– Väkivaltatyössä vaaditaan herkkyyttä ilmiön ymmärtämiseen, mutta lisäksi ymmärrystä vaaroista. Asian julkitulo voi tuottaa vaikenemista ja myös lisää väkivaltaa, Satu Lidman sanoo. Kuva: Veikko Somerpuro
Suomessa kunniaan liittyvän väkivallan muodot vaihtelevat sosiaalisesta rajoittamisesta vakavaan henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan. Sosiaalityössä kohdataan perheen tai yhteisön kunnian vuoksi tehtyjä uhkauksia ja väkivallantekoja.
Ihmisoikeusliiton selvityksen mukaan viranomaisilla ja ammattilaisilla on ”riittämättömät tiedot kunniaan liittyvän väkivallan yhteisöllisistä erityispiirteistä ja siihen puuttumisesta”. Osaaminen vaihtelee, vaikka yksittäisillä viranhaltijoilla osaamista onkin.
Liitto tarkastelee ilmiötä yhtenä sukupuolittuneen lähisuhdeväkivallan muotona. Näkökulmaa on korostanut väkivaltatutkija, filosofian tohtori ja rikosoikeuden historian dosentti Satu Lidman Turun yliopistosta.
– Merkittävä ero lähisuhdeväkivallan ja kunniaan liittyvän väkivallan välillä on se, että ensiksi mainitun taustalta puuttuu yhteisön tai suvun aiheuttama sosiaalinen paine ratkaista tilanne väkivalloin, sanoo Lidman.
Lähisuhdeväkivaltaa selittävät enemmän yksilön omat häpeän, turhautumisen tai epäonnistumisen kokemukset. Jälkimmäinen kytkeytyy sellaisiin kulttuurisiin normeihin ja tapoihin, jotka ovat pääosin kadonneet länsimaiden kantaväestöjen keskuudesta.
– Niitä ovat tiivis yhteisöllisyys, sukupuoliroolien voimakas eriytyneisyys ja sellaiset haitalliset perinteet kuin tyttöjen koulutuksen väheksyminen tai neitsyyden ihannointi, Lidman mainitsee.
Mediassa on puhuttu kunniaan liittyvästä väkivallasta tietynlaisten pahoinpitelyjen ja henkirikosten yhteydessä. Tekijöiksi on esitetty maahanmuuttajataustaisia miehiä tai yhteisöjä. Erityisesti muslimien kunniakäsityksien ja seksuaalimoraalin on katsottu johtaneen konflikteihin.
Lidmanin mielestä väkivallan selittäminen pelkästään maahanmuutolla ja islamin-uskolla vääristää monimutkaista todellisuutta. Vaikka konfliktien taustalla vaikuttavat arvot ja niissä käytetyt toimintatavat ovat ristiriidassa länsimaisen oikeusvaltion periaatteiden kanssa, kyse on kulttuurisista käytännöistä eikä uskonnosta.
– Mutta väkivallan ja kulttuurin yhdistäminen arkipuheessa on sekin usein harhaanjohtavaa. Väkivaltaa ei voi selittää kulttuurilla kokonaisuutena. Jokaisessa kulttuurissa on myös myönteisiä ja rakentavia piirteitä.
Pääsääntönä turvata lapsi
Ihmisoikeusliiton selvityksessä todetaan kunniaan liittyvällä väkivallalla pyrittävän ”suojaamaan tai palauttamaan perheen, suvun tai yhteisön kunniaa kun epäillään, että henkilö ei noudata tai ei aio noudattaa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä käyttäytymissääntöjä, arvoja ja normeja”
Lidmanin mukaan väkivaltaan syyllistyy tyypillisesti naista lähellä oleva mies kuten isä, aviomies, veli tai setä. Mies voi käyttää henkistä painostusta, kiristää ja uhkailla. Hän saattaa vahingoittaa naista fyysisesti tai seksuaalisesti.
– Yhteisön näkökulmasta osa väkivallasta ehkäisee häpeää ennalta, Lidman muistuttaa mainiten esimerkkeinä pakkoavioliitot ja tyttöjen sukuelinten silpomisperinteen.
