”Leikkitohtori” Marjatta Kalliala haluaa vaalia leikin vaatimaa vapaata tilaa.
Lapsi käsittelee vaikeita kokemuksiaan leikin avulla.
– Leikki ei ole terapiaa, mutta leikki voi olla terapeuttista. Leikkiminen lisää lapsen hyvinvointia, toteaa lastentarhanopettaja, filosofian tohtori ja varhaiskasvatuksen dosentti Marjatta Kalliala.
Joskus leikit saattavat vaikuttaa jopa makaabereilta, mutta niitä ei pidä pelästyä. Kallialan tapaama äiti kertoi lapsestaan, joka oli leikkinyt sairastuneen isänsä syöpähoitoja ja myöhemmin tapahtunutta kuolemaa kerta toisensa jälkeen.
– Väitöstutkimuksessani seurasin myös eronneiden vanhempien kuusivuotiasta lasta. Hän leikki avioeroa pikkuautoilla. Rakastava äiti oli oranssi auto. Isän mustan auton lapsi asetti kauas äidistä ja lapsista.
Lasten leikeissä on kuitenkin käsillä enemmän iloa kuin surua. Kalliala korostaakin leikkimisen tekevän lapselle hyvää ennen kaikkea siksi, että se on hauskaa.
– Lapsi ei leiki oppiakseen, mutta oppii leikkiessään. Leikin aikana lapsi irtaantuu konkreettisesta todellisuudesta ja luo kuvitteellisia tilanteita. Näin abstrakti ajattelu on leikissä idullaan. Lapsen sosiaaliset taidot kehittyvät hänen sopiessaan muiden kanssa leikin käsikirjoituksesta ja pelisäännöistä.
Kallialan mukaan vapaata ja tuotteistamatonta leikkiä ei korvaa mikään.
– Meidän on vaalittava leikin vaatimaa tilaa ja yhtä lailla lapsen leikille otollista mielentilaa.
Lasten tapa katsoa maailmaa eroaa aikuisista
Eläkkeelle Helsingin yliopistonlehtorin tehtävästä Kalliala jäi viisi vuotta sitten. Leikkikulttuurin muuttumisesta vuonna 1999 väitelleen Kallialan työuraa ennakoivat merkit olivat nähtävillä jo lapsuudessa.
– Vanhan kansan tapaan työntekoa arvostanut Salli-mummuni ihmetteli äidilleni, että mitähän tuosta Marjatasta oikein tulee, kun tyttö vain piirtelee ja leikkii.
– Huoleen oli syytä. Minusta tuli leikkitohtori ja kaiken maailman dosentti, Kalliala muistelee nauraen.
Kalliala kokosi vuosi sitten ilmestyneeseen kirjaansa Paras leikkini opiskelijoiden kirjoittamia kertomuksia lapsuutensa parhaista leikeistä. Tutkimusaineistoon kertyneet 450 kertomusta ovat peräisin pääasiassa vuosituhannen vaihteesta, jolloin hän vastasi yliopistossa lapsuuden ja leikkikulttuurin muuttumiseen liittyneestä opintokokonaisuudesta.
Leikki tekee lapselle hyvää, koska se on hauskaa.
Tulevien varhaiskasvatuksen ammattilaisten hersyvän hauskoissa ja syvällisissä tarinoissa nousevat vahvasti esiin leikin luonnetta kuvaavina teemoina mielikuvituksen käyttö ja kilpailullisuus. Tärkeässä roolissa ovat myös leikkiympäristöt kotipihassa, lähimetsässä, päiväkodissa tai koulussa.
Marjatta Kallialan mielestä vapaata, tuotteistamatonta leikkiä ei voi korvata. Kuva: Gaudeamus
”Lasten leikkilähtöinen tapa katsoa maailmaa eroaa aikuisten lähestymistavasta. Lapsille keskeneräinen piha on kutsu uusiin leikkeihin, aikuisille asiantila, joka täytyy korjata mahdollisimman pian”, kirjoittaa Kalliala.
Jotkut leikeistä olivat säilyneet sukupolvien yli kuten ”kirkonrotta” tai ”kymmenen tikkua laudalla”. Toisaalta leikit seurasivat myös aikaansa. Suositut elokuvat ja televisiosarjat siirtyivät luontevasti pihaleikkeihin. Tähtien sodasta lainattiin muun muassa Luke Skywalkerin ja Han Solon hahmoja. Dallas-sarjan öljypohatan J. R. Ewingin vaimo Sue Ellenkin saattoi piipahtaa suomalaislähiössä.
Yhteys omaan sisäiseen, leikkivään lapseensa
Kalliala haluaa rohkaista vanhempia ja muitakin aikuisia leikkimään lasten kanssa.
