Lastensuojelussa koettu työväkivalta on vaiettu rikos

Lastensuojelun sosiaalityöntekijä Marjo Oinonen joutui joitakin vuosia sitten miespuolisen asiakkaansa vainoamaksi. Vainoaja oli rekrytoinut tuekseen jopa apulaisia. Vainoamista kesti lähes kolme vuotta, ja se kohdistui Oinosen lisäksi hänen perheeseensä. Kokemus oli hyvin traumaattinen.

Sosiaalityöntekijä Marjo Oinonen halusi ymmärtää kokemaansa syvemmin. Niinpä hän otti lastensuojelun sosiaalityöntekijöihin kohdistuvan vainoamisen viime vuonna Tampereen yliopistossa hyväksytyn lisensiaattitutkimuksensa aiheeksi.

– Haluan tutkimuksellani vaikuttaa myös siihen, että tunnustettaisiin lastensuojelutyöhön liittyviä haasteita ja yritettäisiin vaikuttaa niihin, jotta työntekijät pysyisivät paremmin työssään.

Oinosen mukaan vainoaminen on lastensuojelun sosiaalityössä vaiettu ilmiö, jonka laajuutta on vaikea määritellä, sillä sitä ei ole tutkittu juuri lainkaan.

– Vainoamista esiintyy yleensä aloilla, joilla joudutaan tekemään rajoittamispäätöksiä ja käyttämään valtaa asiakkaan elämään, kuten poliisin, terveydenhuollon, ravintolahenkilökunnan ja sosiaalityön tehtävissä.

Vainottuja syyllistetään

Oinosen oli vaikea saada osallistujia tutkimukseensa. Lukemattomien pyyntöjen ja kirjoituskutsujen jälkeen hän sai vastauksen seitsemältä henkilöltä, joiden kirjoittamat kertomukset ovat hänen narratiivisen tutkimuksensa lähtökohta.

Haastateltavia oli vaikea löytää Oinosen mukaan muun muassa siksi, että kokemus on niin traumatisoiva. Vainotut työntekijät voivat pelätä joko itse paljastuvansa tai paljastavansa asiakkaansa.

Nyt on aika puhua työnsä vuoksi vainotuista.

Joissakin tapauksissa työntekijää oli työpaikalla syyllistetty vainoamisen aiheuttamisesta, ja joissain vainoaminen oli seurannut seuraavan työpaikkaan.

– Yksi työntekijä kertoi työkaverinsa kommentoineen hänen vainoamistaan, että ”minulle ei koskaan olisi voinut käydä noin”.

Eräs toinen työntekijä arveli, että hän ei saanut avoinna olevaa virkaa, koska hän oli saanut vainoamisensa vuoksi hankalan ihmisen leiman.

Oinosen mukaan sosiaalityöntekijät saattavat vaieta vainoamisestaan myös siksi, että heillä on vahva moraalinen vastuu asiakkaistaan. He saattavat ajatella heikentävänsä huonossa asemassa olevan ihmisen asemaa, jos he kertovat tämän toiminnasta.

Työntekijät eivät liioin aina tunnista vainoamiseksi asiakkaan jatkuvia uhkailuja ja yhteydenottoja.

– Kun eräs kollega luki työni, hän sanoi ymmärtävänsä vasta nyt, mitä hänelle tapahtui 20 vuotta sitten, mutta silloin hän ei osannut nimetä sitä vainoamiseksi

Vainoaminen aiheuttaa vainotuille muun muassa mielenterveysongelmia, toimintakyvyn laskua, jatkuvaa pelkoa ja varuillaanoloa.

Työntekijöihin kohdistuva vaino eroaa parisuhteen jälkeisestä vainoamisesta muun muassa siinä, että työntekijä voidaan nimetä sosiaalisessa mediassa ja perustaa viharyhmiä, jotka ovat erityisen traumatisoivia työntekijöille.

Usein vainottu työntekijä jää Oinosen mukaan selviämään yksin vailla organisaation, työyhteisön tai esimiehen tukea.

Vaino saattaa siirtyä työpaikalta yksityiselämään ja kohdistua perheenjäseniin. Tämä voi muuttaa perheenjäsenten rooleja: puolisosta tai lapsista saattaa tulla vainotun perheenjäsenen suojelija.

− Eräässä tapauksessa isän lähdettyä työmatkalle perheen lapsi varustautui nukkumaan mennessään pesäpallomailalla suojellakseen äitiä.

Ei tukea työnantajalta

Vainotuilla oli monenlaisia selviytymiskeinoja tilanteestaan. Usein ystävät ja läheiset olivat turvana. Jotkut yrittivät hankkia vainoajalle lähestymiskieltoa ja saattaa hänet rikosoikeudelliseen vastuuseen. Joskus vaino vaikutti myös taloudelliseen tilanteeseen, kun henkilö joutui vaihtamaan työtä. Työaikaa kului todistusaineiston keräämiseen poliisille.

