Sote-uudistus lähenee mutta lastensuojelun kartassa ja maastossa on vielä paljon tutkittavaa, kirjoittaa STM:n sosiaalineuvos Elina Palola.
Sote-uudistuksesta on vihdoin tulossa totta: vuodenvaihteen jälkeen kunnat eivät Helsinkiä lukuunottamatta enää järjestä sote-palveluja, vaan järjestämisvastuussa ovat hyvinvointialueet.
Sosiaali- ja terveysministeriön toukokuinen uutinen kertoi valmistelun tilanteesta näin: ”Toimeenpano etenee kaikilla alueilla tiekartan mukaisesti. Tällä hetkellä ei ole tunnistettu sellaisia riskejä, jotka estäisivät järjestämisvastuun turvallisen siirtymän.”
Mutta kyllä: muutos on suurempi kuin usein ajatellaan, se vaikuttaa meihin kaikkiin, eikä sen kartta ole yhtä kuin maasto.
Uudistuksen tarkoitus ei ole siirtää nykyisiä palveluja hyvinvointialueille sellaisenaan, vaan kehittää uusia toimintamalleja ja tuotantotapoja.
Tämä tarkoittaa pitkäjänteistä työtä yhdenvertaisten palvelujen turvaamiseksi, esimerkiksi palvelukriteerien yhdenmukaistamista ja palveluverkon suunnittelemista.
Lastensuojelua voi perustellusti pitää yhtenä onnistumisen kriittisistä mittareista: jos se saadaan kokonaisuutena toimimaan hyvin, saadaan kyllä muutkin palvelut. Uusien toimintamallien ja ratkaisujen käyttöönoton suunnittelu onkin aloitettava viimeistään nyt, ja kokonaisuutta on kyettävä ohjaamaan.
Uudenlaisen tiedolla ohjaamisen edistämiseksi palvelukokonaisuuksien vaikuttavuusperustaista ohjausta – eli kykyä ohjata palvelujärjestelmää siten, että käytössä olevilla resursseilla saadaan tuotettua mahdollisimman vaikuttavat palvelut – pilotoidaan sosiaali- ja terveysministeriön ja hyvinvointialueiden verkostossa.
Lastensuojelun osalta vaikuttavuusperustaisen ohjauksen edistäminen tulee olemaan vaativa ja moninainen tehtävä.
Miten hyvinvointialueilla pitäisi järjestäytyä, jotta rajalliset resurssit saadaan käyttöön optimaalisesti ja lasten oikeudet toteutuvat?
Hankkeet tukevat valmistelua
Jo reilun kahden vuoden ajan alueilla on ollut erillisrahoitusta mm. hyvinvointialueen tärkeän sisällöllisen ytimen eli tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskuksen kehittämiseen.
Nyt THL:n arviointiraportti suosittaa yhteiskehittämisen suuntaamista erityisesti sote-keskuksen mallintamiseen. Siinä konkretisoituu kunkin alueen näkemys käytännön sote-integraatiosta peruspalveluissa, samoin sosiaalityön ja koko lastensuojelun asema osana uutta organisaatiota.
Valmistelun edetessä kuntien, järjestöjen ja muiden sidosryhmien kanssa tehtävä yhteistyö ja sen roolitus korostuvat yhä enemmän.
Ei riitä, että 80 prosenttia väestöstä voi hyvin.
Lastensuojelun kannalta erittäin tärkeitä toimintoja on esimerkiksi lasten, nuorten ja perheiden eri palveluihin, työllisyyteen, turvallisuuteen ja kotoutumiseen liittyvillä yhdyspinnoilla. Näitä yhdyspintoja on lähdetty kuluvalla hallituskaudella vahvistamaan sekä Euroopan sosiaalirahaston turvin että viidessä alueellisessa hankkeessa, yhteistyössä tulevaisuuden sote-keskus –kehittämisen kanssa.
Lähtökohtana on ollut, ettei lastensuojelu yksin pysty vastaamaan paljon tukea tarvitsevien lasten, nuorten ja perheiden tarpeisiin. Siksi tarvitaan monialaisesti toimivan lastensuojelun yhdessä tekemisen käytäntöjen rakentamista ja kehittämistä, johon sote-uudistuksen kunnianhimoinen toimeenpano tarjoaa mahdollisuudet.
Valtionavustusten turvin tehtävän muutostyön painopisteenä onkin ollut taata lastensuojelun asiakkaina olevien lasten ja nuorten oikeus laadukkaaseen koulutukseen sekä yksilölliseen tukeen ja hoitoon varmistamalla systemaattinen yhteistoiminta lastensuojelun ja opetustoimen sekä mielenterveys- ja päihdepalvelujen kesken.
Tänä keväänä olemme käyneet antoisat keskustelut kaikkien hankkeiden kanssa, jotta niiden kokemukset ja näkemykset saadaan mukaan lastensuojelun kehittämistyöhön niin alueilla kuin kansallisestikin.
Lastensuojelun kehittäjiä kannattaa kuulla
Kehittämisen painopisteet vaihtelevat alueittain, mutta jokseenkin kaikkialla resurssi- ja yhteistyöhaasteet ovat osoittautuneet suuriksi. Samalla on pohdittu, miten varmistetaan se, että hyvinvointialueet näkevät myös yhteistyöalue-tasoisen tekemisen ja yhteisten toimintamallien hyödyn.
