Kaisa Yliruokanen on kahden lapsen äiti ja Talentian markkinoinnin ja viestinnän asiantuntija. Kuva: Veikko Somerpuro
Niin se sitten alkoi, kuopuksen esikoulu nimittäin. Päiväkodin vanhimman rooli tuntuu tyttärestäni tärkeältä, ja kannattaa siitä nauttiakin, sillä seuraavan kerran vanhimpana saa olla vasta ysiluokkalaisena.
Heti toisella viikolla kotiin tuli läksyä. Saimme yhdessä pohtia ja piirtää, mitä tyttöni haluaa esikoulussa oppia. Vihkoa rustattiin koko ilta ja seuraavan aamuna päiväkotia edeltävä aamutelkkarin pikkukakkospätkäkin vaihtui keskittyneeseen kellon piirtämiseen oman kirjoituspöydän ääressä. Sillä ”olisihan se kellokin ihana oppia”, hän muisti heti herättyään.
Nykymuotoinen esiopetus on pitkän työn tulos, joka alkoi jo 1940-luvulla. Ensimmäiset varsinaiset kokeilut tapahtuivat Suomessa kuitenkin vasta 1960-luvulla Lahdessa, mistä lähtien toimintaa on kehitetty aina tähän päivään asti. Yleisesti esikoulun ajatellaan saaneen alkunsa tietysti Yhdysvalloista, jossa sitä oli kehitetty slummilasten tueksi.
Omista eskaripuuhistani jäi mieleen lämmin muisto ja rakkaus pullapitkoa kohtaan.
Itse vietin lapsuuteni kotoisasti perhepäivähoidossa ja suoritin eskaritehtäviäni aina joskus, jos muistimme, että niitäkin pitää tehdä. Silloin täytin esiopetuskirjaani itsekseni hoitotätini keittiönpöydän kerniliinan ääressä ja jännitin kouluun menoa. Kirjan vieressä oli usein kaakaokuppi ja pullapitkon siivu, joka murustui ihanasti sivuille.
Siihen aikaan esiopetus oli satunnainen mahdollisuus, nyt se on upea velvollisuus. Tosin oppivelvollisuuteen esiopetus ei edelleenkään kuulu, joten vielä pari prosenttia lapsista jää sen ulkopuolelle. Suurin osa lapsista osallistuu järjestettyyn opetukseen, mutta vuosittain muutamat tuhannet saavat oppinsa kotona, kerniliinan ääressä varmaan edelleenkin.
Tänä päivänä slummilasten tukemisesta on siirrytty 20 viikkotunnin opetuspakettiin, jonka tavoitteet on kirjattu virallisen esiopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin. Nykyään esiopetuksen keskeisenä tehtävänä on ”edistää lapsen kasvu-, kehitys- ja oppimisedellytyksiä. Toimintaa suunnitellaan lapsilähtöisesti ja sen tehtävä on vahvistaa lapsen myönteistä minäkuvaa ja käsitystä itsestään oppijana”.
Omista eskaripuuhistani jäi mieleen lämmin muisto ja rakkaus pullapitkoa kohtaan. Tyttäreni sen sijaan saa niin laadukasta ja suunniteltua esiopetusta, että vihkoon piirretyt oppimistoiveet ovat ehkä jo kesälomaan mennessä toteutuneet.
Tärkeimpänä ei meillä kotona kuitenkaan pidetä kirjainten hyvää hallintaa ja kellotaulua, vaan tyttäreni tunnetta siitä, että minä opin ja minä osaan, kun tarpeeksi harjoittelen. Ja vaikka joskus en osaisikaan, ei se haittaa, koska lapsena ei ole mihinkään kiire.
Kaisa Yliruokanen
