Marraskuun liikkeestä 50 vuotta: Köyhien ystävät barrikadeilla

Tasan 50 vuotta sitten Marraskuun liike pakotti Suomen katsomaan, miten kaikkein kovaosaisimpia meillä rankaistiin.

Eräänä tulipalopakkasyönä vuonna 1967 neljäkymmentä asunnotonta alkoholistia kuoli Helsingissä ulkona kylmyyteen. Vakavasta asunnottomuuskriisistä huolimatta kaupunki oli aiemmin sulkenut 500 hengen yömajan virastotilojen rakentamisen tieltä. Korvaavaa paikkaa yömajalle ei ollut tarjottu.

Kuolemantapaukset olivat viimeinen niitti joukolle nuoria lääkäreitä ja sosiologeja. He perustivat Marraskuun liike ‑nimisen ryhmän vaatimaan vähäosaisten inhimillisempää kohtelua rankaisukeskeisen kontrollipolitiikan sijaan.

Jo aiemmin samana vuonna liikkeen ensi askel oli otettu julkaisemalla suurta huomiota herättänyt pamfletti Pakkoauttajat. Tässä kirjassa tulevat marraskuulaiset – joukossaan muun muassa sosiologi Klaus Mäkelä, lääkärit Ilkka ja Vappu Taipale sekä juristi Jacob Söderman – kritisoivat voimakkaasti Suomen vankilamaisiksi muodostuneita mielisairaaloita, työlaitoksia, alkoholistien huoltoloita ja koulukoteja, joissa hoidon sijaan keskityttiin rankaisemiseen vieläpä mielivaltaisesti.

Laitoskeikka saattoi kolahtaa hämmästyttävän pienestä rikkeestä.

– Kovimmissa koulukodeissa tupakoinnista kärähtänyttä saatettiin seisottaa paljain jaloin lumessa. Jossakin pantiin työntekijöille ja jätkille hanskat käteen, ja sitten lyömään. Samanlaisia olosuhteita oli myös osassa alkoholistihuoltoloita, yksi Marraskuun liikkeen keskeinen vaikuttaja, psykiatri ja ex-kansanedustaja Ilkka Taipale muistelee.

Laitoskeikka saattoi kolahtaa hämmästyttävän pienestä rikkeestä. Kovan kurin koulukotiin saattoi joutua koulupinnauksesta ja pikkurötöstelystä. Maksamattomista elatusmaksuista tai juopottelusta heilahti työlaitoksen ovi. Sosiaaliturva oli vastikkeellista: avustukset täytyi maksaa takaisin, jos ei muuten niin pakkotyöllä laitoksessa.

Työttömälle ja asunnottomalle alkoholistille kierre pohjalle saattoi siis edetä ripeästi. Ei ihme, että Suomessa oli 1960-luvulla nelinkertainen määrä vankeja muihin pohjoismaihin verrattuna.

Lepakosta Linnan juhliin

Päivää ennen Suomen 50-vuotisitsenäisyyspäivää Suomen väri ja vernissatehtaan tyhjä varasto saatiin avattua asunnottomien alkoholistien yömajaksi. Tähän Lepakkoluolaan eli Liekkihotelliin tuli 1 000 miestä asumaan. Kollegansa Claes Anderssonin kanssa Ilkka Taipale hoiti vapaaehtoisesti Lepakossa monenmoista tulehdusta ja tapausta.

– Kai Linnilän keksinnöstä järjestimme uudelle ylioppilastalolle omat itsenäisyysjuhlat. Kutsuimme asunnottomat sinne oluelle ja makkaralle. Heitä tuli paikalle viitisensataa.

Juhlat saivat hurjasti mediahuomiota, jopa enemmän kuin presidentti Kekkosen linnan juhlat. Paheksuntaa ja myötätuntoa riitti, keskustelu oli suurta.

– Radikaaleimmat sosiaalijohtajat olivat riemuissaan avauksistamme, mutta osa viranomaisista koki kritiikkimme loukkaavana ja heidän työnsä arvostusta alentavana.

Marraskuun liikkeen yksi tavoite oli tehdä itsensä tarpeettomaksi ja avittaa alakohtaisten etujärjestöjen syntyä. Näitä tulikin: Mustalaisyhdistys, Suomen varusmiesliitto, Seta, Mielenterveyden keskusliitto, Aseistakieltäytyjäliitto ja niin edelleen. Vuonna 1973 Marraskuun liike lopetti toimintansa.

