Sosiaalityöntekijä Eeva Mononen tutki lasten vertaissuhdeväkivaltaa sijaishuollossa, koska halusi avata keskustelua yleisestä lastensuojelun ilmiöstä.
Kouluterveyskysely osoittautui arvokkaaksi tiedonlähteeksi, kun sosiaalityöntekijä Eeva Mononen lähti tutkimaan vertaissuhdeväkivaltaa sijaishuollossa. Aihetta ei ole aiemmin tutkittu Suomessa.
Lasten vertaissuhdeväkivallan käsitteen Mononen käänsi englannin kielestä. Sen alle niputettiin kaikki lasten välillä tapahtuva aggressiivinen käytös, kuten kiusaaminen ja pahoinpitely. Vertaisuutta määritteli asuminen samassa sijaishuoltopaikassa sekä alle 18 vuoden ikä.
Kaiken kaikkiaan vertaissuhdeväkivalta näytti olevan melko yleistä sijaishuollossa asuvien lasten keskuudessa. Myös aiemman ulkomaisen tutkimuksen valossa sijaishuollossa asuvien lasten keskinäinen väkivalta näyttää olevan yleisempää muuhun saman ikäiseen väestöön verrattuna.
– Kaikista harvinaisinta väkivallan muotoa, eli sulkemista tai lukitsemista johonkin tilaan, esiintyi 13 prosentin kohdalla, mikä on sekin merkittävä luku, Mononen sanoo.
Henkistä vertaissuhdeväkivaltaa ilmeni eniten. Sitä oli kokenut vastanneista vähän reilu puolet. Sen yleisimpiä muotoja olivat härnääminen, ärsyttäminen, nimittely ja kiusoittelu. Fyysisen väkivallan yleisintä muotoa, eli potkimista ja tönimistä, oli yhtä paljon kuin vähiten koettua henkisen väkivallan muotoa, huomiotta jättämistä.
Sijaishuollon muodolla ei vaikutusta
Selittäviä tekijöitä etsittiin kahdeksan muuttujan avulla. Sukupuoli ei aiemmasta tutkimuksesta poiketen selittänyt vertaissuhdeväkivaltaa; ilmiö oli yhtä yleinen tyttöjen ja poikien kohdalla.
Toisaalta väkivallan tasoja ei eritelty tutkimuksessa. Aiemman tutkimustiedon mukaan pojilla esiintyy enemmän fyysistä väkivaltaa, kun taas tyttöjen välinen väkivalta on epäsuorempaa.
Syntyperän vaikutus näkyi siten, että ulkomaalaistaustaiset lapset kokivat enemmän fyysistä väkivaltaa.
– Tutkimukseni perusteella ei voi tehdä päätelmiä syistä, mutta aiemmassa tutkimuksessa ilmiötä on selitetty erityisesti rasismilla, Mononen kertoo.
Henkinen väkivalta on lasten vertaissuhteissa fyysistä väkivaltaa yleisempää.
Sijaishuollon muodolla ei tutkimuksen perusteella ollut yhteyttä vertaissuhdeväkivallan yleisyyteen, vaikka aikaisemman tutkimuksen valossa olisi voinut olettaa, että väkivalta on yleisintä lastensuojelulaitoksissa. Taustalla voi olla se, että tutkimuksessa kaikki lastensuojelulaitokset niputettiin yhteen.
– Erilaisten lastensuojelulaitosten tuloksia erittelemällä tulos saattaisi olla erilainen.
Sen sijaan asuinaika oli yhteydessä kokemuksiin vertaissuhdeväkivallasta. Vähintään 7 vuotta nykyisessä sijaishuoltopaikassaan asuneet lapset kokivat useammin sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa verrattuna alle vuoden samassa paikassa asuneisiin. Tulos on päinvastainen verrattuna aiempiin tutkimustuloksiin, joiden mukaan pitkä asumisaika suojaa väkivallalta.
Vaikeammasta ahdistuneisuudesta kärsivät lapset kokivat useammin niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa. Syy–seuraussuhdetta tutkimus ei kuitenkaan selitä.
– On loogista ajatella, että väkivalta johtaa ahdistuneisuuteen. Ahdistuneisuus voi kuitenkin olla myös altistava tekijä, joka vaikuttaa lapsen ulkoiseen käyttäytymiseen ja altistaa näin väkivaltakokemuksille, Mononen pohtii.
Aiemmat väkivaltakokemukset vaikuttavat
Väkivalta kasautui usein samoille lapsille. Koulukiusaamista kokeneet lapset joutuivat useammin sekä henkisen että fyysisen väkivallan kohteeksi sijaishuollossa.
Myös aiemman tutkimuksen mukaan lapset, joilla on aikaisempia väkivaltakokemuksia, kärsivät useammin väkivallasta myös sijaishuollossa. Kasautumista on selitetty aiemmin kiintymyssuhdeteorian ja sosiaalisen oppimisen teorian kautta.
– Väkivaltakokemukset saattavat vaikuttaa lapsen kykyyn olla kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa ja löytää väkivallattomia tapoja ratkaista konflikteja, Mononen sanoo.
Tässä yhteydessä hän painottaa, että väkivaltakokemukset harvoin jakautuvat tasaisesti tekijöihin ja uhreihin. Lapset, jotka kokevat väkivaltaa, turvautuvat siihen herkästi myös itse.
Vaikka tutkimuksen tulokset eivät ulotu johtopäätöksiin siitä, kuinka väkivallan kasautumista samoille lapsille voisi estää, Mononen kertoo varhaisen puuttumisen olevan kaikista oleellisin keino tähän.
Rankaisemiskulttuurilla merkitystä
Lastensuojelun käytäntöjen osalta tutkimuksessa tarkasteltiin rankaisemisen ja asiakassuunnitelmaneuvottelun yhteyttä väkivaltakokemuksiin.
Vertaissuhdeväkivaltaa ilmeni enemmän niillä lapsilla, joilla oli kokemuksia sijaishuollossa tapahtuvasta kohtuuttomasta rankaisemisesta. Havainto tukee aikaisempia tutkimustuloksia.
– Rankaisemiskulttuuri saattaa ruokkia väkivaltaista toimintamallia lasten välisissä suhteissa tai heikentää luottamusta aikuisiin, jolloin tapahtuneesta ei uskalleta kertoa, Mononen pohtii.
Ulkomaalaistaustaiset lapset kokivat enemmän fyysistä väkivaltaa.
Fyysisellä vertaissuhdeväkivallalla oli yhteys huonompaan kokemukseen asiakassuunnitelmaneuvottelusta.
– Kokemus asiakassuunnitelmaneuvottelusta voi kertoa jotain lapsen osallisuudesta ja kuulluksi tulemisen kokemuksesta.
Vertaissuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa olisi Monosen mukaan hyvä tutkia jatkossa erityisesti tekijäroolin näkökulmasta.
Valtiotieteiden maisteri Eeva Monosen pro gradu ‑tutkielmaan perustuva artikkeli ”Lasten vertaissuhdeväkivalta lastensuojelun sijaishuollossa” julkaistiin Yhteiskuntapolitiikka-lehden numerossa 3/2021. Sitä olivat kirjoittamassa Monosen lisäksi Mia Hakovirta, Jarkko Rasinkangas ja Riikka Ikonen.
