− Olen onnellinen, että saan kokeilla ääneni hoitavuutta muulla tavoin kuin esiintymällä yleisön edessä, Liisa Tavi sanoo. Kuva: Johanna Kokkonen
”Tänään jaksan nousta seisomaan, tänään jaksan itseäni katsoa. En tarvitse enää peilejä, en haarniskaa, joka kulkua vaikeuttaa.”
Liisa Tavi lauloi Kollaa kestää ‑yhtyeen laulun Jäähyväiset aseille 1970-luvulla, mutta vasta nyt, neljän vuosikymmenen jälkeen ja varsin kuoppaisen tien kuljettuaan laulaja uskaltaa varovasti sanoa seisovansa noiden voimakkaiden sanojen takana.
− Nyt opettelen elämään ilman haarniskaa. En jää enää peilikuvan vangiksi ja ala arvostella itseäni heti, kun katson peiliin, vaan yritän kuunnella sisäistä ääntäni.
Poliittisen laululiikkeen myötä 1970-luvulla tunnetuksi tullut Liisa Tavi kosketti ihmisiä herkän kuulaalla äänellään. Monien mielestä Liisan laulama Elämälle kiitos on edelleen ainoa oikea suomenkielinen versio Violetta Parran laulusta, joka jäi Parran viimeiseksi ennen kuin hän riisti itseltään hengen.
Tavi ei ole esiintynyt julkisuudessa juuri ollenkaan 2000-luvun alun jälkeen, jolloin ilmestyi hänen viimeinen levynsä Vaeltava sydän. Hänen Talentia-lehdelle antamansa haastattelu on ensimmäinen haastattelu lähes kymmeneen vuoteen. Sen sijaan hän hoitaa nykyisin äänellään ihmisiä konkreettisesti rentoutushoidoissa, joita hän alkoi kehittää opiskeltuaan reikimasteriksi 1990-luvun puolivälissä.
Nyt Liisan äänessä koskettaa erilainen sointi kuin nuorena laulajana. Siinä soi nöyryys, joka nousee avioeron, työttömyyden, vähävaraisuuden ja oman sairauden kohtaamisesta ja niistä selviytymisestä.
Liisa Tavi muistuttaa, että kuuluisuus tai aplodit eivät riitä elättämään ketään. Hän ihmettelee, miksi niin vähän puhutaan siitä, kuinka esiintyvät taiteilijat – erityisesti vanhenevat, jäävät yksin tyhjän päälle ja joutuvat hakemaan toimeentulotukea, kun oma ammatti ei enää elätä.
− Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät halua puhua elämän ikävistä asioista.
Kaikkien raskaiden kokemustensa jälkeenkin taiteilija sanoo kuitenkin olevansa edelleen kiitollinen elämälle. Se on kouriintuntuvasti opettanut katsomaan peiliin ja näkemään siellä kauniin ja rakastamisen arvoisen ihmisen.
Ihmeiden aika ja lama
Liisa Tavi asuu lapsuuden kaupungissaan Joensuussa, johon hän muutti takaisin yli kahdeksan vuotta sitten Helsingistä. Helsinkiin hän lähti 1970-luvun lopulla, jolloin häntä pyydettiin paikkaamaan Sinikka Sokkaa Agit Prop ‑yhtyeessä. Kun Liisa voitti television Levyraadin Pelle Miljoonan sanoittamalla laululla Lasta ei saa tukuttaa, hän nousi koko kansan tietoisuuteen säestäjänsä, muusikkomiehensä Pekka Tegelmanin kanssa.
Levyttäessään Parran Elämälle kiitos, Liisa oli vain 20-vuotias. Nyt taiteilijaa hymyilyttää kuunnellessaan tuota levytystä. Silloin hän ei vielä tiennyt, mistä kaikesta tulee olemaan kiitollinen Violetta Parralle.
− Olen saanut häneltä haasteen elää se laulu läpi. Nyt olen kiitollinen elämälle siitä oivalluksesta, miten tärkeää on opetella rakastamaan itseään.
Liisa Tavi ja Tegelman erosivat vuonna 1990. Avioeron myötä Liisa menetti myös työtoverinsa, sillä hänen miehensä sävelsi ja sovitti useita Liisan laulamia lauluja. Pariskunnan kaksi pientä lasta jäivät asumaan äidin kanssa.
Samoihin aikoihin Suomeen iski lama. Liisa Tavi oli työtön muusikko, sillä lama tyhjensi konserttisalit. Liisa alkoi purkaa pahaa oloaan kirjoittamalla lauluja, jotka hän kokosi uudeksi albumiksi. Ihmeiden aika ilmestyi vuonna 1994, ja se oli ensimmäinen Liisan äänite, jonka laulut olivat suurimmaksi osaksi hänen omia sanoituksiaan ja sävellyksiään.
