Kari Matela on ammattijärjestö Talentian sopimusasiantuntija, joka lukee Karl ja Groucho Marxia ja matkustaa mieluiten pohjoisessa. Kuva: Veikko Somerpuro
Kasvatusperiaate, jonka mukaan lasten kasvattamisessa ei pidä säännöstellä vitsan käyttöä, ei perustu tutkimus- tai kokemustietoon, vaan raamatunkäännösvirheeseen.
Alkuperäisessä tekstissä ei mainittu vitsaa, vaan puhuttiin koukkupäisestä sauvasta, jota paimen käyttää laumasta erkaantuneen lampaan ohjaamiseen takaisin omiensa pariin. Vertauskuvaa suomen kielelle kääntäneen ajatuksenjuoksu kulki ohjaamisen sijasta rankaisutoimenpiteisiin.
Hellämielinen kääntäjä ei rohjennut suositella sauvalla lyömistä, vaan pehmensi ohjetta ja puhui vitsasta.
Ilmankos noin joka toisessa suomalaisperheessä uskotaan edelleen lasten ruumiillisen kurituksen kasvatukselliseen tehoon.
Pohjoismaisittain tarkasteltuna kurituksen asema kasvatuskeinona on meillä pinttyneempi kuin naapurimaissa.
Meilläkin kasvatuskäytännöt muuttuvat rauhanomaisemmiksi, mutta hitaammin kuin läntisissä naapurimaissa. Toisaalta EU-maistakin löytyy esimerkkejä vielä hitaammasta kehityksestä, ja itäiset naapurit ovat asia erikseen.
Kurittamattomia uhkasi sakko
Pieleen mennyt raamatunkäännös pohjusti kasvatuskäytäntöä, jonka muuttamiseksi kansakunnan tulisi kyetä kääntämään kasvatusideologiansa ylösalaisin muutamassa sukupolvessa. ”Ylösalaisin” tarkoittaa tässä sananmukaista tavoitetta.
Esimerkkinä omat isovanhempani, jotka kasvattivat suurperheensä pääosin 1930- ja 1940-luvuilla sillä periaatteella, että vitsoilla ei edes uhattu eikä muukaan käsiksi käyminen kuulunut asiaan.
Mitään Vuoden kasvattaja ‑palkintoa ei isovanhempieni asenteella kannattanut tavoitella. Heidän omaksumansa asenne ja kasvatuskäytäntö katsottiin tuohon aikaan piittaamattomuudeksi, jonka tuloksena lapset todennäköisesti päätyisivät täydelliselle tärviölle.
Kurituksen asema kasvatuskeinona on meillä pinttyneempi kuin naapurimaissa.
Niin ei missään vaiheessa näyttänyt käyvän, mutta se, miten asiat koettiin, meni tuohonkin aikaan monelta faktojen yli. Jopa niin pitkälle, että isovanhempia uhattiin sakkorangaistuksella. Se oli sen aikaisen lainsäädännön mukainen, vaikkakin toki tapauskohtaisesti harkittava, seuraamus.
Taustalla vaikutti edelliseltä vuosisadalta periytynyt rikoslaki, jonka mukaan jo 7‑vuotiasta kolttosen tehnyttä lasta tuli vanhemman ”toteensaatavasti kurittaa”.
Jollei kurittanut, uhkasi sakko.
Eikä ruumiillista kuritusta ollut tuohon aikaan kielletty missään muualla kuin valtion kouluissa, ja sekin kielto oli enemmän retorinen kuin käytännöllinen.
Kotikasvatuksesta kuritus kitkettiin lailla vasta 1980-luvulla, ja sitäkin lakimuutosta pidettiin aluksi enemmän suosituksena kuin kieltona.
Nollatoleranssi ei ulotu aikuisiin
Sakonuhkaa pitemmälle asia ei kuitenkaan edennyt, koska isoäitini oli kirkonkylällä käydessään piipahtanut myös nimismiehen juttusilla julistamassa, että lapsia koskeva ruumiillisen kurituksen nollatoleranssi ei ulotu aikuisiin eikä etenkään nimismieheen, mikäli sakolla uhkailu jatkuu.
Kansalaispalaute esitettiin ilmeisesti sen verran vakuuttavasti, että asiaan ei sen koommin missään viranomaisyhteydessä palattu.
Perhe- ja lähipiirissä pidettiin mahdollisena, että isoisäni ammatti, teurastaja, vaikutti viestin perillemenoon yhtä paljon kuin 150-senttisen mummon tunteikas sanallinen esitys.
