Kun lyödään raamatulla

Uskonyhteisöissä hengellinen väkivalta on julmaa. Parisuhteessa se voi saada vakavia muotoja. Väkivaltaa saatetaan puolustaa saattamalla puolison vakaumus epäilyksenalaiseksi. Sitä kuvataan myös ojennukseksi puolison käytöksestä, joka on väkivaltaan syyllistyneen mielestä yhteisön tapojen tai raamatun opetusten vastaista.

Vanhoillislestadiolaiseen uskonyhteisöön kuuluva 58-vuotias Minna on suurperheen äiti. Hänellä on kahdeksan lasta. Hän erosi miehestään pari vuotta sitten pitkään jatkuneen henkisen väkivallan vuoksi. Siitä voi käyttää myös hengellisen väkivallan nimitystä.

– Hän oli sairaalloisen mustasukkainen ilman mitään syytä. En oivaltanut ongelman vakavuutta. Lapsia oli paljon, ja raskauksien välissä kävin vielä töissä, Minna kertoo.

– Kerran heräsin aamulla ja huomasin raamatun pöydällä. Se oli avoinna kohdasta, missä puhutaan huorintekijän tuomiosta ja kaksinnaimisen rankaisemisesta. Kysyessäni siitä mies naureskeli ja sanoi minun kuvittelevan asioita.

– Tilanteiden toistuessa aloin ihmetellä. Samalla tajusin, miksi minun oli aina pitänyt selittää viipymiseni kauppareissuilla ja näyttää ostoskuitit. Tai miksi mies oli tarkistanut auton mittarilukemia.

Vieraiden käynnin jälkeen mies kuulusteli jälkikäteen siitä, mitä Minna oli sanonut. Kenellekään ei saanut kertoa perheen asioista, ei ainakaan ongelmista.

– Mieheni saattoi minua rangaistakseen jäädä olohuoneen sohvalle nukkumaan. Minun piti polvillani rukoilla häneltä anteeksi tekoa, johon en ollut syyllistynyt. Mies kysyi, että ymmärrätkö sinä nyt, mitä olet tehnyt? Hän sanoi kasvattavansa minua, Minna muistelee.

Mikä hengellinen väkivalta?

Politiikan tutkija ja yliopistonlehtori Aini Linjakumpu Lapin yliopistosta on tutkinut hengellistä väkivaltaa kristillisissä yhteisöissä, erityisesti vanhoillislestadiolaisten ja Jehovan todistajien keskuudessa. Hän on määritellyt sen uskonyhteisön omiin jäseniin kohdistuvaksi henkiseksi tai fyysiseksi väkivallaksi.

– Se perustellaan hengellisistä lähtökohdista tai hengellisen yhteisön jäsenyydellä, Linjakumpu selittää.

Vaikutuksiltaan usein pitkäaikainen ja muihinkin ihmisiin ulottuva väkivalta vähentää ihmisen mahdollisuutta määritellä omaa toimijuuttaan, hengellisyyttään ja tulevaisuuttaan.

– Sitä on vaikea vastustaa väkivallan luonteen takia. Se kytkeytyy uskonnollisen yhteisön vallan ja hallinnan mekanismeihin, joiden legitimiteetin ajatellaan olevan jumalallista alkuperää.

Kirkon määritelmän mukaan kyse on henkisestä väkivallasta, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. ”Tarkoituksena on nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.”

Moraaliseen ohjaukseen nojautuvan uskonyhteisön on vaikeaa tunnustaa toimivansa väärin. Väkivallan uhrien kokemukset ovat ristiriidassa yhteisön perusoletuksiin ja siitä luotuun omakuvaan nähden.

– Hengellinen väkivalta parisuhteessa on esimerkiksi sitä, että toisen ikävät kokemukset ja tunteet jyrätään anteeksiannon velvollisuuden alle, kuvailee vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön aiemmin kuulunut ja herätysliikettä tutkinut Lapin yliopiston sosiaalityön apulaisprofessori Johanna Hurtig.

Ei voi vapautua lainmukaisesta vastuusta sillä, että teko annetaan anteeksi.

Liikkeen opetukselle on leimallista oppi omasta yhteisöstä Jumalan valtakuntana ja ainoana pelastuksen tuojana. Anteeksiantamuksessa välittyvä armo nähdään herätysliikkeessä sekä tapana, jollaan tullaan yhteisön jäseneksi ja varmistetaan pysyvä jäsenyys.