– On hyvä palauttaa yhteys omaan sisäiseen leikkivään lapseensa. Lapsia havainnoiva oppii tunnistamaan, milloin on parasta olla lähestymättä leikkiviä lapsia ja milloin taas voi mennä mukaan. Kuvitteluleikit vaativat avointa ja liikkuvaa mieltä. Aikuinen ei voi ryhtyä tunkeilevasti toteuttamaan omaa käsikirjoitustaan, sillä niin menettelemällä hän pilaisi lasten leikin.
Häneen teki vaikutuksen erään opiskelijan omakohtainen kertomus kahdesta ala-asteella nahistelleesta tyttöporukasta. Opettajan vaadittua tyttöjä löytämään yhteistä tekemistä syntyi hypytys-leikki, johon molemmat porukat osallistuivat.
– Leikissä otettiin paria käsistä kiinni ja mentiin vastakkain riviin muiden parien kanssa. Käsistä muodostui näin hypytysalusta. Yksi tyttö vuorollaan hyppäsi koulun portailta käsien päälle hypytettäväksi muiden laulaessa.
Hypytykseen osallistunut opiskelija kertoi leikin yhdistäneen luokan. Leikissä syntynyt luottamus oli murtanut jään.
– Leikin tuoksinassa ei ehdi katsoa, kenen kädestä ottaa kiinni ja ketä tässä hypytetään, Kalliala kuvailee.
Esineympäristön niukkuus huolestuttaa
Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa henkilöstöä kehotetaan tukemaan lasten leikin kehittymistä sekä ohjaamaan sitä ”joko leikin ulkopuolelta tai olemalla itse mukana leikissä”.
Ohjeiden velvoittavuudesta huolimatta meillä ei Kallialan mielestä edelleenkään ole niiden hengen mukaisia päiväkotikulttuuriin juurtuneita käytäntöjä. Päiväkodissa, kuten muissakin yhteisöissä, toimitaan paljolti ääneen lausumattomien kulttuuristen sääntöjen ja sopimusten varassa.
– Jos ei ole tapana leikkiä lattialla lasten kanssa tai rakentaa pihalle majoja, sillä tavalla toimiva aikuinen rikkoo kulttuurisen sopimuksen. Häneen saatetaan suhtautua nuivasti.
Kuvitteluleikit vaativat avointa ja liikkuvaa mieltä.
Kalliala on huolestunut monien suomalaisten päiväkotien esineympäristöjen niukkuudesta ja hoitamattomuudesta. Ne ovat kaukana runsastetuista, lapsia leikkiin kutsuvista ympäristöistä. Tiukan aikataulun vuoksi lapsiryhmien ulkoiluja ja ruokailuja vuorotellaan. Leikit keskeytyvät jatkuvasti.
– Se, mikä menetetään, on se syvä tyydytys, minkä pitkäkestoinen, juonellinen ja sitoutunut leikki lapselle antaa. Meillä ei ole siihen varaa, Kalliala varoittaa.
Digilaitteet ovat aikasyöppöjä
Keskeinen havainto Kallialan kirjassa on kaikkialla maailmassa tapahtunut muutos: metsät ja pihat ovat tyhjentyneet lasten siirryttyä ulkoa sisälle. Mikä sisätiloissa lapsia houkuttaa? Ainakin mobiililaitteet ja tietokonepelit.
– Lapsuuden digitalisoitumisessa on se ongelma, että laitteet ovat aikasyöppöjä. Ne eivät ole tulleet lapsen elämään täyttämään tyhjää aikaa vaan syrjäyttämään sellaista, mitä lapset ovat itse tehneet aikaisemmin.
Kalliala ei ole silti vaatimassa pelien täyskieltoa vaan pelaamisen kohtuullistamista. Hänen aineistostaan löytyy aiheeseen liittyvä kiehtova tarina.
Kun lapsia kiellettiin pelaamasta tietokoneella, sisarukset menivät pettyneinä ulos. He rakensivat pihalle kasatusta lumesta omat kotinsa. Kummankin huoneeseen kertyi lumilohkareista muovattuja tietokoneita, joista suurin oli tarkoitettu pelaamiseen. Kaksi toisilleen vierasta leikkimaailmaa sovitettiin yhteen tavalla, joka tyydytti äitiäkin.
Luontosuhdetta vaativat leikit eivät kaikesta huolimatta ole kuolleet sukupuuttoon.
Kalliala muistuttaa koronakevään kokemuksista vuonna 2020. Pandemian rajoitettua kansalaisten mahdollisuuksia ajanviettoon aikuiset ja lapset alkoivat viettää enemmän aikaa ulkona. Lähiluonnosta jo kadonneiksi luullut havumajat palasivat yllättäen takaisin.
Kalliala, Marjatta (2022) Paras leikkini. Muumiohipasta vakoojaoraviin. Helsinki: Gaudeamus
