Kaarina Hazard on helsinkiläinen vapaa kirjoittaja, joka ei tulisi toimeen omin avuin. Kuva: Jyrki Komulainen
Jos lapseni kysyisivät mikä on suurinta ihmisten kesken, vastaisin: ruoka ja rakkaus. Se, mikä todella on tärkeää, on syntynyt näitä palvelemaan. Kuten raha, verotus ja postilaitos.
Raha. Upea keksintö. Sitä ei pilannut jää eikä helle, ei pannut pakkanen eikä kurittanut home. Se sujuvoitti jo ennestään mainiota yhteistä elämää. Ihmisten, heimojen ja kansojen sopuisan kanssakäymisen takasi ruoan laittaminen ja jakaminen, joka laajeni kulinaristiseksi uteliaisuudeksi – ei maustekauppa turhaan ollut maailman kauppaväylien historiallinen ydinmehu.
Rauhanomaisen kanssakäymisen on taannut yhteisen appeen lisäksi halu hurmata – ja näinpä mausteen rinnalla alkoi kulkea silkki ja muu kaunis. Ja pian rinnalle syntyikin postilaitos, joka ällistyttää edelleen: Miljardien ihmisen seasta löydämme vaivatta sen ainoan yhden – vain viiden lyhyen, kuoreen merkityn rivin avulla. Ja jotta kaupan ja kulkemisen suo- ma yhteytemme ei olisi sattumalle altis, keksimme verot suojaamaan kaikkia niitä osapuolia, jotka kauppaa käyvät.
Raha oli oiva väline kaupankäyntiin ja alkoi mennä pilalle vasta, kun sillä alettiin spekuloida. Kun palveluista ja asioista siirryttiin myymään haaveita ja odotuksia, rahan käyttövoima alkoi yskiä. Ja posti sitten. Vastikään kertoi kuin muistinsa menettäneenä haasteekseen sen, että pitäisi pystyä jakelemaan erikokoisia ja ‑muotoisia lähetyksiä. Entäpä veronkanto – huonommassa huudossa kuin aikoihin.
Firmat kilpailevat siitä, kuka vähiten osaa veroja maksaa ja samaa haavetta ojennetaan kansalaisellekin, vaikka verotus juuri on parasta meissä. Anonyymi, tyylikäs tapa pitää kaikista huolta. Verotus. Se kohottaa meidät näkemään suuremmat kokonaisuudet kuin oma vaihteleva makumme; ylevä järjestelmä, jonka elämää ylläpitävä vaikutus ei ole ailahtelevan mieleni varassa.
Aina kun kuulen jonkun huudahtavan ’valinnanvapaus!’ mieleni huojahtaa hieman.
Että minunko valintani olisi kaiken mitta? Minun tunteeni, sehän vaihtelee kuin teinipojan tuuli. Jos on vatsa täynnä ja sää suopea, villasukat jalassa ja vieruskaverilla hymyilevät kasvot, minä tahdon hyvää kaikille, jakelen karamelleja sinne tänne. Vaan auta armias, jos jalkani ovat kastuneet ja joku minua tölväissyt – olen kostotoimiin valmis. Ei kiitos. Tahdon laajemmat kaaret, jotka eivät heti murru, kun minun on paha mieli. Sellaisen järjestelmän, jossa ajatus kantaa ensi viikkoon ja sitäkin edemmäs, ei vain minun vaihteleviin tunnelmiini. Jos minulle annetaan kaikki rahat ja minä niitä alan jaeskella, arvatkaapa kahdesti, annanko minä almuni sille, joka haisevana toivottaa minut helvettiin vai sille, joka armoa osaa sulosanoin anella?
Siispä, lapseni, asetan haaveenne korkealle: käykää kauppaa, maksakaa veronne ja huolehtikaa siitä, että posti kannetaan kotiin.