− Kirjoitin ne suuresta tuskasta käsin ryöpsähtämällä. Myöhemmin ymmärsin, että en ollut käynyt sitä matkaa itsessäni loppuun saakka. Mikään minussa ei ollut muuttunut, kun levy ilmestyi.
Levyn ilmestyminen ei auttanut taloudellisessa ahdingossa, sillä levyä ei myyty juuri ollenkaan.
Taiteilijaeläke
Liisa jäi tyhjän päälle, niin taloudellisesti kuin henkisestikin, ja hänellä puhkesi kaksisuuntainen mielialahäiriö.
− Kirjoittamani laulut eivät puhdistaneet minua, kuten olin toivonut, vaan huomasin jääneeni yksin fiktiivisen maailmani kanssa.
Sairaus vei terapioista ja lääkkeistä huolimatta Liisan useita kertoja sairaalaan. Parempina kausinaan hän yritti tehdä töitä. Silloin hän tutustui rentoutushoitoihin ja aloitti niiden tekemisen Vuosaaren asukastaloissa.
Parin vuoden kuluttua Liisa jäi sairauseläkkeelle. Arki oli tiukkaa minimitulon turvin, ja Liisa rupesi syventämään osaamistaan rentoutushoidoissa. Sairauden kurissa pitäminen olisi vaatinut vakaata ja stressitöntä elämää, mutta pienituloisena eläkeläisenä ja kahden lapsen äitinä hänen oli yritettävä ansaita lisätuloja.
Usein hän haali liikaa töitä. Silloin sairaus paheni ja taas oli lähdettävä lepäämään sairaalaan. Liisa kertoo, että jokaisen sairaalajakson jälkeen tuntui, että joutui aloittamaan kaiken alusta. Keväällä 2008 Liisa Taville myönnettiin valtion taiteilijaeläke.
Uuden elämän alkuun
Liisa muutti lasten aikuistuttua takaisin Joensuuhun, jossa asuvat Liisan iäkäs äiti ja veli perheineen. Jonkin aikaa Joensuussa asuttuaan Liisa sai vihdoin sopivan lääkityksen. Hyvän terapian, kuntouttavien sairaalajaksojen sekä uuden lääkkeen ansiosta alkoi tervehtyminen. Mielen heilahtelut ovat pysyneet kurissa jo muutaman vuoden, ja Liisa hoitaa terveyttään muun muassa kuntoilemalla ahkerasti. Henkiseksi oppaakseen hän on löytänyt Louise L. Hayesin, jonka kirjoista laulaja on oivaltanut, mikä viisaus on todellisessa itsensä rakastamisessa.
Liisa kertoo, että kun hän viimeisen kerran painoi sairaalan oven kiinni perässään, hän tunsi olevansa hyvin motivoitunut tervehtymään.
− Ymmärsin, että itsensä rakastaminen on ainoa tie pysytellä terveenä, ja tämä uusi tapa nähdä ja ajatella pitää minua hellästi otteessaan.
Tärkeää on osata vetää rajat. Nykyisin Liisa osaa annostella tekemisiään – myös antamiaan äänihoitoja – sen mukaan, mikä itsestä tuntuu hyvältä. Liisa kutsuu hoitojaan Koskettavaksi ääneksi. Hän on tehnyt niitä erityisryhmien kanssa, ja ensi kevääksi on Joensuussa suunnitteilla odottavien äitien ryhmä.
Koskettavassa äänessä Liisa yhdistää reiki-hoitoa ja musiikkia, jota hän soittaa äänitteeltä tai tuottaa itse äänellään ja erilaisin soittimin.
− Äänihoito on jatkuvaa etsintää ja olen siinä vasta alussa. Olen onnellinen, että saan kokeilla ääneni hoitavuutta muulla tavoin kuin esiintymällä yleisön edessä, Liisa sanoo.
Äänihoitojen lisäksi Liisalla on työn alla tamperelaisen erityisopettajan Aija Leinosen tekemä äänite, jossa Liisa laulaa muusikko Eero Safka Pekkosen kanssa Leinosen säveltämiä lauluja hiljentymis- ja rentoutumishetkiin. Nyt työn alla oleva albumi on jo neljäs Leinosen säveltämä ja tuottama levy, jolla Liisa laulaa.
Suurta iloa elämään tuo myös kaksivuotias pojanpoika. Liisan mielestä elämä tuntuu hyvältä, kun saa tehdä verkkaisesti asioita ilman, että on kiire mihinkään ja on aikaa huolehtia itsestään.