Vaikuttavan lastensuojelun olisi kyettävä joustaviin ratkaisuihin lapsen ja nuoren arjessa, mutta sekä lastensuojelun avo‑, sijais- että jälkihuollon palveluissa on paljon alueellista variaatiota siinä, mitä palveluita on ylipäänsä käytettävissä – palveluvalikoima voi olla hyvin urautunut tai kapea.
Lisäksi lastensuojeluyksikköjen lisääntyessä alueen palvelut eivät aina pysy mukana, ja erityisesti useiden eri palvelujen tarpeessa olevat lapset ja nuoret jäävät ilman riittävää tukea ja hoitoa. Alueiden toimijat toivovatkin lastensuojelulaitosten lupaprosesseihin tarkempaa huomiota siihen, mikä on alueen palvelujen kantokyky.
Alaikäisten päihdepalveluja ei välttämättä ole saatavilla lainkaan, ja mielenterveyspalveluista on suuri pula. Mielenterveyden tukea tarvitseville nuorille ei myöskään ole riittävästi jalkautuvan tuen palveluita.
Organisaatiokeskeisyyden paineessa lapsen etu uhkaa jäädä varjoon. Erityisesti sekä mielenterveys- että päihdepulmien kanssa kamppailevia lapsia ja nuoria siirrellään palveluiden välillä, ja prosessi johtaa lopulta usein sijoitukseen.
Sellaisia laitos- tai perhehoitopaikkoja, joissa voitaisiin vastata vakavampiin mielenterveyshaasteisiin ei ole riittävästi tarjolla. Tämä ruokkii myös sijaishuoltopaikkojen vaihtuvuutta. Lapsi joudutaan liian usein sijoittamaan sen vuoksi, ettei psykiatrista hoitoa ole saatavilla.
Myös lastensuojelun ja vammaispalveluiden yhdyspinta on usein haastava. Uudenlaisia ratkaisuja siis tarvitaan.
Muutoskehittäjien mukaan yhdessä tekemisen kulttuuri ei edelleenkään aina toteudu, vaan eri toimijoilla tuntuu olevan sitkeästi oma agendansa.
Kehittämishankkeissa onkin ymmärretty, että myös lastensuojelutyön sidosryhmät tarvitsevat koulutusta ja uusia yhdessä tekemisen malleja. Lisäksi oleellista on lasten, nuorten ja heidän vanhempiensa osallisuus sekä kokemusasiantuntijoiden hyödyntäminen.
Henkilöstö on kriittinen tekijä onnistumisessa
Koko muutoksen avain on lopultakin osaava ja motivoitunut henkilöstö, joka tuottaa palvelut sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaille.
Toimintaa olisikin alusta saakka rakennettava niin, että hyvinvointialue on hyvä työnantaja, myös kaikille lastensuojelun ammattilaisille. Henkilöstön kehittymisen ja osaamisen tukeminen onkin olennainen osa vaikuttavaa muutostyötä.
Joidenkin hyvinvointialueiden valmistelussa on jo linjattu esimerkiksi lastensuojelun johtavan sosiaalityöntekijän työntekijämitoitusta. Myös tiimien kehittäminen ja erityissosiaalityöntekijän työ — esimerkiksi konsultointi, mentorointi, työparityö ja tiimien toimivuuden haasteiden pohdinta yhdessä — on koettu tarpeelliseksi.
Ylipäänsä työn tukemisen rakenteita tulisi muutoskehittäjien mielestä vahvistaa ja työntekijöiden työnkuvia tarkastella ja määritellä uudestaan. Eikä jännitteitä ja konflikteja pidä vältellä, vaan nostaa avoimeen keskusteluun.
Joka tapauksessa sote-muutoksen tiekartan toimeenpano muokkaa koko suomalaisen hyvinvointivaltion tiekarttaa ja maastoa.
Ja jotta kartta toimii ohjeena, on sen oltava ajantasainen ja tunnettava maastonsa huipuista syvänteisiin.
Lastensuojelun ja vammaispalveluiden yhdyspinta on haastava.
Yksinkertaistavien karttojen ansaan ei kuitenkaan kannata langeta, sillä systeemiteoreetikko Nora Batesonia mukaillen jokainen kartta on lopultakin virheellinen.
Lisäksi on hyvä muistaa, että kompleksisuuspuhe tuottaa helposti vain lisää kompleksisuutta. Sen sijaan tarvitaan usein asioiden yksinkertaistamista — perusasioihin palaamista — ilmiöiden monimutkaista luonnetta kuitenkaan kadottamatta.
Historiallisesti hyvinvointivaltio on yhtäältä individualismin ja kollektivismin välinen kompromissi, toisaalta turvallisuuden ja vapauden yhteensovitus.
Erityisesti lastensuojelussa näiden arvojen väliset konfliktit ovat arkipäivää.
Hyvinvointivaltion keskeinen arvo on yksilöiden riittävä hyvinvointi, eikä se, että 80 prosenttia väestöstä voi hyvin, riitä tulokseksi.
Hyvinvointialueiden valmistelijoille hyvänä ohjeena toimiikin emeritaprofessori Briitta Koskisen toteamus siitä, ettei palvelujen pelkkä organisoiminen ole sosiaalipolitiikkaa, ellei siinä ole sosiaalipolitiikan eetosta.
sosiaalineuvos Elina Palola, STM