Radikaaleimmat sosiaalijohtajat olivat riemuissaan avauksistamme, mutta osa viranomaisista koki kritiikkimme loukkaavana.

Yhteiskuntaan marraskuulaiset jättivät komean perinnön.

– Vankiluku on niistä ajoista 2,5-kertaisesti pienempi ja pakkolaitokset lopetettu. Pitkäaikainen asunnottomuus on paljolti taltutettu. Jehovan todistajat on saatu pois vankilasta, samoin elatusmaksunsa hoitamatta jättävät. Juopot eivät enää joudu pakkohuoltoloihin. Koulukotien olosuhteet ovat aivan toiset kuin 1960-luvulla, Taipale listaa.

Veri vetää heikoimpien puolelle

Ilkka Taipaleen kansalaisaktivismi ei tyrehtynyt Marraskuun liikkeeseen. Päinvastoin työ vähäosaisimpien puolesta on jatkunut siitä pitäen ja jatkuu yhä. Yhdessä vaimonsa, Marraskuun liikkeessäkin vaikuttaneen entisen sosiaali- ja terveysministeri Vappu Taipaleen kanssa pariskunta perustaa tänä vuonna vankien asemaan keskittyvän Prison Reform International / Finland -järjestön Marraskuun liikkeen 50-vuotisjuhlien kunniaksi.

– Olemme kiertäneet paljon tutustumassa eri maiden vankiloihin. Dostojevskin sanoin vankilat ovat yhteiskunnan peili. Jos peiliä korjaa, kuva yhteiskunnasta muuttuu.

Tällä hetkellä meillä vankeja katsotaan vain rikollisuuden, oikeus ja kriminaalipolitiikan näkökulmasta. Taipaleet haluavat muokata peilikuvaa sosiaalipoliittisemmaksi.

– Rikollisuutta ja vankilaan joutumista voidaan ehkäistä, vankilaolosuhteita voidaan korjata ja sieltä ulospäässeiden asemaa parantaa. Vankien asemaa parantamalla myös rikollisuus ilman muuta vähenee.

Jos katsotaan mitä tahansa sosiaalista jonoa niin yksinäiset muodostavat siitä suurimman osan.

Vankien lisäksi Taipale ahkeroi edelleen asunnottomuuden vähentämiseksi ja yksinäisten köyhien asialla.

– Jos katsotaan mitä tahansa sosiaalista jonoa niin yksinäiset muodostavat siitä suurimman osan. Oli kyse leivättömän pöydän äärestä tai leipäjonoista, asunto tai toimeentulojonoista tai kuolleiden jonosta. Perheettömät, yksinäiset pudokkaat sieltä löytyvät.

– Bulgarian jälkeen Suomen yksinäiset ovat EU:n köyhimpiä. Vanhus ja lähimmäispalveluliitto Valli ry:n sekä Y-Säätiön kanssa ajamme Suomeen perustettavaksi parlamentaarista komiteaa selvittämään yksinasuvien asemaa. Työkyvyttömien saamista eläketuen piiriin Taipale on ajanut jo 40 vuotta. Monissa kunnissa työkyvyttömyysselvittely on juuri nyt soten odottelun vuoksi väliaikaisesti keskeytetty.

– Taistelu jatkuu ja työvoitto on varma.

Täytyy vain olla sitkeä. Vuosituhannen vaihteessa Taipale tuotti kymmeniä ideoita, joilla köyhyys olisi voitu puolittaa Suomessa.

– YK:n Millennium-tavoite oli puolittaa köyhyys maailmassa vuoteen 2015 mennessä. Suomikin oli allekirjoittanut tämän tavoitteen eli sen piti koskea myös Suomen köyhyyden puolittamista, Taipale muistuttaa.

– Emme onnistuneet tässä operaatiossa, vaikka se ei edes olisi maksanut yhteiskunnalle kovin paljon. Sen sijaan olemme antaneet neljän miljardin veronkevennykset keskiluokalle ja varakkaille.

Sorto, sekasorto vai sosiaalipolitiikka?

Sote-keskustelussa Taipaletta huolestuttaa se, miten sosiaalityö ja sosiaalipolitiikka ovat jäämässä erikoissairaanhoidon ja palvelukotien yksityistämispuheiden jalkoihin.

– Näin siitäkin huolimatta, että juuri sosiaalityöllähän me vähennämme ja ehkäisemme terveydenhuollon tarvetta. Tätä näkökulmaa on jostain syystä hämmästyttävän hankalaa saada esiin.

