− Ammattityössä on tärkeää miettiä suruun ja kuolemaan liittyviä asioita. Aihe voi olla hankala etenkin nuorille työntekijöille, jotka eivät ole joutuneet elämässään tekemisiin kuoleman kanssa, sanoo surututkija Mari Pulkkinen.
Kuva: Harri Nurminen
Mitä sanoa ihmiselle, jonka läheinen on kuollut? Tekisikö mieli karata paikalta, koska ei löydy sanoja. Miksi on niin vaikeaa kohdata sureva ihminen?
Kohtaaminen on vaikeaa myös surevalle itselleen. Meillä on puutteelliset keinot käsitteellistää surua. Se johtuu suurelta osin surukäsityksestämme, siitä mitä ajattelemme surusta ja erityisesti sen etenemisestä, sanoo uskontotieteilijä Mari Pulkkinen, joka viimeistelee väitöskirjaansa läheisen menettämisen kokemuksista.
– Suomessa käytetään yleisesti surutyö-käsitettä: suru nähdään ikään kuin suorituksena, joka pitää tehdä, saattaa päätökseen ja josta lopulta palataan normaaliin elämään. Siitä syntyy Pulkkisen mukaan helposti tilanteita, joista surevat pahoittavat mielensä. Läheisensä menettäneistä voi tuntua silta, että muut kiirehtivät heitä jatkamaan elämäänsä.
– Ulkomaailma saattaa ajatella, että hautajaisten jälkeen läheisensä menettänyt palaa takaisin töihin ja jatkaa siitä eteenpäin. Jos hän kuitenkin on menettänyt esimerkiksi lapsensa tai puolisonsa, elämä muuttuu pysyvästi, Pulkkinen sanoo.
Surusta puhumiseen voi vaikuttaa lisäksi se, että suomen kielessä on vain vähän kuolemansurua kuvaavia sanoja. Tämä on Pulkkisen mukaan saattanut edesauttaa surutyö-käsitteen yleistymistä. Toisaalta surun kuvaus työnä sopii puurtamista arvostavaan kulttuuriimme. Suomalaisia pidetään hiljaisina. Meille kyky sanoa surevalle lohduttavia sanoja voi tuntua vaikeammalta kuin esimerkiksi amerikkalaisille.
– Olkaan taputus tai halaus tuntuu surevista sinänsä hyvältä, sillä se osoittaa myötätuntoa. Olisi kuitenkin tärkeää, että pystyy kommunikoimaan sanallisesti ja jakamaan kokemuksia, Pulkkinen sanoo.
Työntekijän kannattaa yhdessä surevan kanssa miettiä, mikä tätä auttaisi.
Surevan mielestä kamalinta on, jos kanssaihmiset eivät mitenkään huomioi hänen menetystään. Vaikeneminen tai tilanteesta pakeneminen tuntuu pahalta.
Ainoa työväline: oma ihmisyys
Opiskeluaikana Pulkkisen oma isä menehtyi aivoverenvuotoon. Myöhemmin hän menetti lyhyessä ajassa kaksi syntymätöntä lastaan. Pulkkinen kyseenalaistaa näkemyksen siitä, että suru on ajassa etenevä prosessi, joka jossain vaiheessa päättyy.
– Puhuisin ennemmin läheisen menettämisen kokemuksesta. Se ei koskaan pyyhkiydy pois, vaan siitä jää jälki. Jokainen menetys on ainutlaatuinen, ja jokainen kokee menetykset omalla tavallaan, Pulkkinen pohtii.
Tutkimustyön lisäksi Pulkkinen kouluttaa suruun ja kuolemaan liittyvistä aiheista. Hänen mielestään surevan kohtaamisessa ainoa käyttökelpoinen työväline on oma ihmisyys.
Neuvojen ja ohjeiden antamista kannattaa välttää, jos on surevan tuttava tai sukulainen. Esimerkiksi leski tuskin arvostaa sitä, jos häntä kehottaa etsimään uutta puolisoa tai kertoo surun helpottavan vuodessa.
– Surevaa saatetaan lohduttaa niin, että selitetään pienemmäksi hänen menetystään. Viitataan vaikkapa kuolleen läheisen korkeaan ikään tai keskenmenon saaneelle raskausviikkojen vähyyteen. Surevalle tallainen lohdutus näyttäytyy vähättelynä.
Ammattilaiselta odotetaan neuvoja
Monet sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset tapaavat työssään läheisensä menettäneitä. Heiltä surevat odottavat ohjeita ja neuvoja, toisin kuin tutuilta ja sukulaisilta. Tämä luo Pulkkisen mukaan kovan paineen.
– Tilanne on erityisen hankala nuorille ammattilaisille, jotka eivät välttämättä koskaan ole joutuneet kuoleman ja surun kanssa tekemisiin, Pulkkinen miettii.Ammattilaiset saattavat hyödyntää vuosikymmeniä vanhoja suruteorioita.
Vanhat teoriat surusta eri vaiheineen pitäisi Pulkkisen mielestä kyseenalaistaa: surun kaltaista inhimillistä kokemusta ei voi puristaa yhteen muottiin.
– Työntekijän olisi tärkeää itse pohtia suruun ja kuolemaan liittyviä asioita. Jos aihe tuntuu etäiseltä ja vaikealta, vaikuttaa se työhön surevien kanssa. Tavoitteena on, että työntekijä pystyy valjastamaan ihmisyyden ammatillisuuden rinnalle, kun hän kohtaa läheisensä menettäneen.
Ohjeiden ja neuvojen antaminen surevalle voi tuntua vaikealta. Työntekijän kannattaa yhdessä surevan kanssa miettiä, mikä tätä auttaisi. Tämä on parempi ratkaisu kuin se, että työntekijä yksipuolisesti kertoo tilanteeseen ratkaisun. Pulkkisen mielestä työntekijä voi näyttää tunteensa surevalle. On sallittua näyttää ihmisyyttä, ja suurin osa surevista haluaa tätä ammattilaisilta.
– Työntekijän täytyy silti pystyä hoitamaan ne tehtävät, joita häneltä ammatillisesti vaaditaan.Pulkkinen korostaa, että ihmiset odottavat ammattilaisilta eri asioita, joten yleispätevää neuvoa kaikkiin kohtaamistilanteisiin ei voi antaa. Joku esimerkiksi haluaa tulla halatuksi, toinen taas ei. Ammattilaisen tehtävä on arvioida, mikä on sopiva läheisyys kunkin kanssa.
Surun kulttuuri muuttumassa
Ihmiset elävät länsimaissa yhä vanhemmiksi, joten moni kohtaa kuolemansurun vasta iäkkäänä. Sen vuoksi surusta helposti etäännytään. Suruun liittyvässä kulttuurissa eletään nyt kuitenkin Pulkkisen mukaan murroskautta. Siihen syynä on sosiaalinen media.
– Siellä kirjoitetaan asioita, joita on vaikea kertoa kasvokkain. Some antaa mahdollisuuden tuoda oma suru julki ja toisaalta ottaa osaa toisen suruun. Jos surevalle ei pysty sanomaan mitään, niin vähintään pestataan sydänemoji.– Kun jää on ikään kuin jo rikottu somessa, on helpompi kohdata menetyksen kohdannut työkaveri ja lohduttaa häntä.
