Lapset eivät ole syyllisiä

Sisko Koskiniemi kirjoitti poliisisosiaalityöntekijä Kaija Rantaluomasta kiinnostavan romaanihenkilön. Kääntöpuolella lapsuus on ensimmäinen suomalainen sosiaalityöntekijäromaani.

Kirjan kirjoittaminen alkoi perheväkivaltatilanteesta, jonka Sisko Koskiniemi purki paperille. Romaani valmistui kahdessa vuodessa työn ohessa. Lapin kirjallisuusseuran jäsenet sparrasivat Siskoa.

– Palautteen tultua piti aina nieleskellä. Välillä päätin, etten koskaan enää kirjoita.

– Lopulta kirjoittaminen oli intohimo. Saatoin nousta aamuyöstä kirjoittamaan, kun heräsin kirkkaaseen ajatukseen, miten jokin tilanne ratkaistaan. Sitten kello onkin jo seitsemän ja piti lähteä töihin.

Ensimmäinen kirja on usein omaelämäkerrallinen. Niin tämäkin. Sisko on kirjoittanut omia kokemuksiaan, koonnut henkilöhahmoja tuntemistaan ihmisistä, mutta toki kirja on fiktiota. Kuten romaanin Kaija, Siskokin on elänyt yksinhuoltajana. Kaijalla on 16-vuotias poika Ville, Siskolla jo aikuinen tytär Anne. Kaijalla ja Siskolla on koira, jolle puretaan tunteet ja jota ilman elämä olisi tyhjää.

Kaijalla on orastava romanssi poliisikollega Malisen kanssa. Sisko vakuuttaa, että Malisella ei ole vastinetta todellisuudessa.

– Liian hyvä mies ollakseen totta.

Kirjan julkaisemisen iloa on himmentänyt ankara vuosi. Kuolema on vienyt läheisiä, ja suru näkyy Siskon kasvoilta. Rankinta on ollut tukea toisia surussa. Tätä voimattomuuden ja osaamattomuuden tunnetta Sisko kuvaa kirjassaankin.

Kun on tunteet

Poliisilaitoksella mennään perheväkivaltatilanteisiin, varsinkin jos lapsia on läsnä. Elämän kriisitilanteet tulevat tutuiksi.

On vissiin epäinhimillistä sanoa, mutta välittämisellä, rakkaudella ja muulla hölynpölyllä tätä työtä ei tehdä… Pitää kovettaa itsensä, siirtää omat tunteet syrjään, käsitellä ne sitten joskus myöhemmin vaikka putkan lepohuoneessa tai koiran kanssa lenkillä. Asiakkaitten, lasten, tunteet pitää tietenkin ottaa tosissaan, hyväksyä, lohduttaa. Ja vanhempienkin. Mutta omia ei.

Romaanin keskeinen teema on Salon perheen sisällä oleva väkivalta. Loppuratkaisu on yllättävä ja traaginen. Syyttömät lapset kantavat vanhempiensa kyvyttömyyden tehdä ratkaisuja.

Ajamme Rovaniemen keskustassa Siskon tummanpunaisella teini-ikäisellä autolla.

Sisko esittelee sosiaalitoimiston rakennuksen, jossa työskenteli viime vuodet, kun vuorotyö poliisissa alkoi painaa iän myötä. Poliisitaloa ohittaessaan Sisko tulee haikeaksi.

– Työtoveruus poliisilaitoksella on eleetöntä, mutta hyvää.

– Poliisissa tunteiden näyttäminen oli sosiaalisesti sallitumpaa kuin sosiaalitoimistossa. Mikä siinäkin sitten on?

Korostavatko sosiaalityöntekijät liikaakin ammatillisuuttaan? Traagisten keikkojen jälkeen saatettiin istua kenttämiesten kanssa kahvihuoneessa ihan hiljaa mustuneen kahvin äärellä. Siinä hiljaisuudessa paineet laskivat.

Työ poliisilaitoksella myös opetti kunnioittamaan omaa arvoa ja osaamista. Poliisissa eivät asiakkaat saaneet huoritella tai uhkailla. Sellaisesta tehtiin rikosilmoitus! Virkavallan vastustaminen ja laiton uhkaus.

Tiukat rajat tarpeen

Nuoret ovat usein poliisisosiaalityöntekijän asiakkaina.

Millä sinä saat joka kerta ne koppavat ja tirskuvat vittua hokevat ylimieliset kakarat asettumaan niin, että joka hemmetin kerta ne lähtee sinun huoneesta itkien? Nehän ei pidä poliisia minään, sieltä tulee homoa ja kusiaivoa ja vittuaks-se-sulle-kuuluu solkenaan. Sinulle ne ei tirsku…

– Auktoriteetti siirtyy vanhemmilta kaveripiirille, kun nuori on 13−16-vuotias. Silloin nuoret luulevat tietävänsä kaiken parhaiten, osaavansa mitä vain. He kokeilevat ja keksivät kaikenlaista. Väärä seura voi olla kohtalokas.