Suomessa myös turvallisuuspoliittinen keskustelu on saanut sosiaalipolitiikasta yliotteen. On hyvin vaarallista nähdä ratkaisumallit turvallisuuden kautta sosiaalipolitiikan sijaan, Taipale miettii.

– Jos osa ihmisistä jätetään heitteille, sieltä tulee rekyylinä takaisin kaikenlaista häiriötä, se on aivan varma juttu. Presidentti Martti Ahtisaari on sanonut, että maailman suurin uhka ovat 300 miljoonaa työtöntä miestä ja naisten kouluttamattomuus.

Kiinnostaako osallistuminen Prison Reform International / Finlandiin – Ota yhteyttä: ilkka@ilkkataipale.fi.

– Jos näillä irrallisilla miehillä ei ole muita kanavia, heidän vastarintansa saa Isisin muotoja. Näköalaton massa lähtee aina jotain kautta liikkeelle hakemaan merkitystä ja arvoa itselleen. Siksi kansainvälinen sosiaalipolitiikka on ainoa vastaus parempaan ja turvallisempaan maailmaan.

– YK:ssa puhutaan social floorista, pohjimmaisesta pohjasta, jonka alle kenenkään ei pidä pudota. Tätä puhetta tarvitaan lisää.

Lopulta ihmiskunnalla on vain kolme yhteiskuntamallia: sorto, sekasorto tai sosiaalipolitiikka, Taipale summaa.

– Sorrolla saadaan sekasorto kuriin, mutta sosiaalipolitiikalla saadaan sekä sorto että sekasorto kuriin. Sen hyväksi pitää ja kannattaa taistella.

Tapio Ollikainen

Tervettä ravistelua

Marraskuun liike herätti keskustelua tahdonvastaisuudesta ja sen oikeutuksesta, muistelee sosiaalialalla elämäntyönsä tehnyt Anja Auvinen.

Marraskuun liikkeen laitoskritiikki kirvoitti aikanaan vilkkaan keskustelun. Siihen ottivat osaa myös tuolloin Kajaanissa asuneet sosiaalihuoltajat Anja ja Martti Auvinen.

– Keskustelimme Martin kanssa paljon pakosta sosiaalityössä. Olimme huolissamme siitä, että joudumme tekemään ratkaisuja, jotka eivät ole asiakkaan tahdon mukaisia, Anja Auvinen kertoo.

Kuva: Laura Vesa

Martti Auvinen toimi tuolloin Kajaanin kaupungin sosiaalijohtajana. Anjan työpaikka puolestaan oli kunnallisessa kasvatusneuvolassa, nykyisessä perheneuvolassa.

– Emme aina olleet samaa mieltä. Martilla oli virkansa puolesta hallinnollinen näkemys. Minä olin asiakastyössä ja painotin ratkaisujen terapeuttista ja eettistä näkökulmaa.

Martti Auvinen on etääntynyt työajastaan jo siinä määrin, ettei tavoita enää 50 vuoden takaisia keskusteluja. Marraskuun liikkeen laitoskritiikki tuli Auvisista kuitenkin tarpeeseen.

– Meistä oli erittäin tarpeellista joutua sosiaalityössä ajattelemaan entistä perusteellisemmin, eri näkökulmia huomioon ottaen ja ihmisen omaa kokemusta kunnioittaen, sanoo Anja Auvinen.

Tehoton laitoshoito

Perheneuvolan lisäksi Anja Auvinen ehti työskennellä sosiaalitoimistossa ja Pelastakaa Lapset ry:ssä. Viimeiset vuodet hän johti Kainuun A-klinikkaa.

– Pidin todella sosiaalityöstä. Minulla ei koskaan käynyt mielessä, että vaihtaisin ammattia. Minulla on ollut hyvä elämä.

Marraskuun liikkeen aikoihin sosiaalityöntekijä liikkui vapaaehtoisuuden ja pakon rajamailla. Auvinen halusi keskusteluissa tuoda esiin erityisesti näennäistä vapaaehtoisuutta.

– Jos ihminen ohjataan työpaikalta päihteiden vuoksi hoitoon, niin sinne on mentävä tai hän saa työpaikallaan sanktioita. Onko hoito silloin vapaaehtoista, hän kysyy.

Vielä 1960-luvulla laitoshoito oli tavallista ja sitä pidettiin usein jopa välttämättömänä. Auvinen jakaa Marraskuun liikkeen laitoskritiikin.

