– Enemmän kuin lastensuojelun teknistä suorittamista tarvitaan lastensuojelullista yleissivistystä ja ymmärrystä lastensuojelun tehtävästä. Silti yliopistoilta vaaditaan lastensuojelukoulutuksia ”miten teet oikein” -hengessä, kritisoi Timo Harrikari. Kuva: Rami Marjamäki
Lastensuojelua ei voi tarkastella irrallaan taloudesta, politiikasta ja kulttuurista. Kullakin ajalla on legitimoidut puhujansa. Keitä kuuntelemme nyt, keitä ensi vuosikymmenellä?
Jo parikymmentä vuotta sitten Timo Harrikari innostui historiasta tehdessään Pro gradua nuorisorikollisuuden hahmottamisesta eri aikoina. Tuolloin Harrikari työskenteli kriminaalihuollossa sosiaalityöntekijänä. Myöhemmin hän jatkoi aiheesta väitöskirjaan.
– Tajusin, että elämme kulttuurisessa kuplassa ja käytämme lukkoon lyötyjä käsitteitä, joilla katsomme maailmaa. Käsitteet ovat kuitenkin rajoittuneita aikaan ja paikkaan.
Nyt Timo Harrikari on Tampereen uuden yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan hyvinvointitieteiden yksikön päällikkö ja sosiaalityön professori. Häneltä on juuri ilmestynyt kirja lastensuojelun historiasta varhaisesta keskiajasta vuoden 2007 lastensuojelulakiin.
Mukana on oikeushistoriaa, taloushistoriaa ja sosiaalihuollon historiaa sekä poliittista keskustelua. Timo Harrikari ei kirjoittanut Lastensuojelun historiaa helpoksi yleisteokseksi.
– Myyvät kirjat vetävät mutkat suoriksi ja antavat yksinkertaisia vastauksia. Ne pelkistävät tavalla, jolla lehdistö haluaa asiat nähdä. Tässä on kyseessä tietokirjamuotoon laadittu empiirinen tutkimus.
Kirja on tehty myös ajatellen sosiaali- ja kasvatusalan sekä oikeustieteen opiskelijoita. Lastensuojelusta puhuttaessa ajatellaan usein vain nykyistä valtio- ja kuntalähtöistä toteutusta, vaikka kyse on laajemmasta ilmiöstä, jolla on vahvat rikosoikeudelliset juuret.
– Kuvaan oikeussääntelyn muutosta paikoin yksityiskohtaisesti, jotta opiskelijat näkisivät, kuinka aikoinaan on ajateltu asioista ja että on mahdollisuus ajatella ja tehdä toisin.
Suojeltavat, kasvatettavat ja kuritettavat
Aikuisuuden ja lapsuuden välinen rajanveto on kulkenut pysyvänä elementtinä läpi lastensuojelun vuosisatojen. Rajanveto liittyy kolmeen seikkaan: sukukypsyyteen, työntekoon ja oikeustajuun.
–Aikuinen kykenee jatkamaan sukua, tekemään työtä ja ymmärtää tekojensa seuraukset, sanoo Harrikari.
Keskiaikaisissa ruotsalaisissa maakuntalaeissa 1100-luvulla näkyy, että lapsuus otettiin huomioon. Kaste ja kummius ymmärrettiin lapsen suojelemiseksi. Lapsi oli kastettava kahdeksan päivän kuluessa syntymästä, ettei tämä joutuisi kadotukseen.
Myyvät kirjat vetävät mutkat suoriksi ja antavat yksinkertaisia vastauksia.
Jopa syntymätöntä lasta suojeltiin, sillä raskaana olevaa naista pahoinpidelleelle määrättiin kaksinkertainen sakko. Lapsentappo luonnehdittiin konnantyöksi, josta seurasi ankara rangaistus. Lasta ei liioin saanut julistaa rauhattomaksi eli vaille lain suojaa.
Lainsäädännöstä on löytynyt ja löytyy yhä kaksi lapsiryhmää: suojelua tarvitsevat lapset ja kasvatusta tai kurinpitoa tarvitsevat pahantapaiset lapset. Suojelua tarvitsivat orvot tai huoltajan köyhyyden takia vaille turvaa jääneet lapset.