– Ymmärtäväinen selittely ei auta, vaan on otettava jyrkkä asenne, jos haluaa saada väärille raiteille lähteneen toiminnan pysähtymään.

– Olen ollut tiukka ämmä, jota on pelätty, mutta myös kunnioitettu. Moni ex-asiakas on tullut myöhemmin kiittämään siitä, että pysäytin niin rajusti.

Mistä tukea työlle?

Määräys on annettu säästöistä ja niitä on noudatettava. Ja tehän olette ammatti-ihmisiä, teidän vastuullanne on hoitaa tapaukset niin, että ne ovat edullisia ja lainmukaisia. Ja tietenkin olette itse niistä myös juridisesti vastuussa.

Alaisten työtä ja ammattia arvostamaton johto luo huonon työilmapiirin. Sisko kertoo, että kirjan sosiaalijohtaja Lääkkönen on kooste paristakin todellisuuden henkilöstä. Lääkkönen halveksii sosiaalityöntekijöitä, ei ymmärrä työn luonnetta, käskyttää, kiusaa ja kohtelee huonosti.

Arvostuksen puute on tosin kirjassa molemminpuolista. Kaijan mielestä Lääkkönen olisi parhaimmillaan aakkostaessaan asiakirjoja jossakin käytävän nurkassa.

Sehän tässä niin sinun kuin minunkin työssäni on, että me nähdään kun ihmiset jatkavat kohti tuhoaan eikä me kuitenkaan voida sille mitään. Me tiedetään, että siellä on se henkisesti vaurioitunut lapsi tai kuollut aikuinen siellä tien päässä. Eikä meillä ole oikeutta tehdä, mitä me katsomme oikeaksi. Kyllä se joskus tuntuu raskaalta. Ja väärältä.

Sisko Koskiniemi manaa poliittisia päättäjiä ja lainsäädäntöä. Tuntuu väärältä viedä lapsi pois perheestä, kun väkivaltainen vanhempi pitäisi poistaa. Aikuiset saavat päättää itse asioistaan. Perheen oikeudet menevät lapsen oikeuksien edelle.

Lainsäätäjät tuskin ovat ymmärtäneet, mitä ovat tehneet. Mutta syyttömiä eivät ole työntekijätkään.

– Puhumme virkamieskieltä verkostopalavereissa. Asiakkaat osaavat sen saman kielen, tietävät, mitä pitää missäkin tilanteessa sanoa. Ja me olemme uskovinamme. Kaipaisin suorempaa puhetta.

Romaani saa jatkoa

Olemme palanneet Sisko Koskiniemen omakotitalon keittiön pöydän ääreen. Ikkunoista avautuu näkymä keskikesän vehreyteen. Luppa alkaa touhottaa ja hakee huomiota. Se tutkii olohuoneen ikkunaa, ravaa sen päästä päähän levottomana ja ryntää sitten keittiöön, piiloutuu pöydän alle.

– Mikä on Luppa? Onko siellä ampiainen? Luppa pelkää ampiaisia, on kokenut joskus maa-ampiaisten hyökkäyksen.

Kommunikaatioemännän ja koiran välillä toimii. Ikkunalta löytyy ampiainen. Sisko ottaa sen kiinni ja rutistaa paperilla. Luppa on Sisko Koskiniemen paras kaveri ja rakas elämänkumppani.

– Meillä on rekisteröity suhde. Tai no, rekisterissä on vain Luppa, Sisko naurahtaa ja pörröttää Lupan turkkia.

Viisijapuolivuotias Luppa on jo toinen Siskon airendalterrieri.

– Luppa on melkoinen adhd-koira, mutta kyllä me toimeen tullaan. Juhannuksen jälkeen Sisko jäi kesälomalle, mutta tämä kerta oli viimeinen. Loma jatkuu eläkeläisenä.

–Paniikki! Olen ihan paniikissa. Olen valmis vielä tekemään jotakin, jossa voin käyttää ammatillista osaamistani.

Kirja on saanut hyvän vastaanoton ja Sisko Koskiniemeä on kutsuttu puhujaksi moniin tilaisuuksiin. Syksyllä odottaa sijaishuollon koulutustapahtuma. Kaija Rantaluoman tarinalle on tulossa jatkoa. Uusi käsikirjoitus ajankohtaisesta aiheesta on syntymässä.

Kristiina Koskiluoma

Sitaatit Sisko Koskiniemen kirjasta Kääntöpuolella lapsuus. Myllylahti 2015.