Kaarina Hazard on helsinkiläinen vapaa kirjoittaja, joka ei tulisi toimeen omin avuin. Kuva: Jyrki Komulainen
Sote. Mitähän kaikkea tässä mahtaakaan vielä tapahtua ennen kuin Suomessa toteutuu sosiaali- ja terveysalan palvelu-uudistus, mene ja tiedä. Miltä se lopulta näyttää, miltä se pitää sisällään, mihin sillä lopulta pyritään, mitä se tulee olemaan.
Kantoja, käsityksiä ja kuppikuntia on yhtä monta kuin sopassa kokkeja ja luojaties, niitä on monta. Mutta yhdestä näytetään olevan yhtä mieltä: Asiakkaan on saatava valita.
Paljon hoettu valinnanvapaus ei tässä yhteydessä arvatenkaan kansalais-käyttäjiin saakka yllä, mutta vaikka yltäisikin, mitä se sitten oikein tarkoittaisi? Mitä se sellainen terveys- ja sosiaalipalvelujen asiakas sitten oikein valitsisi? Minkälainen haavekuva ihmisestä tämän puheen takana vallitsee?
Sellainenko, jossa paleleva ja deliriuminen alkoholisti muina miehinä istahtaa puistonpenkille selailemaan neliväriesitteitä ja tekemään rationaalista punnintaa eri katkaisuasemien välillä? Perheessään pelkäävä panee kauhunsa hetkeksi syrjään ja alkaa helvettinsä keskellä selailla nettisivuja ja vertailla, etkä ketkä ottaisivat lapseni huostaan kätevimmin?
Yhdestä näytetään olevan yhtä mieltä: Asiakkaan on saatava valita.
Tai ääniä päässään kuuleva ei kävele järveen, vaan sen sijaan askeltaa sote-päätteelle, jolla jonkin kivan appsin avulla vertailee eri toimipisteiden hoitometodeja skitsofrenian suhteen? Sänkynsä pohjalle kohmettunut käyttää ilmeisen luppoaikansa depressionhoitometodeja kilpailuttaen? Rintasyöpä, fantastinen mahdollisuus tutustua eri alueiden tuumoriosaamiseen? Supistaako – fokusoi nyt eri toimijoiden synnytyskulttuureihin!
Valinnanvarasta puhuminen juuri sosiaali- ja terveyspalveluissa on erityisen irvokasta, koska juuri terveys- ja sosiaalipalveluissa vaeltaessaan kansalainen toivoo, että jotkut muut ovat osanneet valita hänen puolestaan. Etukäteen. Hyvin. Apua, tukea ja hoitoa tarvitessaan meistä jokainen on toisten armoilla ja silmät kiinni toivoo, että hänestä ottavat kopin taitavat kädet.
Asiakkuuteen kykenemme vain ylimäärän vallitessa – minkä uuden käsilaukun hankkisin, mitkä sukat, mikä hotelli olisi lomalla paras. Asiakkuus voi olla ihmisen identiteetti silloin, kun hän on terve, vapaa ja voimakas.
Silloin taas, kun ihminen on sairas, vanha, pieni tai jostain kohdin klonkallaan, hän vain toivoo. Että tämä jotenkin hoituisi, että tämä menisi ohi, että tämä paranisi, että kaikki kävisi hyvin.
Sosiaali- ja terveyspuoli asioi ihmisen kanssa juuri silloin, kun hänen kokemuksensa olemassaolosta on asiakkuudesta kaikkein kauimpana. Asiakas on ehjä, potra ja toimintakykyinen ja riittää itse itselleen. Se, joka tarvitsee tukea, apua ja jeesiä, tukeutuu lähimpään käsipariin, siihen, mikä hänen puoleensa ojentuu.
Kylien, kaupunkien, kuntien ja alueellisten liittymien kannalta sosiaali ja terveys voi olla tuotteita, palveluja ja tuotantokokonaisuuksia, mutta meidän kannaltamme kyse on elämästä, sen arvaamattomuudesta ja sattumanvaraisuudesta, ja lopulta siitä, että me olemme täällä yhdessä. Nyt ja aina.