Hurtig on tullut tunnetuksi tutkimuksistaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä vanhoillislestadiolaisen liikkeessä. Otsikoihin 2000-luvulla nousseet tapaukset pakottivat herätysliikkeen johdon käymään julkista keskustelua aiheesta. Se joutui tunnustamaan lastensuojelulliset ongelmat.

– Aiemmin ei ollut hahmotettu yksityisyyteen liittyvä rikkomuksia ensisijaisesti rikoksina. Niitä ajateltiin enemmänkin synteinä tai luonteen heikkouksina, Hurtig toteaa.

– Hyväksikäytön ja lähisuhdeväkivallan noustua keskusteluun vahvemmin mukaan alettiin korostaa tekojen rikosoikeudellista ulottuvuutta. Ei voi vapautua lainmukaisesta vastuusta sillä tavalla, että teko annetaan anteeksi.

Vertaistuki on voimavara

Ensi- ja turvakotien liiton koordinoimassa Miina-projektissa (2008–2012) tuettiin väkivaltaa kokeneiden naisten osallisuutta ja voimaantumista. Samalla kehitettiin tavoitetta palvelevia työmenetelmiä ja kokemusasiantuntijuutta.

Oulun ensi- ja turvakoti ry:ssä paneuduttiin uskonnollisten yhteisöjen erityiskysymyksiin. Seudulla vahvasti vaikuttava vanhoillislestadiolainen herätysliike oli julkaisuissaan tuonut esiin kielteistä kantaansa perhe- ja lähisuhde-väkivaltaan. Se valikoitui luontevasti kohteeksi projektiin.

Projektia veti Riitta Pohjoisvirta, joka toimii tällä hetkellä lähisuhdeväkivaltatyön tiimivastaavana Oulun ensi- ja turvakodissa. Hän mainitsee yhden projektin esiin nostamista kysymyksistä.

– Selkeyttämistä tarvitaan tilanteissa, joissa liikutaan ammatillisen ja hengellisen auttamisen rajoilla. Milloin asiat kuuluvat viranomaisille ja millaisia viranomaisten toimet voisivat olla?

Projektin aikana saatiin hyviä kokemuksia naisten vertaisryhmistä. Heille suunnattuja kursseja järjestettiin vielä projektin jälkeenkin. ”Miinalaisista” koottu vertaisryhmä kokoontuu edelleen säännöllisesti Pohjoisvirran johdolla.

Miina-työskentelyssä mukana olleista vanhoillisilestadiolaisista naisista neljä lupautui tähän haastatteluun. Heistä kolme on eronnut ja yksi jatkaa avioliitossa. Naiset ovat iältään 32–58-vuotiaita. Heillä kullakin on kolmesta kahdeksaan lasta.

Naisten henkilöllisyyden suojaamiseksi heistä ei tekstissä käytetä heidän oikeita nimiään He kertovat tarinansa rohkaistaakseen muitakin väkivallasta kärsiviä hakemaan apua ja antaakseen sosiaalialan ammattilaisille eväitä uskonyhteisöjen jäsenten kohtaamiseen työssään.

– Vertaistuki on ollut valtava voimavara. Sen turvin rohkenin lähteä tähän prosessiin. Olin aiemmin hirveän kiltti ja otin vain vastaan, Minna sanoo.

– Miina opetti minut vetämään rajoja ja sanomaan, että minuun et koske, hän pukee sanoiksi haastateltavien kiitollisuuden ryhmää ja sen vetäjää Riitta Pohjoisvirtaa kohtaan.

Äitien kuritusväkivalta

– Naisten väkivaltaisuus on yhteiskunnassamme edelleen tabu. Vielä vaikeampaa sen havaitseminen ja käsittely on yhteisössä, jossa perinteinen myyttinen äitikuva on vahva, sanoo Johanna Hurtig.

Syntyvyyden säännöstelyn kieltävä oppi tuottaa naisten todellisuuteen rakenteellisen väkivallan elementin, koska monet äideistä uupuvat suurperhettä hoitaessaan ja turvautuvat väkivaltaan.

– Ehkäisykieltoa ei suoraan myönnetä. Asian kerrotaan olevan vanhempien harkinnassa. Samalla opetetaan, ettei saa toimia vastoin Jumalan sanaa. Ja liikkeen tulkinnan mukaan luomistyöhön puuttuminen on synti.