Kunniaan liittyvä väkivalta on suurimmaksi osaksi henkistä. Nuorten naimattomien tyttöjen vapautta rajoitetaan vahtimalla heidän sosiaalisia suhteitaan, kännykänkäyttöään ja pukeutumistaan. Tyttöjen ja naisten lisäksi myös pojat ja miehet kohtaavat kunniaan liittyvää painostusta ja väkivaltaa, erityisesti heidän kuuluessaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin.
Ihmisoikeusliiton selvityksen poliisiasiakirja-aineistossa yleisimmät kunniaan liittyväksi väkivallaksi ymmärretyt rikosnimikkeet ovat pahoinpitely ja laiton uhkaus. Jälkimmäisessä on useimmiten kyse tappouhkauksesta.
Helsingin kaupungin vs. lastensuojelun sosiaalityön päällikkö Sanna Teiro kertoo sosiaalityössä ilmenevän ajoittain tällaisia uhkauksia tai väkivallantekoja.
– Usein ne nousevat esiin nuoren tytön aloittaessa seurustelun tai liikkuessa koulukaverien kanssa suvun sääntöjä vapaammin. Yhteydenottoja tulee koulusta tai nuorelta itseltään. Joskus tyttö uhataan lähettää pois Suomesta.
– Pääsääntönä meillä on turvata lapsi vaikka sijoittamalla ja käydä keskustelua perheen kanssa, Teiro sanoo.
Valitettavan usein nuoret peruvat kertomuksensa perheen painostuksen alla. Näin rikostutkinnasta ei ole apua. Teiron mukaan nuori joutuu ottamaan suuren riskin pitäessään kiinni ”suomalaisesta” elämäntavasta. Häntä uhkaa hylkääminen.
– Muistan useamman tilanteen, jossa nuori on päätetty sijoittaa, minkä jälkeen hänen vanhempansa ovat hylänneet hänet.
Helsingissä lastensuojelun asiakkaiksi hakeutuu pakkoavioliittoa pelkääviä tyttöjä. – Työntekijöille ei usein jää muuta keinoa turvata lapsi kuin sijoittaa hänet, Sanna Teiro toteaa. Kuva: Veikko Somerpuro
Fadimen kunniamurha
Kunniaan liittyvälle väkivallalle on antanut pohjoismaiset kasvot ruotsalainen kurditaustainen nainen Fadime Sahindal. Hän joutui kunniamurhan uhriksi Uppsalassa vuonna 2002. Perhe ei hyväksynyt Sahindalin suhdetta iranilais-ruotsalaiseen mieheen. Pari joutui jatkuvasti piileskelemään ja pelkäämään.
Tytärtä rangaistiin perheen kunnian tähden. Rakastuneet nuoret pahoinpideltiin. Poikaystävän kuolema liikenneonnettomuudessa ei poistanut moraalittomana pidetyn seksuaalisuhteen häpeää. Sahindal oli rohkea ja toi kokemuksensa julkisuuteen. Osin medianäkyvyyden takia hänen isänsä ja veljensä oli tuomittu laittomista uhkauksista ja pahoinpitelystä. Tytär meni isänsä estelyistä huolimatta kuolleen poikaystävänsä haudalle. Isä saapui paikalle ja ampui hänet kuoliaaksi. Isä tuomittiin teosta elinkautiseen vankeuteen.
Suomessa ei viranomaisten tietoon ole tullut kunniamurhaksi määriteltyä henkirikosta. Helsingin käräjäoikeus antoi kesällä 2015 tiettävästi ensimmäisen tuomion kunniakäsityksillä perustellun henkirikoksen valmistelusta. Irakilaistaustainen 20-vuotias mies oli pahoinpidellyt toistuvasti 16-vuotiasta sisartaan ja rajoittanut hänen sosiaalisia suhteitaan. Sisaren karattua kotoa veli oli lähettänyt sisaren ystävän puhelimeen lukuisia viestejä, joissa hän oli vannonut tappavansa sisaren. Veli tuomittiin yli kahdeksi vuodeksi ehdottomaan vankeuteen.
Hovioikeudessa syyte törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelun osalta kumottiin. Tekijä sai tuomion vain pahoinpitelystä. Korkein oikeus vapautti miehen viime heinäkuussa lopullisesti valmistelua koskeneesta syytteestä.
