Kun sosiaalialan ammattilainen painii omassa elämässään samojen pulmien kanssa kuin asiakkaansa, on se opettavaista, mutta myös äärimmäisen raskasta.
Päivi työskentelee ohjaajana lastensuojelussa Tampereen kaupungilla. Hänen 13-vuotias poikansa otettiin huostaan vanhempien pyynnöstä kesällä 2019.
– Hän on aina ollut hyvin herkkä ja monella tapaa erityislaatuinen, mutta sosiaalialan ammattilaisena olen ollut vähän liian pärjäävä äiti, Päivi sanoo.
Pojan vointi romahti kolmannen luokan syyslomalla. Hän kärsi voimakkaasta ahdistuneisuudesta ja pelkotiloista eikä pystynyt enää lähtemään kouluun.
– Minulla saattoi olla asiakasperhe aivan samassa tilanteessa. Siellä minä istuin neuvomassa heitä, ja perheen äiti puhui ihan minun suullani. Se tuntui epäuskottavalta.
Samassa paketissa sosiaalialan ammattilainen ja kokemusasiantuntija.
Töissä Päivi koitti näytellä reipasta, vaikka hänen jaksamisensa oli kortilla.
– Koin riittämättömyyden tunnetta. Mietin, miksi en osaa ja pysty hoitamaan lastani, vaikka olen ammattilainen ja tiedän, mitä pitäisi tehdä.
Lopulta Päivin lähin työkaveri puuttui asiaan ja sanoi, ettei hän ole enää työkykyinen.
– Kun jäin sairauslomalle ajattelin, että en ikinä enää palaa kuuntelemaan toisten kriisejä, koska minulla on niin paljon omia, Päivi sanoo.
Hänen mielensä kuitenkin muuttui, kun hänen perheensä alkoi saada apua. Sen myötä oma vointinikin parani, Päivi kertoo.
Tunteet mukana
Jäin ammatillisuuden vangiksi, Päivi sanoo nyt. Vakka hän ammattilaisena tiesi, mistä apua saa, ei sen vastaanottaminen ollut aluksi helppoa ja jaksaminen oli siksikin kortilla.
–Vähitellen ymmärsin, että enhän minä ole oman lapseni kanssa yhtään sellainen kuin töissä, koska siinä tunteet ovat toisella tavalla mukana. Kotona saan olla vain äiti.
Perhe sai ensiapua perheneuvolasta. Lastenpsykiatrilla Päivi kertoo käyneensä lähinnä yksin, koska poika ei vointinsa vuoksi kyennyt käynneille mukaan. Tammikuussa 2019 Päivi soitti sosiaalitoimeen ja sanoi, että hänen voimavaransa eivät enää riitä.
– Huostaanotto oli pakko tehdä, jotta poika saatiin tutkimuksiin. Ihan hirveätähän se oli ja on edelleen, mutta ajattelen sen niin, että hän on lastensuojeluyksikössä kuntoutumassa, saamassa hoitoa. Minä en voi häntä parantaa.
Sijoituksen myötä Päivin poika sai lopulta diagnooseja ja oikeanlaista tukea muun muassa koulunkäyntiin. Hänellä todettiin vaikeita neuropsykiatrisia ongelmia.
– Sain selitystä ja ymmärrystä lapsen käytökselle. Se auttoi minua jättämään syyllisyyden. En ole ollut huono äiti, vaan kaikki johtuu lapsen erityispiirteistä.
Sairauslomansa jälkeen Päivi palasi töihin asteittain. Helmikuusta 2020 alkaen hän on tehnyt jälleen täyttä työpäivää.
Avoimuus auttaa
Lastensuojelun tehostetussa perhetyössä Päivi tapaa perheen kaikkia jäseniä yhdessä ja erikseen. Perheiden ongelmat ovat hyvin monimutkaisia ja monimuotoisia, hän sanoo.
– Vanhemmuuden tukeminen on minun ominta aluettani. Siinä koen olevani hyvä. Minun on helppo saada kontakti vanhempiin.
Päivi kokee, että hänen on nykyään entistä helpompi asettua asiakkaan asemaan ja ottaa puheeksi vaikeitakin asioita. Tiedän, miten tärkeää kohtaaminen on, hän sanoo.
– Olen kokenut asiakkaan roolissa, miten jonkun työntekijän kommentti voi satuttaa tai nostaa. Sillä on oikeasti merkitystä, kuinka asian ottaa esille, Päivi sanoo.
Kaksoisrooli on ristiriitainen.
Hän uskoo, että jokainen vanhempi tekee parhaansa niiden voimavarojen puitteissa, joita hänellä kulloinkin on. Kaikkea ei tarvitse hoitaa kerralla kuntoon, Päivi muistuttaa.
Omat vaikeutensa hän on kääntänyt voitoksi.
– Minussa on samassa paketissa sosiaalialan ammattilainen ja kokemusasiantuntija.
Työyhteisössään Päivi on kertonut vaikeuksistaan avoimesti alusta alkaen.
– Onhan se hyvä, että työkaverit ja esimies tietävät, mistä on kysymys, jos joku asia menee minulla tunteisiin tai poistun hetkeksi paikalta.
Lisäksi hän on kirjoittanut poikansa tilanteesta omalla nimellään sosiaalisessa mediassa.
– Avoimuus on auttanut minua. Toistaiseksi olen saanut vain kannustusta ja toivoa herättäviä kommentteja.