Lestadiolaisperheissä joutuvat vanhemmat sisarukset usein huolehtimaan nuoremmistaan. Se voi olla hyvä tapa opetella vastuullisuutta, mutta osa lapsista ei jaksa sitä kantaa. Aikuiselta saadun yksilöllisen huomion puute voi jättää lapsen yksilönä itselleen epäselväksi, jolloin voi olla vaikea nähdä ja ylläpitää omia rajoja.

Hurtig viittaa erityisesti lasten altistumiseen seksuaaliselle hyväksikäytölle, mutta hän näkee siinä riskin lähisuhdeväkivaltaankin. Se voi selittää myös tekijän impulsiivista ja aggressiivista käytöstä.

– Lestadiolaisessa liikkeessä yleistyneet päihde-ongelmat voivat kertoa ristiriidasta, joka syntyy liikkeessä pysymisen imusta samalla, kun elämäntapa on karannut jo kauaksi lestadiolaisesta todellisuudesta.

Helsingin kaupungin vs. lastensuojelun sosiaalityön päällikkö Sanna Teiro kertoo uskontoon pohjautuvan henkisen tai fyysisen väkivallan olevan todellinen ongelma, johon on vaikea puuttua uskonyhteisöjen eristyneisyyden vuoksi.

– Lapset kasvavat uskonnolliseen maailmankuvaan. Lastensuojelu ei voi toimia, ellei lasta koskeva asia tule lastensuojeluilmoituksen tai muun yhteydenoton kautta vireille.

Helsingissä nousee vuosittain esiin erityisesti lapsiin kohdistuvaa kuritusväkivaltaa, mitä perustellaan raamatun ohjeilla. Näissä tilanteissa on tehty ilmoitus poliisille. Asianosaisia on ohjattu erilaisiin väkivaltaisen käyttäytymisen hoitoihin.

– Käytössämme on myös perhekuntoutusta. Joskus lapset on jouduttu sijoittamaan, mikäli sosiaalityöntekijät arvioivat väkivallan jatkuvan, Teiro toteaa.

Hengellinen väkivalta ei välttämättä näy lastensuojelussa helposti, sillä lapset pitävät uskonnollisen yhteisön kasvatusta normaalina. Tästä syystä he eivät tuo sitä esille päivähoidossa tai koulussa.

– Lestadiolaisuus on avautunut, mutta keskustelu on autoritääristä ja heikkoa. Järkyttää, ettei liikkeen johdossa ole vieläkään yhtään naista, Johanna Hurtig sanoo. Kuva: Vesa Moilanen / Lehtikuva

”Mies itki kuin Niagara”

Merja kertoo olleensa lähes 30 vuotta naimisissa voimakastahtoisen miehen kanssa. Mies osasi ruokkia hänen syyllisyydentuntoaan.

– Pelkästään miehelläni oli oikeus olla vihainen. Jos pahastuin jostain, sen selitettiin johtuvan itsekkyydestäni tai huonosta itsetunnostani. Vain miehen kohdellessa räikeästi kaltoin hän myönsi tehneensä väärin ja pyysi anteeksi.

Merjan mielestä anteeksipyynnön ollessa rehellisellä pohjalla siitä aiheutuu myös anteeksipyytävälle osapuolelle häpeää, mikä johtaa käyttäytymisen muutokseen.

– Hän ei hävennyt. Mies ei yleensä itkenyt, mutta tällaisessa tapauksessa hän saattoi itkeä kuin Niagara osoittaakseen varsinkin ulkopuolisille katumusta.

– Se rituaali oli mahtava. Että olen tosi uskovainen, kun kadun näin kauheasti ja pyydän anteeksi. Muutosta ei tapahtunut koskaan, Merja luonnehtii.

Johanna Hurtig nimittää tällaista anteeksiantamuksen väärinkäyttöä ”pikalaastariksi”, jolla tekijä vapautetaan syyllisyydestä. Uhrin on haavoittuneisuudestaan huolimatta kaivettava itsestään esiin armollisuus.

– Jos et anna anteeksi, niin ei taivaallinen isäkään anna anteeksi sinun syntejäsi, Hurtig kuvailee alistussuhdetta ylläpitävää ja itseään ruokkivaa kehämäistä ajattelutapaa.