KKO korosti ennakkopäätöksessään, ettei ”pelkkiä pahoja ajatuksia” voida kriminalisoida. Yleinen valmius väkivallan käyttöön ei riittänyt osoittamaan, että syytetty olisi tehnyt yksityiskohtaisen suunnitelman sisarensa tappamisesta.
Oikeusministeri Antti Häkkänen kertoo, että törkeimpien rikosten valmistelua koskevat säännökset lisättiin rikoslakiin vuonna 2013.
– Törkeimpien rikosten valmisteluun voidaan puuttua tehokkaasti, kun valmistelua on syytä epäillä eli esitutkintakynnys ylittyy. Sääntely täyttää siten tarkoituksensa, vaikka osa valmistelua koskevista syytteistä tuleekin hylätyksi.
Yli puolet väkivaltarikoksen valmistelua koskevista syytteistä on vuosina 2013–2016 johtanut syyksi lukevaan tuomioon. Tilastot viittaavat Häkkäsen mielestä siihen, että sääntelyä voidaan pitää toimivana.
– Tehokasta moniammatillista yhteistyötä on se, että lastensuojeluviranomaiset ja poliisi yhdessä kehittävät keinoja kunniaan liittyvään väkivaltaan puuttumiseksi, Antti Häkkänen esittää. Kuva: Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia
Pakkoavioliittoja solmitaan
Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeus-politiikan instituutti laati viime vuonna oikeusministeriön pyynnöstä selvityksen pakkoavioliittojen esiintymisestä ja ilmitulosta Suomessa.
Selvityksen toteuttanut tutkija, oikeustieteen tohtori Virve-Maria Toivonen määrittelee pakkoavioliiton tässä yhteydessä avioliitoksi tai sen kaltaiseksi suhteeksi, ”jossa toinen – tai molemmat puolisoista – ei ole voinut itse vaikuttaa avioliiton solmimiseen tai puolison valintaan pelkäämättä uhkaa tai painostusta perheen tai suvun taholta”.
Uhka tai painostus ymmärretään tapahtuvaksi niin fyysisenä, psyykkisenä, taloudellisena kuin hengellisenäkin. Merkitystä ei ole sillä, tunnustaako Suomen lainsäädäntö pakolla solmitun avioliiton.
Selvityksen tekemiseen kannustivat eri toimijoiden havainnot ilmiöstä. Haastateltavina kuultiin toistakymmentä virkamiestä ja järjestöjen työntekijää, joiden edustamista tahoista mainittakoon pääkaupunkiseudun lastensuojelu, Lastensuojelun Keskusliitto, Voimavarakeskus Monika ja Maahanmuuttovirasto.
Pakkoavioliittoihin törmätään joitakin kymmeniä kertoja vuosittain, mitä määrää haastatellut pitivät vain ”jäävuoren huippuna”. Tieto tapauksista tai niitä koskevista epäilyistä voi tulla uhrilta itseltään, tämän läheiseltä tai toiselta viranomaiselta. Eniten yhteydenottoja saadaan toisen asteen oppilaitoksissa toimivilta ammattilaisilta.
”Koululta tulleiden ilmoitusten perusteena voi olla tytön oma kertomus tai opettajan huoli kadonneesta oppilaasta”, Toivonen kirjoittaa selvityksessään.
Haastatellut eivät useinkaan halunneet nimetä määrättyjä alueita tai kulttuureja, joista saapuvia ihmisiä pakkoavioliitot koskevat. Tällä hetkellä korostuvat Syyria, Somalia, Afganistan ja Iran sen takia, että noista maista on tullut väkeä Suomeen viime aikoina eniten.
Pakkoavioliitot eivät juuri näy poliisi- tai tuomioistuintilastoissa. Pakottaminen tapahtuu tyypillisesti läheis- tai luottamussuhteessa, ja se vaikeuttaa asian etenemistä rikosprosessiin. Avioliittoon suostuva tyttö voi pelätä vanhempiensa tai toisen heistä tappavan itsensä, jos liittoa ei solmita.
Pakkoavioliiton solmimisen taustalla saattavat vaikuttaa myös oleskeluluvan saaminen tai taloudelliset syyt. Joissakin tapauksissa on ollut kyse puhtaasti ihmiskaupasta. Rajanveto ei ole aina helppoa, sillä avioliitoilla voi olla erilaisia ja toisiinsa nivoutuneita motiiveja.
