− Sosiaalityö on näkymätön professio. Siksi korjaamista vaativat yhteiskunnan ongelmat eivät pääse esiin, vaikka ne kiinnostavat kaikkia, sanoo Tuomo Kokkonen. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen
Suomalaiset kannattavat hyvinvointivaltiota ja haluavat pitää siitä kiinni, mutta mitä se tarkoittaa?
Kysymystä selvitti sosiaalityön opettaja Tuomo Kokkonen Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksesta. Hän perehtyi sosiaalityön väitöstutkimuksessaan sosiaalisesta kansalaisuudesta ja hyvinvointivaltiosta käytyyn keskusteluun.
− Hyvinvointivaltiosta on tullut keskiluokan tulonjakokamppailua. Meitä kiinnostavat vientiteollisuuden kilpailukyky, vakinaisessa työssä olevien työehdot ja esimerkiksi päivähoitomaksujen taso. Sen sijaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten palveluita ja etuuksia vähennetään koko ajan, Tuomo Kokkonen sanoo.
Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli pohjaa universalismiin, jossa yhteisestä hyvästä pääsevät nauttimaan kaikki. Enää hyvinvointivaltio ei kuitenkaan Kokkosen mielestä puolusta vähäosaisia. He eivät saa ääntään kuuluviin eikä heitä kuunnella.
Hyvinvointivaltiota kannatetaan siksi, että se nähdään palkanlisänä.
− Hyvinvointivaltio tulee kuitenkin tiensä päähän, jos jatkamme näin. Meidän on huolehdittava siitä, ettei vielä suurempi osa putoa yhteiskunnan ulkopuolelle.
Kokkonen pohtii, kannattaako keskiluokan elämäntavan ja valtakulttuurin arvojen mukaista hyvinvointivaltiota puolustaa. Sosiaalisten oikeuksien keskeisiin periaatteisiin kuuluu taata jokaiselle ihmisarvo ja kunnioitus. Se edellyttää, että erityistä huomiota kohdistetaan pakolaisten ja mielenterveyskuntoutujien kaltaisten vähemmistöjen auttamiseen.
− Olemme nyt huimasti vauraampia kuin kymmeniä vuosia sitten. Monessa suhteessa keskiluokka tulisi toimeen vähemmällä hyvinvointivaltion tuella kuin aiemmin.
– Meidän pitäisi miettiä vakavasti sitä, ketkä yhteiskunnassamme tarvitsevat eniten tukea ja suojelua. Vanhustenhoidosta säästetään, pitkäaikaistyöttömät nuoret saavat huonosti palveluita, puhumattakaan päihde- ja mielenterveyskuntoutujista.
Huolta herättävät myös pakolaisten asema ja kohtelu. Hyvinvointivaltion puolustamisessa on alkanut piillä melkein rasistinen sivupiirre, vaikka hyvinvointivaltion arvoihin kuuluu huolehtia kaikista vähäosaisista. Samaan aikaan Suomi on globalisaation voittajia.
– Suomi ei pysty yksin ratkaisemaan pakolaiskriisiä. Irtisanoudumme kuitenkin solidaarisuudesta ja humanismista, jos kieltäydymme auttamasta hätää pakenevia.
Vähäosaisimmat keskiöön
Kokkonen haluaa, että hyvinvointivaltion fokusta muutetaan.
– Voisimmeko vaikkapa 10 vuoden ajan suhtautua kriittisemmin niihin velvoitteisiin, joita pohjoismainen hyvinvointivaltion universalismi tuottaa? En tarkoita päivähoidon, erikoissairaanhoidon tai muiden keskiluokan arvostamien palveluiden lopettamista, vaan sitä, että kiinnitämme enemmän huomiota huono-osaisten avun tarpeeseen ja satsaamme siihen.
Tämän mukaan hyvinvointivaltio keskittyisi parantamaan huono-osaisten asemaa ja välttämään säästöjen tekemistä heidän palveluistaan. Keskiluokan olisi tingittävä eduistaan.
Näin suurta mullistusta tuskin tapahtuu, mutta Kokkonen luottaa pieniin muutoksiin. Sote-uudistus voi onnistuessaan paikata palvelujärjestelmän pahimpia aukkoja ja tasa-arvoistaa terveydenhoitoa.
Sosiaalityö voi muuttaa suuntaa
Sosiaalialan ammattilaiset ja tutkijat voivat omalta osaltaan yrittää muuttaa suuntaa. Alalla olisi nykyistä paremmin tiedostettava sosiaalityön poliittinen rooli ja työhön liittyvien käsitteiden poliittisuus. Esimerkiksi sosiaaliset oikeudet ymmärretään kunakin aikana omalla tavallaan.
Kokkonen sanoo, että sosiaalialan työntekijät ovat johtavia ihmisoikeusammattilaisia. Heidän on pidettävä kiinni sosiaalisten oikeuksien perusperiaatteista ja työskenneltävä niiden eteen. Se vaatii, että työntekijät kertovat havaitsemistaan epäkohdista.
− Sosiaalityö on nyt taloudesta ohjautuvan hallinnon käskijä ja toimeenpanija. Se on näkymätön professio, joka ei vaikuta, eikä sen odoteta vaikuttavan yhteiskuntaan.
Kun sosiaalialan ammattilaiset pysyvät hiljaa, eivät korjaamista vaativat yhteiskunnan ongelmat pääse esiin. Hänestä alan kouluttajien pitäisi miettiä, tarvitseeko koulutukseen tehdä muutoksia. Nyt opetusohjelmassa korostuu järjestelmälähtöisyys ja vähemmän tilaa saa sosiaalityön perusta eli ihmisoikeudet ja etiikka.
Kaikkien meidän tällä alalla pitää mennä itseemme.
− Tuotamme koulutukseen oppisisältöjä, jotka eivät ole kovin kriittisiä. Ne eivät kasvata vaikuttamiseen ja asioiden ajamiseen kykeneviä sosiaalityöntekijöitä.
− Monet taloustieteilijät osaavat argumentoida vakuuttavasti ja tuoda pointtinsa esiin muutamassa minuutissa. Sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan alalla vain harvat pystyvät samaan.
Yksi askel muutokseen on se, että sosiaalialan ammattilaiset alkavat käyttää julkisuudessa ääntään niin viranhaltijoina kuin yksityisinä kansalaisina. Virkamiehen ei tarvitse piiloutua lakimongerruksen taakse, vaan asioista voi puhua selkeästi ja räväkästikin.
Kokkonen toivoo myös, että sosiaalityöntekijät lähtevät etsimään vaikuttamisen paikkoja sosiaalityön organisaatioiden ulkopuolelta. Esimerkiksi terveydenhuollossa tarvitaan alan näkökulmaa.
− Vaikuttamiseen täytyy kuitenkin suhtautua pragmaattisesti, sillä emme voi uusliberalismille mitään.
− Työn arjessa voimme silti tehdä muutoksia. Kuunnellaan ja puolustetaan ihmistä. Ei kangistuta virallisiin kaavoihin ja toimintamalleihin. Tästä kumpuavat arjen innovaatiot ja oivallukset.