Ida on naimisissa. He ovat puolisonsa kanssa molemmat joutuneet turvautumaan viranomaisiin ja ammattiauttajiin, joiden tarjoaman tuen turvin he ovat päässeet väkivaltakierteestä eroon. Hengellinen väkivalta ehti tulla tutuksi.

– Uskoani epäiltiin paljon. Sitä todisteltiin raamatunlauseilla. Jos tuli tarve puhua, niin olinkin anteeksiantamaton, kun kaivelin vanhoja asioita. Usko on kuitenkin pohjimmiltaan iloinen ja turvallinen asia, johon ei pitäisi kuulua pelko.

Idan tuntema häpeä ja syyllisyys estivät häntä aluksi hakemasta apua. Hän halusi myös suojella perhettään ja miehensä mainetta.

Ulkopuolinen ammattiapu voi vähitellen murtaa liikkeen sisälle muodostunutta valtarakennetta.

– Sitten rohkaistuin sanomaan ystävälleni jotakin, ja äkkiä se kaikki ryöpsähti ulos suustani. Ystäväni järkyttyi tiedosta ja katsoi velvollisuudekseen tehdä lastensuojeluilmoituksen.

Huolestuneet läheiset olivat helpottuneita, mutta miestä lastensuojeluilmoitus loukkasi. Väkivalta lisääntyi siinä määrin, että hätääntyneet ystävät veivät hänet lasten kanssa turvakotiin.

Lastensuojeluilmoituksen pelko

Hurtig kertoo tapauksista, joissa monet ovat tienneet väkivallasta perheessä, mutta eivät ole halunneet tai rohjenneet puuttua asiaan. Lastensuojeluilmoitukseen suhtaudutaan ristiriitaisesti. Lastensuojeluasiakkuuden nähdään rikkovan uskonyhteisön sisäistä solidaarisuutta.

– Ulkopuolinen ammattiapu voi tarjota mahdollisuuden katsoa perheeseen vakiintuneita tulkintoja muista näkökulmista. Sellainen voi vähitellen murtaa liikkeen sisälle muodostunutta valtarakennetta, Hurtig toteaa.

– Nuorten psykiatrisen osaston henkilökunnalta olen kuullut, että näin menettelemällä on voitu saada koko perhe asiakkaaksi.

Idan perheessä vaikeiden jaksojen jälkeen saattoi tulla pitkä hyvä aika, jolloin hän ehti tuudittautua uskoon, ettei mitään enää tapahdukaan. Sitten Ida alkoi nähdä painajaisia traumamuistojen puskiessa pintaan.

– Kuvittelin olevan aika käsitellä tapahtunutta mieheni kanssa. Se veikin uuteen väkivallan kauteen. Hain keskusteluapua, mikä johti seuraavaan lastensuojeluilmoitukseen. Itkin ja rukoilin, ettei sitä tehtäisi. Tiesin minua syyllistettävän tapahtuneesta.

– Tilanne kärjistyikin entisestään. Silti olen tänään kiitollinen ilmoituksesta. Se pelasti perheemme. Ilman apua emme olisi selvinneet.

Idan viimeinen turvakotijakso ajoittui muuttovaiheeseen, kun he olivat miehensä kanssa yhdessä päättäneet asumuserosta. Miehen pyynnöstä sosiaaliviranomaiset järjestivät hänelle pienemmän asunnon, jotta Ida saattoi jäädä lasten kanssa kotiin. Eroa kesti vain lyhyen aikaa.

– Hyvin tärkeää oli myös se, että mieheni sai säännöllistä ja riittävän pitkään jatkunutta keskusteluapua. Meidän perheellemme kuuluu nyt hyvää, Ida sanoo kiitollisena.

Kaikki neljä naista painottavat sitä, ettei väkivalta kohdistunut lapsiin. Mutta lapset joutuivat seuraamaan sivusta ja tuntemaan turvattomuutta. Minnalla oli erovaiheessa kotonaan nuorin lapsi, 15-vuotias tytär. Hän otti riidat raskaasti.

– Kun tytär lähti minun mukaani, hänen isänsä katkaisi välit lapseen ja alkoi piinata syyttävillä puheluilla. Tyttö pelkäsi tulevansa hulluksi. Yhden yön hän tärisi ja itki sylissäni.