Lasta kuultava myös yksin
Lastensuojelun asiakkaiksi on Helsingissä hakeutunut pakkoavioliittoa pelänneitä tyttöjä. Tilanne paljastuu usein vasta nuoren tultua raskaaksi. Yhteydenotto tulee monesti synnytyssairaalasta, mikäli perheen osalta on noussut esiin muitakin huolenaiheita.
– Meidän viimeinen ja usein ainoa keinomme turvata lapsi on sijoittaa hänet, pyrkiä vahvistamaan lasta vastustamaan pakko-avioliittoa ja keskustella vanhempien kanssa, Sanna Teiro toteaa.
Pakkoavioliitosta tulee erottaa järjestetty avioliitto, missä osapuolet saattaa yhteen jokin ulkopuolinen taho. Liitto solmitaan ainakin jossain määrin kihlakumppanien suostumuksella. Virve-Maria Toivonen kertoo järjestettyjen avioliittojen määrän kasvaneen myös Suomessa maahanmuuton lisääntyessä.
Lapsiavioliitolla taas tarkoitetaan avioliittoa tai sen kaltaista suhdetta, jossa toinen tai molemmat puolisoista ovat alle 18-vuotiaita. Kansainvälisten selvitysten mukaan noin neljännes tai kolmannes länsimaissa esiin tulevista pakkoavioliitoista on lapsiavioliittoja.
Suomessa avioliiton solmiminen edellyttää 18 vuoden ikää. Oikeusministeriö voi erityisestä syystä myöntää myös alaikäiselle luvan. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2015 solmittiin yhteensä 22 avioliittoa, joissa toinen puolisoista oli alaikäinen.
”Kaikki alaikäisinä avioituneet olivat naisia. Vain yhdeksässä tapauksessa molemmilla puolisoilla oli kotipaikka Suomessa”, Toivonen muistuttaa selvityksessään.
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila on katsonut, ettei poikkeuslupamenettely ole lapsen oikeuksien eikä lapsen edun mukaista. Se on käytännössä kirjallista eikä lasta kuulla. Lapselle annettava informaatio ja luottamuksellisen kuulemistilaisuuden järjestäminen ovatkin Toivosen mielestä vähimmäisvaatimuksia, jotta lapseen kohdistuvista mahdollisista uhista voitaisiin saada riittävästi tietoa.
Aikuisen apu ja tuki ovat lapsen kuulemisessa tärkeitä. Toivonen muistuttaa, että toisinaan lasta on kuitenkin suojeltava vanhemmilta tai muilta läheisiltä. Siksi lapselle on turvattava mahdollisuus tulla kuulluksi myös yksin.
Sanna Teiron mukaan kuulemistilaisuudet eivät ole aina ongelmattomia. Mikäli lapsen suomen kielen taito on riittämätön, on tulkin merkitys ratkaiseva. Välillä on käynyt ilmi, ettei lapsi uskalla puhua tulkin ollessa läsnä.
– Joskus tulkki on kääntänyt tarkoituksella väärin. Sosiaalityöntekijän on vaikea näitä tilanteita huomata oman kielitaidottomuutensa vuoksi, Teiro selittää.
– Lapsen kuuleminen, mutta myös luottamuksen rakentaminen lapseen ovat ehdottoman tärkeitä. Tämä on resurssikysymys. Varsinkin traumatisoituneen lapsen ollessa kyseessä tarvitaan useita tapaamisia, eikä lasta voi niissä kiirehtiä.
Sukupuolittunutta väkivaltaa
Satu Lidmanin mukaan kunniaan liittyvässä väkivallassa yhteisön maine ja kunnia asettuvat yksilön tahdon edelle. Mies on hierarkkisesti naisen yläpuolella, vaikka sosiaalinen kontrolli koskeekin molempia. Naisen kulttuurinen liikkumatila on ahdas. Hänen on toteltava ja elettävä siveellisesti.
– Miehen rooliin kuuluu rangaista yhteisön tulkinnan mukaan siveetöntä naista. Näin tuotetaan kulttuurisesti rakentunutta sukupuolittunutta väkivaltaa.
