Mikkeliläinen Jenni Rytkönen on kouluttautunut pitkälle ja edennyt johtavaan asemaan työssään, vaikka hänellä on keskivaikea kuulovamma.
Vain pienet, vaaleat kuulokojeet paljastavat, että mikkeliläinen Jenni Rytkönen ei kuule yhtä hyvin kuin muut. Hänellä on keskivaikea kuulovamma, diagnoosissa lukee sensorineuraalinen huonokuuloisuus.
Vamma on synnynnäinen, vaikka se todettiin vasta, kun hän oli 27-vuotias. Viitteitä kuulo-ongelma antoi jo, kun hän aloitti koulun. Lukemaan opetteleminen takkusi, ja kielten kuulokokeet menivät huonosti.
Hän ei antanut vamman rajoittaa koulutietä ja ammattiuraa. Rytkönen työskentelee johtajana Vaalijalan Savosetin neljässä yksikössä. Savoset tarjoaa erilaisia kuntoutus- ja työvalmennuspalveluja pääasiassa kehitysvammaisille. Työn ohessa hän opiskelee ratkaisukeskeistä psykoterapiaa ja tekee sosiaalityön tohtoriopintoja Itä-Suomen yliopistossa.
Liki aina löytyy keino tehdä työt
Vamman kanssa kyllä pärjää työelämässä, jos on sitkeä ja avoin, Jenni Rytkönen sanoo. Vammainen joutuu raivaamaan itselleen tietä työelämässä ja keksimään omat keinot pärjätä.
– Vamma ei ole este vaan hidaste. Minäkin joudun ponnistelemaan kovemmin kuin terveet, mutta olen tottunut siihen.
– Vamma voi vaikeuttaa työtehtävien tekemistä. Lähes aina kuitenkin löytyy vaihtoehtoinen tapa tehdä asia, jos niin haluaa, Rytkönen kannustaa.
Koska ongelmat voidaan ratkaista, vammasta ei pidä tehdä kompastuskiveä työpaikalla.
Hän on itse joutunut etsimään keinot, joilla hän pärjää kuulo-ongelman kanssa. Hän kuulee huonosti puhelimessa apulaitteista huolimatta. Siksi hän pitää yhteyttä mieluiten sähköpostilla tai tapaa ihmisiä kasvotusten.
Tilaisuuksissa hän menee etupenkkiin. Puhe kantaa sinne edestä.
Palavereissa hän saattaa käyttää apuna FM-ryhmäkuuntelulaitetta. Joskus hän pyytää avuksi tukihenkilön, jos keskustelukumppanin puheesta ei saa selvää. Tukihenkilö toistaa puheen niin, että hän ymmärtää sen.
Kokouksissa Rytkönen istahtaa yleensä pöydän päähän. Siitä hän näkee, kuka puhuu ja lukee sanoja huulilta. Hänen pitää nähdä puhuja myös siksi, että hän ei tunnista, mistä suunnasta puhe tulee.
– Aiemmassa työpaikassa keräsin katseita, kun menin pöydän päähän. Olin kertonut avoimesti vaikeudestani kuulla. Sitä ei aina uskottu, sillä yleensä kuulen kahden kesken hyvin. On ollut mielenkiintoista seurata, kenellä suomalaisten mielestä on oikeus istua pöydän päässä tai etupenkissä.
Rytkönen tarvitsee apua myös kokousmuistioiden ja muistiinpanojen tekoon. Hänelle on haastavaa kuunnella ja kirjoittaa yhtä aikaa.
– Pyydän, että keskustelukumppanit sanovat ryhmässä nimeni ja katsovat minua silmiin, kun he aloittavat puheenvuoron. Silloin tiedän kuka puhuu ja mistä päin puhe tulee. Jos tarvitsen muistiinpanot tilaisuudesta, pyydän jonkun kirjaamaan kommentit ylös.
Koska ongelmat voidaan ratkaista, vammasta ei pidä tehdä kompastuskiveä työpaikalla, Rytkönen painottaa.
– On parempi keskittyä ihmisen osaamiseen kuin vammaan. Jos ihminen on niin sitkeä ja motivoitunut, että pärjää työelämässä vammastaan huolimatta, hän osaa varmasti hoitaa myös työtehtävänsä.
Oman ja työpaikan asenteet ratkaisevat
Jenni Rytkönen on selvinnyt opinnoissa hyvin kuulon ongelmista huolimatta. Työelämässä hän on törmännyt kielteisiin asenteisiin.