Minna vei tyttärensä aamulla Oulun kaupungin lasten- ja nuorisopsykiatrisen työryhmän vastaanotolle. Hänen mielestään hienosti toiminut työryhmä pelasti tytön. Puolitoista vuotta jatkuneen terapian avulla tyttö sai elämänhalunsa takaisin ja onnistui saattamaan opintonsa loppuun.

Lestadiolaisasiakkaan kohtaaminen

Alle on koottu sekä haastateltujen naisten kokemuksia viranomaisavusta että Miina-ryhmän yhteyteen perustetun WhatsApp-ryhmän tätä juttua varten järjestetyn verkkokeskustelun poimintoja.

Kaikki naiset korostavat, että suurperheen äidin avunhaku on aina otettava vakavasti. Useimmat ovat aluksi kääntyneet kirkon perheasiain neuvottelukeskuksen puoleen. On helpompi tavata uskovainen työntekijä kuin ei uskova.

”Toivoisin ammatti-ihmisiltä ymmärrystä siihen, ettei se usko ole pelkästään sääntöjä tai rajoituksia. Se on valtava voimavara ja lohtu.”

Vaikeiden kriisien kestäessä vuosia on luettelo käytetyistä viranomaisista pitkä: naisten linja, turvakodit, sosiaali- ja perhetyöntekijät, lastensuojelu, lastenvalvojat, yksilö- ja parisuhdeterapeutit, trauma- ja fysioterapeutit, psykiatrit, koulukuraattorit, poliisipäivystys…

Miten naiset toivovat itseään kohdeltavan?

”On tärkeää, että viranomaisetkaan eivät hengellistä näitä meidän asioita, koska se on väärä lähtökohta ja loukkaa yhteisön jäseniä. On tärkeää ottaa teko tekona ja miettiä siihen ratkaisua.”

”Itselle oli tosi tärkeää se, että taustaani ei mitenkään korostettu tai otettu heti alussa esiin, vaan vasta, kun itse halusin asiasta keskustella. Sain olla tasavertainen muiden asiakkaiden kanssa.”

Väkivallan käyttäjän suku on pidettävä erossa perheen asianhoidosta, kertovat naiset.

”Heiltä ei pidä ottaa vastaan uhria mustamaalaavia viestejä tai soittoja eikä heitä pidä ottaa lastenvalvojan tapaamisiin mukaan, jos siihen ei ole mitään perustelua.”

”Juuri suvun vahva sekaantuminen perheen asioihin, puolustamalla väkivallan tekijää ja mustamaalaamalla uhria, on antanut tilan väkivallan kierteelle avioliitossa ja sen jatkumiselle myös eron jälkeen.”

”Väkivalta on läsnä myös viranomaistapaamisissa. Jos viranomainen ei tunnista rooleja tapaamisessa, niin väkivallan käyttäjä jyrää uhrin hyvin näkymättömästi pelkällä läsnäolollaan.”

– Ensi- ja turvakotien liiton verkkosivuille on tulossa materiaalia, joka auttaa työntekijöitä lähestymään tai käsittelemään kulttuurisia tai uskonnollisia näkökulmia, Riitta Pohjoisvrta kertoo. Kuva: Kuvauljas oy

Uskonnonvapaus ei oikeuta väkivaltaa

Uskontojen uhrien tuki UUT ry on ilmaissut huolensa lasten hyvinvoinnista erilaisissa uskonyhteisöissä Suomessa. Lapset altistuvat muun muassa kuritusväkivallalle ja peloille maailmanlopusta tai helvettiin joutumisesta. Maailmanloppu on erityisesti Jehovan todistajien käyttämää kuvastoa. Helvetti on tarjolla usein helluntailaisten ja vanhoillislestadiolaisten opetuksissa.

Pahimmillaan kasvaminen tiiviissä uskonyhteisöissä voi yhdistyksen mukaan johtaa vakaviin pelkoihin, mielenterveyden ongelmiin, välien katkeamiseen perheeseen ja sukuun sekä syrjäytymiseen. Tiedossa on myös juurettomuudesta aiheutuneita aikuisten itsemurhia.

– Perustuslain mukaan jokaisella on uskonnon vapaus, oikeusministeri Antti Häkkänen (kok.) toteaa.

Uskonnon tai omantunnon vapauteen vedoten ei voida kuitenkaan harjoittaa toimia, jotka loukkaavat ihmisarvoa tai muita perusoikeuksia tai ovat oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisia.