– Laitokseen lähettäminen ei ollut mikään ratkaisu. Se ei useinkaan tuottanut tulosta, jos asiakas oli vastentahtoinen.

Tulosta päihdeongelmissa alkoi Auvisen mukaan syntyä vasta, kun asiakas sai ihmisarvonsa takaisin. Se edellytti sosiaalityöntekijältä paneutumista ja aikaa.

1960-luvulla vallalla oli ajatus, että yhteiskunnalla on oikeus puuttua ihmisen elämään.

– Piti saada kohennettua ihmisen itsetuntoa, jotta hän pystyi myöntämään ongelmansa. Asiakkaat olivat usein niin häpeissään, ettei heidän itsetuntonsa enää kestänyt sitä.

Koulutuksesta isoin apu

Vielä 50 vuotta sitten vallalla oli hallinnollinen työote. Hoitosuhteet jäivät tavallisesti lyhyiksi, ja sosiaalityöntekijät olivat usein kouluttamattomia, Auvinen kertoo.

– Maallikoiden oli vaikea ymmärtää, että viranomainen ei välttämättä näe asiakkaan hyvää. He eivät aina kunnioittaneet ihmisen omaa harkintakykyä, vaan käyttivät liikaa viranomaisvaltaa.

Auvisen mukaan 1960-luvulla vallalla oli ajatus, että yhteiskunnalla on oikeus puuttua ihmisen elämään. Marraskuun liike ravisteli sitä hänestä terveellä tavalla.

– Se herätti keskustelua tahdonvastaisuudesta ja sen oikeutuksesta. Osa sosiaalityöntekijöistä noteerasi Marraskuun liikkeen viestin ja ryhtyi arvioimaan työtapojaan ja päätöksiään.

Marraskuun liikkeen sanoma oli Auvisen mukaan kuitenkin helppo syrjäyttää vouhotuksena tai ylilyöntinä. Hänestä koulutuksen yleistyminen vaikutti Marraskuun liikettä enemmän.

– Mitä enemmän sosiaalityöhön tuli kouluttautuneita ihmisiä, sitä paremmat mahdollisuudet heillä oli ottaa huomioon asiakas oman elämänsä herrana tai rouvana.

Tällä saralla Auvinen teki myös oman osuutensa. Jäätyään eläkkeelle hän koulutti vielä vuosia sosiaalityöntekijöitä ja terveydenhuollon ammattilaisia kohtaamaan päihdeongelmaisia.

Meeri Ylä-Tuuhonen

Kun kontrolli nostaa päätään

Sosiaalityön historia täytyy tuntea, jotta synkät ajat eivät palaa, Jarl Spoof sanoo.

Jarl Spoof jäi muutama vuosi sitten Vantaan johtavan sosiaalityöntekijän töistään eläkkeelle. Hän aloitti sosiaalialan opintonsa 1970-luvun alussa.

– Tunsimme Marraskuun liikkeen teemat ja kontrollipolitiikan kritiikin. Kun aloitin, pinnalla oli varsinkin Ruotsin ajankohtainen keskustelu lastensuojelusta ja sosiaalityöstä, Jarl Spoof muistelee.

– Mietimme opintopiireissä paljon asiakkaan asemaa ja halusimme humaanistaa sosiaalityötä, joka yhä oli kovin kontrollihenkistä. Päätavoitteita alalla 1970-luvun alussa oli saada koulutus kuntoon. Sosiaalityön ammatillistuminen oli vasta aluillaan.

– Suurin osa työntekijöistä oli kouluttamattomia. Johtajatkin saattoivat olla täysin poliittisen aktiivisuuden ja puoluekannan mukaan valittuja.

Kuva: Veikko Somerpuro

– Nykyään on upeaa, että sosiaalialan koulutuksemme on aivan maailman huippua. Siitä sosiaalityö ei jää kiinni, mutta rakenteissa ja resursseissa riittää viilattavaa.

Millaista uudistamista sosiaaliala tarvitsee?

Työ tulisi ennen kaikkea nähdä sisimmältään palveluna eikä kontrollina, sanoo Jarl Spoof.

– Sosiaalityö ei ole koskaan vielä päässyt kunnolla lähtemään asiakkaiden tarpeista. Työ on aina ollut kovin ulkoapäin ohjattua ja byrokraattista. Sosiaalityössä pitäisi ehdottomasti olla läheisesti yhteydessä asiakkaisiin, mutta liika byrokratia pitää etäisyyttä yllä.