Joidenkin selviytymiskeino oli, että he eivät näyttäneet pelkoaan vainoajalle. Jotkut taas yrittivät ymmärtää hänen käyttäytymistään, ja vainolle keksittiin selityksiä, jotta sen voisi paremmin hyväksyä.

Usein vainottu työntekijä jää Oinosen mukaan selviämään yksin vailla organisaation, työyhteisön tai esimiehen tukea. Joskus vainoaminen miellettiin työntekijän yksityiseksi asiaksi ja hänen odotettiin yksin hoitavan sen, vaikka vainoaminen johtui nimenomaan ammatissa toimimisesta. Työntekijä joutuu siis yksin kamppailemaan oikeudestaan turvallisiin työolosuhteisiin.

– Oli surullista, että niin monessa tapauksessa tuli esiin esimiehen osaamattomuus, kykenemättömyys tai haluttomuus tukea vainottua henkilöä.

Vain yhdessä kertomuksessa esimies otti vastuun ja työyhteisö ja poliisi tekivät kaikkensa. Siinä vainoaminen saatiinkin päättymään ja vainoaja sai rangaistuksen.

Pahimmillaan esimies ei halunnut keskustella vainoamisesta ollenkaan, ja koko työyhteisö vaikeni siitä.

– Siinä tilanteessa oli työpaikkakiusaamisen piirteitä, sillä työntekijää syytettiin huonosta työn tekemisestä.

On ollut myös tilanne, jossa asiakas on tehnyt työntekijästä rikosilmoituksen ja syyttänyt häntä väärin toimimisesta. Tällaisessa tapauksessa työnantaja on katsonut, että on ensin selvitettävä, onko työntekijä toiminut virheellisesti työssään, jolloin työnantajan intresseissä ei ole työntekijän takana seisominen, vaan asiakkaan oikeusturvan toteutuminen.

Vainoamisesta keskusteltava julkisesti

Yhden työntekijän vainoaminen voi vaikuttaa koko työyhteisöön, koska työntekijä luonnollisesti pyrkii hakemaan apua siltä. Mutta voi käydä myös niin, että vainoaminen siirtyy toiselle työntekijälle tai esimiehelle.

Julkinen keskustelu on tärkein keino tarttua siihen, ja vainoaminen on työväkivaltaa.

Julkisuudessa ei keskustella vainoamisesta. Oinonen arvelee, että keskustelun pelätään provosoivan toimintaan ne ihmiset, jotka hakevat oikeutusta omalle väkivaltaiselle tai uhkaavalle toiminnalleen saadakseen hyvitystä tai kostaakseen omassa tilanteessaan.

– Kun erään sosiaalityöntekijän kotiin murtauduttiin ja hänet ryöstettiin, pelättiin sosiaalityöntekijöiden keskuudessa, että siitä julkisesti puhuminen voi provosoida muita toimimaan samoin.

Oinosen mukaan asiasta pitäisi puhua enemmän ja tuoda painokkaasti esiin, että vainoaminen tulee tunnistaa ja tunnustaa, että se ei ole hyväksyttävää, minkä ammattijärjestöt ja työterveyslaitos ovatkin jo tehneet.

Liian useasti sosiaalityöntekijät kuitenkin hyväksyvät asiakkaan uhkaavan käytöksen ja vaikuttaa siltä, että väkivallasta on tullut normaali osa sosiaalityötä.

– Julkinen keskustelu on tärkein keino tarttua siihen, ja vainoaminen on työväkivaltaa, Oinonen muistuttaa.

Vainoamistilanteissa olisi ensiarvoisen tärkeää, että työnantaja ja organisaatio ottavat vastuun vainoamisen selvittämisestä ja tukevat työntekijää sekä huolehtivat hänen ja hänen perheensä turvallisuudesta.

Työpaikoilla tehtäviin uhkakartoituksiin ja väkivaltatilanteita koskeviin kyselyihin tulisi Oinosen mielestä liittää vainokokemuksia koskeva kysely. Näin vainoamisen yleisyyttä saataisiin selville ja työntekijöiden olisi helpompaa tunnistaa vainoaminen.

– Joskus työntekijä ei välttämättä tunnista sitä, koska se kehittyy usein prosessin omaisesti alkaen vaikka yksittäisestä puhelusta tai viestistä ja kasvaen pikku hiljaa satoihin erilaisiin yhteydenottoihin ja uhkailuihin.

Jos tietoa vainoamiskokemuksista saataisiin enemmän, auttaisi se kehittämään vainoamisen uhriksi joutuneiden työntekijöiden auttamisjärjestelmää, jota tällä hetkellä ei ole.

Iita Kettunen