– Uskonnollisen yhdyskunnan palveluksessa tai luottamustoimessa toimivat henkilöt ovat velvollisia tekemään lastensuojelu-ilmoituksen, jos lapsen kehitystä vaarantavat olosuhteet edellyttävät lastensuojelun tarpeen selvittämistä, jatkaa Häkkänen.

Rikoslaissa on säädetty rangaistavaksi paitsi ruumiillinen väkivalta myös henkinen väkivalta kuten toisen terveyden vahingoittaminen tai kivun aiheuttaminen. Laiton uhkaus, pakottaminen ja vainoaminen ovat niin ikään rangaistavia.

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila haluaa yhteiskunnalle paremmat välineet arvioida uskonyhteisöjen toimintaa, jos sen epäillään olevan ristiriidassa lapsen edun kanssa. Kurttila on tehnyt tätä asiaa koskevan aloitteen viime vuonna opetus- ja kulttuuriministeriölle.

Uskonnonvapauslaissa säädetty asiantuntijalautakunta arvioi uskonyhteisöä tämän hakiessa rekisteröintiä. Tämän jälkeen toimintaa ei arvioida. Kurttila esittää arvioinnin tekemistä myöhemminkin etenkin lasten näkökulmasta. Lautakunnassa tulisi olla lasten oikeuksien ja lapsitutkimuksen asiantuntemusta.

”Minkä Jumala on yhdistänyt”

Oulun ensi- ja turvakoti otti Miina-projektin aikana yhteyttä vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen johtoon, Suomen rauhanhdistysten keskusjärjestöön. Heidän tuellaan oli mahdollista mennä liikkeen kristillisille opistoille kouluttamaan. Sen jälkeen opistot ovat myös itse järjestäneet jonkin verran koulutusta.

Riitta Pohjoisvirta on nähnyt työssään, kuinka yhteisön sisältä on alkanut tiedon kartuttua ja luottamuksen lisäännyttyä tulla mukaan avunhakijoita. Pariskuntia, naisia ja miehiä, väkivallan tekijöitä ja sen uhreja.

– Vain ihmisten oman osallistumisen avulla ja heidän itsemääräämisoikeuttaan kunnioit-taen voidaan yksilöiden ja yhteisön elämänlaatua parantaa, Pohjoisvirta korostaa.

– On pitänyt tehdä monta vuotta työtä, jotta väkivallan uhrit ovat voimaantuneet ja päässeet sitten itse vaikuttamaan yhteisössä.

Asiakkaille on avioeron tarjoaminen en-simmäiseksi vaihtoehdoksi vaikeaa uskonyhteisön suhtautumisen takia. ”Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako”, sanotaan raamatussa.

– Täytyy kysyä sitäkin, että minne eronnut äiti voi lähteä kahdeksan lapsen kanssa? Pohjoisvirta muistuttaa henkisestä ja taloudellisesta kynnyksestä.

Vaikutukset ulottuvat tiiviissä yhteisössä laajalle. Omien lasten lisäksi eroavien suvuissa on paljon lapsia ja lapsenlapsia. Eropäätökset ovatkin syntyneet pitkällisten ja tuskallisten prosessien jälkeen.

– Vaikka meille vahvasti opetetaan eron olevan väärin, niin olen kokenut monen myös ymmärtävän, että joissakin tilanteissa se on välttämätön, Minna huomauttaa.

”Puhujat” ovat yhteisössä neuvonantajan ja opin tulkitsijan asemaan nimettyjä luottamushenkilöitä. Heidän puoleensa käännytään usein ongelmatilanteissa. Merja joutui puhujan julkisen arvostelun kohteeksi eropäätöksen tultua laajempaan tietoon.

Noora päätyi avioeroon miehensä ”henkisen väkivallan ja täydellisen vastuuttomuuden vuoksi”. Suurin järkytys oli hänelle se, kuinka uskovainen ihminen saattoi käyttäytyä sillä tavalla.

– Väkivaltaan on saatava ammattiapua. Vanhoillislestadiolaiset kuvittelevat liian usein, että uskonnollinen vakaumus tekee ihmisestä kelpo auttajan, Noora tähdentää.

– Kristinuskon pitääkin antaa ymmärrys ihmisen arvokkuudesta ja elämän suojeltavuudesta, mutta eihän se tee kenestäkään asiantuntijaa.