Sosiaalialan tilannetta Spoof vertaa lääkäreiden työhön. Missään hallinnossa ei päätetä siitä, miten lääkärintyötä tehdään, vaan työ lähtee asiakkaiden tarpeista.

– Sosiaalityössä joudutaan yhä valitettavasti tekemään paljon vain lakia toimeenpanevaa työtä.

Keppi eliitin lahja köyhille?

100-vuotiaassa Suomessa kontrollipuhe on taas kasvussa. Ministeritasolla vaaditaan kovempia rangaistuksia ja vastikkeellista sosiaaliturvaa. On pöyristyttävää, että sosiaalityön synkkä, kontrolliin ja rangaistuksiin perustuva historia unohdetaan, Spoof hämmästelee.

– Historiallisesti sosiaalityön asiakkaat on aina koettu hieman uhkana yhteiskunnalle, moraalille ja ties mille. Nämä näkemykset vaikuttavat valitettavasti yhä paljon, ja se estää sosiaalityön näkemisen palveluna kontrollin sijaan.

Spoofin mukaan tarvitsemme kunnon likapyykkikeskustelua sosiaalialasta, jotta menneet synkkyydet eivät tulevaisuudessa toistu.

Onko eliitin lahja köyhimmille juhlavuotena se, että kovennetaan kontrollipolitiikkaa ja tehdään sosiaaliturvasta vastikkeellista?

– Viimeksi kun sosiaaliturva oli vastikkeellista eikä töitä ollut saatavilla, ihmisiä heitettiin joukolla laitoksiin pakkotöihin. Entä mitä muuta nykyinen vammaispalvelujen kilpailutus halvimmalle tarjoajalle on kuin modernia köyhäinhuutokauppaa?

Suomi 100 vuotta

Kun Suomi vuonna 1967 täytti 50 vuotta, presidentti Kekkonen armahti osan vangeista. Kun Suomi nyt täyttää 100 vuotta, mahtaako presidenttimme tehdä samoin vai onko aika kovempi, Spoof miettii.

– Nyt olisi täydellinen hetki reagoida köyhyyteen ja syrjäytyneisyyteen. Vai onko eliitin lahja köyhimmille juhlavuotena se, että kovennetaan kontrollipolitiikkaa ja tehdään sosiaaliturvasta vastikkeellista?

Vastikkeellisuuden tietämätön tuputtaminen harmittaa Spoofia.

– Pitkäaikaistyöttömistä suurin osa on jo maksanut sosiaaliturvamaksuja ja vero ja yhteiskunnalle 50–60-vuotiaiksi saakka, ennen kuin heistä on tullut työttömiä. Eikö heille kuulu saada jotain takaisin hankalassa tilanteessaan? Tätä taustaa vasten vastikkeellisuusehdotukset kuulostavat suorastaan ryöstöltä.

Kohti äänekästä dialogia

Kritiikki herättää aina paljon tunteita. Marraskuun liikkeen Pakkoauttajat-kirjakin loukkasi aikoinaan monia sosiaalialan ihmisiä. Spoof ymmärtää mielipahaa, sillä moni varmasti yritti vilpittömästi parhaansa, eikä työn kontrollipainotteisuutta suinkaan ole helppo vähentää, jos organisaatio ja lainsäädäntö ei tällaista toimintaa tue.

– Silti kaikki kritiikki on aina otettava vakavasti ja kriitikoiden kanssa on pyrittävä rakentavasti keskustelemaan. Oli kritiikki kuinka rajua, asiatonta tai virheellistä tahansa.

– Dialogia tulisi ehdottomasti käydä myös näinä somemyrskyjen aikoina. Pahinta on reagoida kritiikkiin hiljaisuudella tai eristämisellä. Sotekeskustelussa sosiaaliala on jäänyt hämmästyttävään katveeseen. Nyt jos koskaan alaa tulee puolustaa äänekkäästi, Spoof sanoo.

– Se hiljaisuus, mikä soten ympärillä vallitsee, on äärimmäisen huolestuttavaa. Tiedän kyllä, että keskustelun herättäminen on vaikeaa: olen yrittänyt nostaa julkista keskustelua sosiaalityön merkityksestä, mutta sitä on hyvin vaikea saada aikaiseksi. Tässä meidän täytyy nyt jaksaa olla aktiivisia.

Tapio Ollikainen