– Kuulovammaa olisi pitänyt piilotella. Sitä ei olisi saanut tuoda esiin niin avoimesti kuin tein. Jotkut ovat myös epäilleet, että vamma aiheuttaa paljon poissaoloja töistä. Vammainen ei lisäksi saa osa-aikatyötä yhtä helposti kuin esimerkiksi opiskelija.
Aikaisemmassa työpaikassa kohtasin joskus ikäviä tilanteita, Rytkönen sanoo.
– Ulkoisesta olemuksesta huomauteltiin. Kun kuulovammainen pinnistelee ja yrittää kuulla, hän voi näyttää hölmöltä. Ivallinen huumori ja kommentit loukkaavat, kun ne ylittävät hyvän maun rajan. On epäkohteliasta nauraa, jos kuulovammainen ei tiedä, mille nauretaan. Muuten tulee tunne, että naurun aihe olen minä. Jos pyydän, olisi kohteliasta toistaa asia.
Oma asenne silti ratkaisee pitkälti, miten työssä ja elämässä muutenkin selviää vamman kanssa. Rytkönen sanoo, että häntä ovat auttaneet huumori, avoimuus ja oman tilanteen hyväksyminen.
– Näillä eväillä pitää pärjätä. Surkuttelu ei tilannetta paranna, päinvastoin. Viisaampaa on se, että nautin jokaisesta päivästä ja iloitsen kuulosta, joka minulla vielä on jäljellä.
Hyvä itsetunto kannattelee työelämässä myös vammaista.
– Ajattelen vahvasti, että voin olla asiantuntija siinä missä kuka tahansa muukin. Käytän kokemuksiani vammaisuudesta hyväksi, kun toimin sosiaalialan asiantuntijana.
Rytkönen kiittelee nykyistä työnantajaa siitä, miten se suhtautuu hänen kuulo–ongelmaan.
– Vamma nähdään vain yhdeksi ominaisuudeksi minussa, eikä siitä ole tehty numeroa. Toivoisin samaa asennetta myös vammaisilta itseltään. Joskus vammaisuus otetaan esiin joka paikassa ja vaaditaan erityiskohtelua. Mielestäni aina pitää mennä ihminen ja osaaminen edellä, ei vammaisuus.
– Vammaisen pitää itse huolehtia erityistarpeistaan tai apukeinoista. Vammaa ei silloin välttämättä edes huomaa.
Jaksamisen rajat loppuelämän haaste
Jenni Rytkösen kuulo-ongelma on nyt keskivaikean ja vaikean rajalla. Kuulo heikkenee nykyisestä ajan kanssa. Vammaan liittyy myös tasapainon vaikeuksia. Lisähaittaa tuottaa tinnitus, joka puhkesi pari vuotta sitten.
– Kun ihminen yrittää seurata, kuka puhuu ja ymmärtää mitä hän sanoo ja samalla miettii itse asiaa, josta puhutaan, aivot toimivat äärirajoilla.
Siksi kuulovamma väsyttää. Tinnitus vaikeuttaa kuulemista entisestään.
Kun väsyminen on jo mennyt liian pitkälle, kun se ilmenee fyysisinä oireina ja pahana olona. Toipuminen vaatii unta, lepoa ja hiljaisuutta. Sitä on vaikea välillä löytää, sillä kotona on pieniä lapsia.
– Kun tinnitus alkoi, melkein jo nostin kädet ilmaan ja luovutin. Tuntui, ettei elämästä tule mitään. Nyt olen löytänyt keinoja sietää sitä. Luonnossa liikkuminen palauttaa parhaiten.
– En ole ollut päivääkään sairauslomalla kuulovammani vuoksi. Oman jaksamisen rajojen tunnistaminen kuitenkin on minulle loppuelämän haaste.
Koska kuulovamma pahenee, Jenni Rytkönen joutuu etsimään koko ajan uusia keino ja selvitä sen kanssa. Tinnitus pysäytti hänet miettimään, mitä tehdä, jos hän ei tulevaisuudessa jaksa kokopäivätyötä. Hän varautuu siihen päivään opiskelemalla psykoterapeutiksi.
– Pystyn käyttämään opintojen antamaa tietoa hyödyksi nykyisessä työssäni esimerkiksi henkilöstöjohtamisessa. Jos joudun jättämään päivätyön, voin siirtyä kokonaan psykoterapeutiksi ja asiantuntijatehtäviin osa-aikaisesti. Minulla on kuitenkin kova halu ja motivaatio olla työelämässä. Ainakin tähän asti olen pärjännyt ja löytänyt keinot selviytyä.