Alisteiset valtasuhteet ovat ominaisia patriarkaalisille kulttuureille. Näin oli myös esimodernissa eurooppalaisessa yhteiskunnassa. Siellä ihanteellinen kotitalous muodostui isännästä hallitsijana ja muusta talonväestä hänen alamaisinaan, joita isännän oli pidettävä kurissa ja nuhteessa.
Kunniaetiikan mukaisessa elämässä, esimerkiksi perinteisessä arabi- tai kurdikulttuurissa, naisen on otettava huomioon, että hänen käytöksensä määrittää muiden suhtautumista naista lähellä oleviin miehiin.
Naisen häpeällisenä pidetty käytös voi viedä mieheltä kaiken merkityksellisen. Kontrolli ja väkivalta naista kohtaan voivat näyttäytyä ainoana ulospääsynä tilanteesta. Myös homomiehet voivat joutua väkivallan kohteeksi, koska he eivät sovi ihanteellisen maskuliinisuuden muottiin.
– Vastaavia piirteitä on sekä romanikulttuurin perinteisissä tulkinnoissa että joissakin kristillisissä pienkulttuureissa kuten vanhoillislestadiolaisilla, Lidman toteaa.
Virve-Maria Toivosen mukaan turvapaikkaprosesseissa ilmi tuleviin pakkoavioliittoihin voi liittyä myös työ- tai prostituutioperäistä ihmiskauppaa. Kuva: Liisa Takala
Viranomaisille koulutusta
Ihmisoikeusliitto kehottaa selvityksessään tarjoamaan viranomaisille koulutusta kunniakäsityksistä ja niihin liittyvästä väkivallasta. Ammattilaisille tulisi kehittää sekä verkkopohjaisia että muita laajasti levitettäviä toimintaohjeita ja yhteistyökäytäntöjä. Tarvetta olisi moniammatillisille työmalleille.
Satu Lidman suosittelee kulttuurisensitiivistä työotetta, mutta väkivaltaan syyllistynyttä tai siitä epäiltyä ei tule kohdella silkkihansikkain. Työntekijöiden on herkistyttävä pohtimaan, miten kulttuuri saattaa vaikuttaa ja rajata yksilön toimintaa.
– Mieheltä saatetaan vaatia kontrollointia jo lapsena, kun veljien tehtäväksi tulee vartioida siskojaan. Toisaalta naisen voi olla vaikea puhua väkivaltakokemuksista, koska hänellä on paine kunnioittaa viiteryhmäänsä.
– Sensitiivyys on siis väkivallan dynamiikan ja taustojen ymmärtämistä, ei missään tapauksessa rikosvastuun kaventumista eikä tekojen hyväksyntää, Lidman täsmentää.
Virve-Maria Toivosen kuulemat asiantuntijat peräänkuuluttivat myös ohjeistuksen ja koulutuksen lisäämistä. Luottamuksen rakentamista auttaisi, jos erilaisiin auttamis- ja tukiverkostoihin saataisiin maahanmuuttajataustaisia työntekijöitä.
Toivosen haastatteluissa nousi esiin myös ajatus lastensuojelun työntekijöiden erikoistumisesta. Osaamista voitaisiin keskittää tietyille työntekijöille, jotka sekä tekisivät asiakastyötä että konsultoisivat muita.
Sanna Teiron mukaan lastensuojelu kohtaa Helsingissä usein monikulttuurisuutta lapsiväestön rakenteen vuoksi. Koulutusta on tarjolla monikulttuurisuutta, lähisuhdeväkivaltaa ja kunniaan liittyvää väkivaltaa koskeviin kysymyksiin.
Luennoitsijana toimivat kaupungin omat asiantuntijat, poliisi tai järjestöjen edustajat. Helsingin kaupungin lähisuhdeväkivallan ehkäisytyöryhmä ja Turvallinen Helsinki järjestävät säännöllisesti koulutusta.
Käytössä ei ole erillisiä toimintaohjeita. Teiro kertoo lastensuojelun työntekijöiden saaneen konsultaatioita asiakastilanteissa SOS-kriisikeskukselta, turvakodeista, Monika-Naisista ja muista järjestöistä.
