittaa ja hallinnoida, ostaa ja myydä siinä missä mitä tahansa muutakin. Se, mikä ennen oli koko yhteisen olemassaolon mieli, muuttui osa-alueeksi. Hoiva yhtäältä yksityistyi kotiin, toisaalta julkistui myös tuntemattomien jakamaksi.
Jatkuvuuden kehästä oli edelleen kyse, mutta se sorvattiin osiin – tuli vanhushoivaa, lapsihoivaa, syntymättömien hoivaa ja synnyttävien hoivaa; elämässä sortuneiden hoivaa, huonot kortit saaneiden hoivaa ja niin edelleen. Hoivasta tuli yksityinen tarve, jota yksilöille annosteltiin sen sijaan, että se olisi yhteinen elinmehu. Ja näin ajateltuna sen sisältö alkoi tarkoittaa naisten töitä pyyhkimistä, viikkaamista, auttamista, parantamista. Miehisestä hoivasta tuli kaupankäyntiä ja infraa; ostamista ja myymistä; vientiä, tuontia ja tehtaita.
Entä nyt, kun teollinen aika ja sitä varten sovitut sopimukset ovat raukeamassa?
Mitä miehiselle hoivalle tapahtuu uudessa maailmanajassa, jossa työ ei enää ole tehtaan konkretiaa, hyvinvointi vyötärön rasvarenkaita, eikä onnistumista mitata tavaran määrässä?
Mikä huolenpidon malli sopii maailmaan, jossa ilmastonmuutoksen sijoiltaan ajama väki vaeltaa rytisten valtiorajojen yli ja toisaalta virtuaalinen yhteistyö on tehdashierarkioista vapaata? Miten mies hoitaa yhteistä ja globaalia, kun karhua ei voi osoittaa sormella?
