Lusikka housuun

Kaisa Yliruokanen. Kuva: Veikko Somerpuro

Iltalehti uutisoi toukokuun lopussa, että Ruotsin Göteborgissa on ohjeistettu tyttöjä piilottamaan lusikka alushousuihinsa ennen lentokentän turvatarkastukseen menemistä, jos he ovat vaarassa joutua matkan määränpäässä ympärileikatuiksi tai pakkoavioliittoon. Kaupungin lentokenttäväki on tietoinen ohjeesta, ja mikäli metallinpaljastin hälyttää pöksylusikan vuoksi, saa tyttö tilaisuuden puhua yksityisesti ja rauhassa viranomaisille.

Idean äidin, hyväntekeväisyysjärjestö Karma Nirvanan, mukaan moni tyttö on pelastunut tämän käytännön vuoksi. Se on tietysti hienoa.

Jotta pystyy puhumaan, on voitava luottaa.

Mutta emmekö pysty parempaan? Miksi nämä nuoret tytöt eivät ole puhuneet jo aikaisemmin? Eivätkö he luota ammattilaisiin?

Lusikan housuunsa piilottavat tytöt ovat elämänsä varrella kohdanneet Ruotsin kaltaisessa hyvinvointivaltiossa kymmeniä perheen ulkopuolisia aikuisia. Silti he pyytävät apua salaa viime hetkellä lentokentän turvatarkastuksessa.

Miten näille tytöille ja muillekin vaarassa oleville saataisiin viestiä, että apua saa pyytää, kun ensimmäiset merkit ilmaantuvat? Ketään ei voi auttaa, jos avuntarve ei ole tiedossa.

Tätä turvaa me sosiaalialan ammattilaiset voimme lisätä. Vaikka asiakkaita on liikaa, on kuitenkin pidettävä takaraivossa se mahdollisuus, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. On tarjottava tilaisuuksia puhua yksin ilman vanhempia, puolisoa tai läheisiä.

Tämä ei tietenkään pelkästään riitä. Luottamuksen syntymiseen tarvitaan aikaa ja toistoja, eikä se ole mahdollista, jos ihmisen kohtaa kiireessä joka kerta eri työntekijä.

Kaisa Yliruokanen