Valmistelukin on rikos
Euroopan neuvoston yleissopimus, niin sanottu Istanbulin sopimus, velvoittaa jäsenvaltioita kriminalisoimaan avioliittoon pakottamisen. Suomen rikoslaissa ei ole erikseen tällaista rikosnimikettä. Oikeusministeri Antti Häkkäsen (kok.) mukaan avioliittoon pakottaminen on kuitenkin rangaistavaa ihmiskauppana, törkeänä ihmiskauppana tai pakottamisena.
– Rangaistavaa on paitsi varsinainen pakottaminen myös henkilön luovuttaminen, kuljettaminen, vastaanottaminen ja majoittaminen hänen saattamisekseen pakkoavioliittoon, Häkkänen sanoo.
Pakottamisen valmisteluakin koskevat tekotavat ovat siten jo nykyään rangaistavia, samoin avunanto ja muu osallisuus rikokseen. Lainsäädännössä on huomioitu, että tekoon voi osallistua useita henkilöitä eri rooleissa.
– Lainsäädäntö täyttää myös pakkoavioliittoa koskevat kansainväliset velvoitteet. Nykyisen avioliittolain mukaan kaikki avioliiton purkamistapaukset käsitellään avioeroina. Kohtuuttomia tilanteita varten on säädetty erityinen sovittelusäännös omaisuuden ositusta varten.
Häkkänen korostaa, että pakkoavioliittoihin puuttumisessa tärkeää on ehkäisevä toiminta. Keskeistä on ilmiön tunnistaminen ja viranomaisyhteistyön toimivuus. Oikeusministeriö kutsuikin vuoden 2017 lopulla viranomaistahoja ajankohtaiskeskusteluun pakkoavioliittojen ehkäisystä Suomessa.
Ministeriössä selvitetään myös alaikäisen avioliittoa koskevien säännösten uudistustarvetta. Poikkeuslupaa hakevan tilanteen selvittämistä on kehitettävä. On tarkasteltava, olisiko tätä mahdollisuutta perusteltua rajoittaa säätämällä avioliiton solmimiselle ehdoton alaikäraja.
– Tulen tekemään linjaukset mahdollisten lainmuutosten valmistelusta kevään 2018 aikana, Häkkänen lupaa.
Virve-Maria Toivosen haastattelemat asiantuntijat pitivät avioliittoon pakottamisen erilliskriminalisointia tai sen tarpeen selvittämistä oikeana. Heidän mielestään lainsäädännön ollessa selkeää tilaa ei jää tulkinnoille. Pakkoavioliitto tulisi nähdä ennen kaikkea ihmisoikeusloukkauksena. Monet eivät pitäneet ”ihmiskaupan” ja ”pakottamisen” tunnusmerkistöjä sopivina meillä tavattaviin tyypillisiin tapauksiin.
Istanbulin sopimuksen mukaan pakkoavioliitot tulisi voida ”mitätöidä, kumota tai purkaa aiheuttamatta uhreille kohtuutonta taloudellista tai hallinnollista taakkaa”. Satu Lidmanin mielestä avioero ei ole oikea ratkaisu. Parempi vaihtoehto on mitätöinti. Ero leimaa ja sillä on omanlaisiaan oikeusvaikutuksia.
– Pakkoavioliitto voi jäädä viranomaisilta myös täysin piiloon, mikäli sitä ei solmita Suomen lain mukaan. Yhteisön hyväksymänä liitto on osapuolille sitova ja tosi. Siitä ei pääse irti eroamalla tai mitätöimällä, Lidman huomauttaa.
Silpomisesta on ilmoitettava
Silpomisessa, josta käytetään myös nimitystä ympärileikkaus, on kyse tuhansia vuosia vanhasta, pääosin afrikkalaisesta käytännöstä, joka sai alkunsa heimoyhteisöissä. Perinnettä harjoittavat niin muslimit, juutalaiset, kristityt kuin animistitkin. Maailmassa on tällä hetkellä arviolta yli 200 miljoonaa toimenpiteen kohteeksi joutunutta naista ja tyttöä.
Syksyllä 2017 julkaistiin Fenix Helsinki ry:n selvitys Suomessa syntyneiden maahanmuuttajataustaisten tyttöjen sukuelinten silpomisesta. Selvitykseen oli haastateltu neljää tyttöä. He olivat olleet tapahtumahetkellä 6–9‑vuotiaita. Silpomiset oli tehty joko Egyptissä, Somaliassa, Iranissa tai Syyriassa.