Köyhiä tai orpoja lapsia ei haluttu aikuisille tarkoitettuihin vaivaishoitolaitoksiin, vaan heistä huolehdittiin ruotukierroksi kutsutuilla sijoituksilla perheisiin ja sijoittamalla heitä palkollisiksi.
Ensimmäinen kasvatuslaitos, Kylliälä, perustettiin Viipurin lääniin vuonna 1829. Saksasta saatiin 1890-luvulla suojelu- ja pakkokasvatuksen teoria. Norjasta haettiin oppia lastensuojelulakien säätämiseen, johon Suomessa päästiin lopulta pitkien keskustelujen jälkeen vasta vuonna 1936.
Lastensuojelulaista käytiin poliittista vääntöä, jossa vastakkain olivat vasemmistonaiset ja oikeistomiehet, jotka henkilöityivät köyhän lasta puolustavaan sosialidemokraatti Anni Huotariin ja kokoomuslaiseen pastoriin Elias Simojokeen, joka esitti, että valtiontalous lastensuojelun myötä romahtaisi, kun kohta kaikki olisivat huollon varassa.
Kasvatuslaitosverkosto syntyi Suomeen 1880-luvulla, mutta laajeni toisen maailmansodan jälkeen.
Timo Harrikari pohtii, olisiko niin, että kaikkina aikoina erottuu kymmenesosa ikäluokasta, jolla on samantapainen perusproblematiikka, mutta jota nimitetään aikakaudesta riippuen eri tavalla.
– On puhuttu huonohoitoisista, pahantapaisista ja rikollisista, siveellisesti alakuntoisista, sopeutumattomista ja häiriytyneistä. Myöhemmin alettiin puhua riskiperheistä ja riskilapsista, sitten syrjäytyneistä. Nyt puhutaan haavoittuvassa asemassa olevista lapsista ja nuorista.
Jos kielenkäyttö on aiemmin ollut kovin leimaavaa ja tuntuu vieraalta, ei nykyinenkään käsite outoja mielikuvia synnyttävänä miellytä Harrikaria.
Kuka puhetta hallitsee?
Kullakin ajalla Suomen modernin lastensuojelun historiassa on ollut tietyt puhujat, jotka ovat pitäneet hallussaan lastensuojelun kysymystä ja joiden käsitteitä on käytetty, luonnehtii Harrikari.
Sisälähetysseuran teologit johtivat lastensuojelua 1800-luvun lopulta alkaen. 1930-luvulla tuli biologispainotteinen selittäminen degeneraatio-oppeineen, ja lääkärit kuten Arvo Ylppö ja Martti Kaila. Pelkkä kasvatus ei enää riittänytkään, vaan tarvittiin diagnooseja ja lääkintää.
Sosiaalitieteiden valtakautta kesti 1960-luvulta 1990-luvulle. Ongelmia selitettiin kaupungistumisella ja elinkeinorakenteen muutoksella.
Lastensuojeluun vaikutti myös Bowlbyn vuorovaikutusteoria, jonka mukaan puutteet äidin ja lapsen varhaisessa vuorovaikutuksessa aiheuttivat häiriytyneisyyttä.
Ensimmäinen kasvatuslaitos, Kylliälä, perustettiin Viipurin lääniin vuonna 1829.
Lastensuojelun areenalle nousi 1990-luvulla uusi ammattiryhmä: poliisit. He alkoivat kertoa, että varhainen puuttuminen ja nollatoleranssi ovat tärkeitä.
Lastensuojelupuheeseen liittyy yhä useammin talous, kun 1990-luvun alun lamasta lähtien lastensuojelun piirissä olevien lasten, nuorten ja perheiden määrä on kasvanut. Talouspuhe on tarttunut myös lastensuojelijoihin. Kehittämistä ja toimintaa perustellaan säästöillä, joita tietyllä tavalla toimimalla tuotetaan yhteiskunnalle.
Trendeihin kuuluu myös yksilön vastuun korostaminen.
– Huomio kiinnittyy prosesseihin, joilla lastensuojelua toteutetaan, sen sijaan että katsottaisiin yhteiskunnan sosioekonomisia tekijöitä ja miten ne tuottavat näitä ongelmia, kritisoi Harrikari.