Erossa lapset jäävät usein vähemmän ansaitsevan tai kotona olevan naisen huollettaviksi.

Nooran mielestä maallikon tarjoama ”hengellinen apu” perheen kriittisessä tilanteessa voi joskus olla jopa vaarallista puoskarointia. Kun yhteisössä saatiin tietää ongelmista Nooran perheessä, häntä alettiin vieroksua. Pelätessään lastensa joutuvan samalla tavalla eristetyiksi hän muutti toiseen kaupunginosaan.

– Se johti siihen, että sain kotiini vieraita perhediakoniatoimikunnasta. He ojensivat minua muuttamisesta yhteisön tarkkailun ulottumattomiin, Noora hämmästelee loukkaantuneena.

Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on ruvettu kehittämään perhe- ja diakoniatyötä. Noora tarjoaa yhteisölle haasteen.

– Rauhanyhdistys voisi lähteä keskustelemaan parisuhteen hoidosta. Meillä puhutaan paljon anteeksiantamisesta, mutta se pelkistää liiaksi naisen ja miehen välistä vuorovaikutusta. Siihen kuuluu paljon toisen huomioon ottamista ja kunnioittamista.

Elatusmaksut suuri ongelma

Nooralla meni naimattomana taloudellisesti mukavasti. Oli ammatti, työpaikka ja ostettu asunto. Avioliiton jälkeen paljastuivat miehen velat, joita Noorakin joutui maksamaan estääkseen yhteisen laivan uppoamisen.

Noora muutti lopulta lastensa kanssa pois. Hän tyytyi vuosikausien ajaksi asumuseroon. Havaitessaan tilanteen estävän häntä tekemästä itsenäisiä hankintoja ja taloudellisia sitoumuksia Noora lähti hakemaan sekä avioeroa että ositusta.

Mies vitkutteli, mutta vihdoin ero saatiin voimaan. Nooran hämmästykseksi mies, joka ei avioliiton aikana hoitanut velkojaan, maksoi vaimonsa ulos talosta. Elatusmaksuja hän ei aluksi maksanut, mutta niiden ollessa siirtymässä Kelan perittäviksi mies antoi periksi.

Elatusmaksut ovat todella suuri ongelma eronneiden tai erillään asuvien vanhoillislestadiolaisten naisten keskuudessa. Perheet ovat suuria, ja lapset jäävät useimmiten vähemmän ansaitsevan tai jopa työelämän ulkopuolella olevan naisen huollettaviksi.

Monet yhteisön naisista kertovat miesten valehtelevan tulojaan, jolloin elatusmaksut jäävät pieniksi. Joskus niitä ei makseta lainkaan. Merja korostaa avioeroprosessin vierautta uskonyhteisössä. Viranomaisilta saatava tieto oikein toimimiseksi on tärkeää.

– Omaisuuden jako puoliksi tuntuu uskovaisen silmissä vieraalta ja väärältäkin. Miestä laki suojelee, kun se ei tunne seuraamuksia asioiden viivyttämisestä tai asiakirjojen toimittamatta jättämisestä, Merja pohtii.

Merjan mies pitkitti elatusmaksuista sopimista juuri noilla keinoilla. Vanhemmat voivat sopia lapsen elatusavusta ja sen suuruudesta keskenään tai lastenvalvojan luona. Vanhempien keskinäinen sopimus lapsen elatusavusta ei ole täytäntöönpanokelpoinen eli sopimus ei ole ulosottokelpoinen.

Markku Tasala

Lähteet

Johanna Hurtig: Taivaan taimet. Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Vastapaino 2013.

Aini Linjakumpu: Uskonnon varjot. Hengellinen väkivalta kristillisissä yhteisöissä. Vastapaino 2015.

Auli Ojuri: ”Toivo ja tulevaisuus takaisin.” Miina – väkivaltaa kokeneiden naisten osallisuuden ja voimaantumisen tukeminen ‑projekti (2008–2012). Ensi- ja turvakotien liiton työpapereita 4/2013.

Joni Valkila: Selvitys lapsiasiavaltuutetulle: ”Joitakin lasten hyvinvoinnin kannalta ongelmallisia ilmiöitä uskonyhteisöissä.” Uskontojen uhrien tuki ry:n selvityksiä 1/2015.