Epäilyjä tapahtuneista silpomisista oli ollut ennen selvitystäkin. Muun muassa sairaaloissa on ollut tapauksia, joissa tytöille on haettu apua silpomisen jälkeisiin ongelmiin ja Turun yliopistollisessa keskussairaalassa on tehty avausleikkauksia.
Fenix Helsingin selvitys aiheutti julkisuudessa keskustelua. Ihmetystä herätti se, että niin terveydenhuollon ja kouluterveydenhuollon ammattilaiset kuin opettajatkin olivat olleet tietoisia vastaavista tapauksista. He eivät kuitenkaan olleet tehneet lastensuojeluilmoitusta tai rikosilmoitusta.
– Sukuelinten silpominen on vakava rikos, johon on aina puututtava. Rikoslaissa on säädetty velvollisuus ilmoittaa poliisille valmisteilla olevasta törkeästä pahoinpitelystä kuten silpomisesta, sanoo oikeusministeri Häkkänen.
Ilmoitusvelvollisuudesta säädetään myös lastensuojelulaissa. Uskonnolla, traditiolla tai kulttuurilla ei voida perustella tai oikeuttaa vakavia väkivallantekoja. Ministerin mielestä silpomisen ehkäisyssä tärkeimmässä asemassa ovat terveydenhuolto ja lastensuojelu.
Häkkänen ei pidä silpomisen erilliskriminalisointia tarpeellisena. Teko on jo säädetty rangaistavaksi pahoinpitelyrikoksena. Lidman on samoilla linjoilla. Erilliskriminalisointi voi aiheuttaa ilmiön painumisen maan alle, koska se syyllistää yhteisöjä. Sama riski koskee myös pakkoavioliittoja.
– Tietoa silpomisen terveysvaikutuksista pitää jakaa laajalti, myös jo neuvoloissa lasten tuleville isille ilman syyllistämistä, Lidman ehdottaa.
Hän muistuttaa naisten saattavan kokea vain leikatun naisen olevan säädyllinen. Se on tapaa ylläpitävissä yhteisöissä initaatioriitti, ja hyvän avioliiton takaava puhdistaminen. Miehet eivät välttämättä tunne tästä aiheutuvia terveydellisiä seurauksia, jotka voivat olla elinikäisiä ja jopa hengenvaarallisia.
– Saatuaan tietoa he saattavat alkaa puhua perinnettä vastaan. Tämä on oleellista, koska yksilö ei voi muuttaa näin syvälle juurtuneita tapoja. Siihen tarvitaan kollektiivinen päätös. Naiset pitävät perinnettä yllä, mutta toimivat patriarkaalisen kulttuurin ehdoilla, toteaa Lidman.
Sosiaali- ja terveysministeriö on myöntänyt vuoden 2017 lopulla 80 000 euron määrärahan, jonka avulla laaditaan ja toimeenpannaan uusi naisten ja tyttöjen silpomisen estämisen toimintaohjelma. Samalla kehitetään ammattilaisille koulutusta silpomisen ottamisesta puheeksi ja havaittuun tekoon liittyvästä ilmoitusvelvollisuudesta.
Markku Tasala
Lisätietoa Tyttöjen ja naisten ympärileikkausten (FGM) ehkäisystä THL:n verkkosivuilta: https://urly.fi/Vz1.
Lähteet
Ahmed, Ujuni & Ylispangar, Emmi (2017). Selvitys Suomessa syntyneiden tyttöjen ympärileikkauksesta. Fenix Helsinki ry.
Hansen, Saana, Maija Jäppinen, Johanna Latvala & Anni Sams (2016). Kunniakäsitykset ja väkivalta – selvitys kunniaan liittyvästä väkivallasta ja siihen puuttumisesta Suomessa. Ihmisoikeusliiton julkaisu.
KKO:n tuomio 5.7.2017. Diaarinumero R2016/245.
Lidman, Satu (2015). Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus.
Toivonen, Virve-Maria (2017). Pakkoavioliittojen esiintyminen ja ilmitulo Suomessa. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin selvitysmuistio. Helsingin yliopisto.