Resilienssi kasvaa ajan myötä
Liisa aloitti työt Kriminaalihuollon tukisäätiössä runsas kolme vuotta sitten. Hänen asiakkaansa ovat rikostaustaisia ja monella on ongelmia päihteiden kanssa.
– Vaihdoin kolmekymppisenä alaa ja valmistuin sosionomiksi vuonna 2019. Olen joskus pohtinut sitä, ajoiko menneisyys minut tänne töihin, Liisa sanoo.
Liisan veli on alkoholisti. Hänen ensimmäinen avioliittonsa päättyi, kun mies alkoi käyttää huumeita ja joutui vankilaan, ja nyt hänen aikuinen poikansa on samalla tiellä.
– Hän aloitti päihteiden käytön yli kymmenen vuotta sitten rippileirillä. Siellä hän tapasi uusia kavereita, jotka polttivat pilveä.
Pari vuotta Liisa kieltäytyi uskomasta poikansa aktiivista päihteidenkäyttöä ja siihen liittyviä rikoksia, kunnes hän sai puhelun, että poika on joutunut vankilaan.
– Istuin lumipenkkaan ja vedin henkeä. Minusta tuntui kuin koko maailma olisi kaatunut. Minun olisi pitänyt mennä asiakasperheeseen, olla kannustava ja jaksaa hymyillä. Soitin pomolle ja sanoin, ettei minusta ole töihin.
Noihin aikoihin Liisa työskenteli Helsingin kaupungilla lapsiperheiden kotipalvelussa. Vuosien saatossa resilienssi on kasvanut, hän sanoo.
– Kauheat asiat eivät ole niin kauheita, kun niitä tapahtuu koko ajan.
Ristiriitainen kaksoisrooli
Vertaistukiryhmä oli vuosia Liisan “pelastava enkeli”.
– Sain sieltä paljon tukea ja uskoa omien päätösteni oikeellisuuteen. Lopetin, kun nykyiseen työpaikkaani alkoi tulla asiakkaiksi ryhmäläisten lapsia.
Myös Liisan oma poika on asunut Kriminaalihuollon tukisäätiön asunnossa.
– Jäin pois kaikesta, mikä koski häntä, mutta tiesin kuitenkin koko ajan missä mennään.
Aktiivinen päihteidenkäyttäjä pystyy harvoin asumaan samassa talossa “tavallisten” ihmisten kanssa, Liisa sanoo. Hänen poikansa hoiti vuokransa, mutta häiriöitä oli liikaa.
– Hänen vuokrasopimuksensa päättyi ja hän jäi kodittomaksi. Se saattoi kuitenkin koitua hänen pelastuksekseen.
Lokakuussa poika pääsi ensin katkaisuhoitoon ja sai sen jälkeen jatkohoitopaikan Itä-Suomesta. Liisa toivoo, että hän saa tällä kertaa olla siellä riittävän pitkään eikä kotikunnan rahahanat mene kiinni, kuten edellisellä kerralla.
– Minun on paljon helpompi auttaa omaa lastani kuin monien muiden vanhempien, koska tiedän, miten palvelujärjestelmä pääkaupunkiseudulla toimii.
Kaksoisrooli on Liisasta kuitenkin ristiriitainen.
– Vaikuttaako se, että riitelen ja teen oikaisuvaatimuksia lapseni puolesta, asiakkaideni saamaan kohteluun, kun asioin samojen tahojen kanssa heidän asioissaan, hän pohtii.
Sama taistelu töissä ja vapaa-ajalla
Koskaan ei pidä luopua toivosta, Liisa sanoo. Pahimpina aikoina hän jäi sairauslomalle, kun pojan tilanne alkoi käydä oman terveyden päälle.
– Minusta tuntui siltä, etten mitenkään löydä sitä jyvästä, josta pitäisin kiinni, jotta jaksaisin samaa taistelua töissä ja vapaa-ajalla.
Auttaminen on helpompaa kun tuntee palvelujärjestelmän.
Liisalle omat koettelemukset ovat opettaneet suvaitsevaisuutta ja inhimillisyyttä. Kenen tahansa lapsesta voi tulla päihteiden väärinkäyttäjä, hän sanoo.
– Se ei katso aikaa, paikkaa, sukua, varallisuutta eikä ammattia.
Yksi hänen merkittävimmistä oivalluksistaan on se, ettei hän voi määritellä, mikä on kellekin hyvää elämää.
– Jos hyvä elämä tarkoittaa minulle työ- tai opiskelupaikkaa ja yhteyttä lapsiin, jollekin toiselle se voi olla korvaushoitoannos, kaksi kaljaa ja roiskeläppäpitsa.
Liisa kirjoittaa kokemuksistaan blogia. Sinne voin puhaltaa kaiken, hän sanoo.
Kun päihteet ovat läsnä sekä töissä että vapaalla, Liisasta tuntuu hetkittäin siltä, että niiden käyttö on yleisempää kuin se todellisuudessa on. Se altistaa työuupumukselle, asettaa haasteita mielenterveydelle ja pistää harkitsemaan alan vaihtoa, hän sanoo.
– Viikonloppuisin minun pitää päästä pois Helsingistä, istua kalliolle meren rannalla ja muistuttaa itseäni, että suurin osa ihmisistä elää ihan tavallista, hyvää elämää ilman päihteitä ja rikoksia.
Päivi ja Liisa esiintyvät jutussa keksityillä nimillä, koska he kertovat lastensa terveyteen liittyvistä arkaluontoisista asioista.
Meeri Ylä-Tuuhonen
