Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja aloitti sosiaalityöntekijänä 1963 eikä lähde kulumallakaan pois sosiaalityön kentältä. Kuva: Veikko Somerpuro
Poikkeuksellisen raskaiden ammatillisten kokemusten käsittelyyn tarvitaan vakiintuneita käytäntöjä.
Alkuvuodesta minulta pyydettiin haastattelua sosiaali- ja terveydenhuollon Asiakas- ja potilasturvallisuuskeskuksen julkaisuun.
Keskuksen tehtävä on asiakas- ja potilastyön turvallisuuden ennakointi ja varmistaminen organisaatioiden eri tasoilla. Toiminta tunnetaan myös nimellä No Harm Bothnia vaasalaisen alkuperänsä vuoksi.
Sosiaalihuollon ja terveydenhuollon ammatillisen työn erot edellyttävät asiakas- ja potilasturvallisuuden sektorikohtaista käsittelyä, mutta myös yhteisiä taustatekijöitä löytyy. Esimerkiksi virheellinen ongelman määrittely, tapauskohtaisten riskien arvioinnin puutteet sekä tiedonvaihdon takkuilu voivat kummallakin sektorilla johtaa asiakkaan auttamisessa kohtalokkaisiin seurauksiin.
Suurta julkisuutta viime vuosina ovat saaneet lastensuojelun asiakkaina olleiden lasten väkivaltaiset kuolemat, joko oman vanhemman tai kaverien toteuttamina. Myös asiakkaana oleva nuori on voinut tehdä surmatyön.
Järkyttyneet kansalaiset löytävät syyn usein koko palvelusektorista tai auttavista ammattilaisista.
Asiakkaan väkivaltainen kuolema on raskas kokemus asianomaiselle ammattilaiselle ja työtiimille, mutta myös koko organisaatiolle ja ammattikunnalle.
Auttajan eteen nousee väistämättä kysymys, olisinko voinut toimia toisin, ulkopuolisten syytöksiä ei siihen tarvita. Syyllisyysarviot ja tuomiot kuuluvat toisille viranomaisille. Ulkoisten tekijöiden, kuten henkilöstövajeen ja ajan puutteen, osuutta ei voida väheksyä, mutta tarvitsemme ammattikuntana myös rehellistä ja monipuolista analyysiä nykyisten tilanne- ja riskiarviointien käytännöistä ja niiden osuvuudesta.
Asiakkaan väkivaltainen kuolema on raskas kokemus.
Epätäydellisten ihmisten epätäydellisessä maailmassa edes hyvä lainsäädäntö, riittävät resurssit tai pitkä kokemus eivät pysty kokonaan estämään auttamisen virheitä ja epäonnistumisia.
Olennaista on, miten kokemukset käsitellään. Terveydenhuollossa virheiden systemaattinen käsittely tapahtuu työyhteisöjen ja ammattikunnan sisällä. Analyysit hyödynnetään käytäntöjen korjaamiseen ja oppimiseen.
Tätä tarvitsemme myös sosiaalihuollossa. Tarvitsemme lisäksi vakiintuneita käytäntöjä poikkeuksellisen raskaiden ammatillisten kokemusten käsittelyyn siten, että ne eivät muodostu ammattilaisten, työyhteisöjen taikka koko ammattikunnan puhumattomaksi kuormaksi.
Löysin surua koskevasta kirjallisuudesta käsitteen ”kollektiivinen suru”. Ammattikunnan surulle tämä tuntuu osuvalta ilmaukselta.