Joka vitsaa säästää
Sukupolvisuhteet ovat muuttuneet vuosisatojen aikana, tästä esimerkiksi käy kuritusväkivalta. Keskiajalla isällä oli lähes rajaton valta lapsiinsa. Isä ja vanhemmat veljet, joskus myös äiti, saivat kurittaa tottelematonta lasta.
Kun kuningasvalta vahvistui Kustaa Vaasan aikaan, saivat myös lapset osansa valtion otteen tiukentumisesta. Vanhempia alettiin sakon uhalla velvoittaa piiskaamaan lapsiaan, jos nämä tekivät pahojaan.
Vitsa säilyi lasten rangaistuksena aina 1960-luvulle saakka, vaikka muilta kansalaisilta kuritusrangaistus poistui jo 1800-luvulla.
Vasta vuonna 1969 poistettiin rikoslaista kohta, jossa vanhemmalla oli oikeus rankaisematta käyttää kuritusta ruumiinvamman tuottamiseen saakka.
Kuritusvalta päättyi vuonna 1983, kun lastenhuoltolaissa nimenomaisesti kiellettiin lasten pahoinpitely, ja kun korkein oikeus vuonna 1993 linjasi, että luunappi ja tukistus ovat lievää pahoinpitelyä ja siis rangaistava teko.
Sukupolvisuhteissa tapahtui radikaali ja nopea muutos 1980-luvulla. Suomi oli tässä muutoksessa kansainvälisesti katsottuna etulinjassa, sanoo Harrikari.
– Isänvalta oli vankkumaton 1800-luvulle, mutta nationalismin synnyn ja teollistumisen myötä julkinen valta sai oikeuden puuttua perheen ja lapsen elämään. Tavoitteena oli kansakunnan vahvistaminen ja lasten kasvattaminen ahkeruuteen ja jumalanpelkoon.
Tultaessa 1980-luvulle alkoi lapsen individuaatio. Tähän vaikutti YK:n lapsen vuosi ja lapsen vuoden komitean työ.
Vitsa säilyi lasten rangaistuksena 1960-luvulle saakka, vaikka muilta kuritusrangaistus poistui jo 1800-luvulla.
– Vuoden 1983 lastensuojelulaissa lapsesta tuli itsenäinen omien oikeuksien subjekti, jota käsiteltiin irrallaan perheestä.
Lapsen oikeuksien sopimuksen myötä lapsipoliittiseksi linjaksi nousi ”lapsi ensin”.
– Muutos oli varsin nopea ja sen ajamisessa etulinjassa olivat jälleen vasemmistonaiset, arvioi Harrikari.
Entä tulevaisuus?
Tänään 16-vuotias Greta Thunberg haastaa aikuiset ottamaan vastuun lastensa tulevaisuudesta.
Muuttaako ilmastomuutos sukupolvisuhdetta? Timo Harrikari aloittaa toteamalla, ettei pahemmin välitä kohkaamisesta, joka ilmastomuutoskeskusteluun liittyy.
– Ilmastomuutos on ilman muuta myös sosiaalityön kysymys numero yksi. Radikaalin ympäristömuutoksen skenaario, jossa maa, vesi ja ilma saastuvat, ilmasto muuttuu, elinkelpoiset alueet vähenevät ja väestö vaeltaa, on varteenotettava.
– Mikä tiedepohja, mitkä ammattiryhmät vastaavat näihin haasteisiin, Harrikari kysyy.
– Tähän saakka suomalainen lastensuojelu on saanut toimia perinteisten ongelmien kanssa, mutta nyt ovat edessä ekologiset haasteet. Jos viime vuosisadalla absoluuttinen köyhyys oli lastensuojelun haaste, niin seuraavan vuosisadan haaste on, miten ihmiskunta pysyy hengissä.
Timo Harrikari
s. 1969 Iitissä. Sosiaalikasvattaja 1992. YTM 1999, Jyväskylän yliopisto. YTT 2004, Jyväskylän yliopisto. Sosiaalityön professori, Tampereen yliopisto 2016–. Sosiaalityön (HY, LY), yhteiskuntapolitiikan (JY), nuorisotutkimuksen (UTA) sekä oikeussosiologian ja kriminologian (TY) dosentti. Työkokemusta lastenkodinohjaajana, lastentarhanopettajana, kriminaalihuollon sosiaalityöntekijänä, sosiaalityön tutkijana ja opettajana.
