Onko päiväkodissa tilaa tunteille? Traumatietous voi auttaa kohtaamaan lapsen haavoineen päivineen, mutta sitä ennen kasvattajien on kohdattava omat haavansa.
Elisa Auvinen oli suorittamassa varhaiskasvatuksen opettajaharjoittelua, kun hän huomasi reagoivansa oudon voimakkaasti päiväkodin normaaleissa tilanteissa.
– Kun varhaiskasvatuksen opettaja yritti saada lapsia rauhoittumaan tuolipiirissä, siitä syntyi ääniä. Kehoni tulkitsi ne vaaraksi. Sydän hakkasi ja ärtymys nousi pintaan. Se oli selkeä traumaperäinen stressioire, kertoo Elisa Auvinen.
Lasten itku päiväkodissa sai hänet paniikin partaalle. Hän oli herkkä huomaamaan pieniä ilmiöitä aikuisten ja lasten vuorovaikutuksessa. Esimerkiksi kun lapsi itki ikäväänsä, pieni otettiin kyllä syliin, mutta hänen itkunsa lopetettiin ohjaamalla huomio muualle.
Auviselle jäi kalvava olo, että lapsen paha mieli sivuutettiin väkivaltaisesti.
Sadut antavat lapselle mahdollisuuden käsitellä tunteitaan turvallisesti.
– Varhaiskasvatuksessa on tavallista toimia näin. Tulkitsin sen niin, ettei lapsen surua ja ikävää oltu valmiita ottamaan vastaan.
Päiväkodissa erityisesti niin sanotut käytöshäiriöt vetivät Auvisen huomion puoleensa.
– Aina oli lapsia, jotka eivät tuntuneet saavan sitä, mitä olisivat tarvinneet.
Auvinen valmistui ja työskenteli varhaiskasvatuksen opettajana jonkin aikaa, mutta huomasi pian kuormittuvansa liikaa.
– Ihmiselle on tyypillistä ulkoistaa syyllinen: lapset ovat hankalia, työkaverit ymmärtämättömiä tai työympäristö vääränlainen. Niin minäkin tein. Vähitellen kuitenkin ymmärsin, että reaktioni johtuivat minusta itsestäni, minun kiintymyssuhdevauriostani, minun lapsuudentraumoistani.
Huomion kääntämistä itseen kutsutaan Internal Family Systems ‑psykoterapiassa U‑käännökseksi. Auvinen hakeutui opiskelemaan sitä Tanskaan ja valmistui IFS-terapeutiksi keväällä 2019.
Lapsi tarvitsee myötätuntoista läsnäoloa
Lapsuuden haavat ovat paljon oletettua yleisempiä. Kansainvälisesti puhutaan ACE-kokemuksista (adverse childhood experiences), lapsuuden haitallisista kokemuksista. Ne ovat kokemuksia, jotka ylittävät lapsen sietokyvyn: laiminlyöntejä, menetyksiä, kiintymyssuhdekatkoksia tai suoranaista kaltoinkohtelua.
– Jos lapsi joutuu sulkemaan aikuisen vaikeana pitämiä tunteita – kuten hätää – pois tunnemaailmastaan, kiintymyssuhde vaarantuu. Väitän, että tämän tason tunnehaavoja on enemmän tai vähemmän kaikilla, siis myös meillä kasvattajilla. Jos ihmistä ei ole riittävän myötätuntoisesti kannateltu, trauma jää kehoon jumiin, Elisa Auvinen kuvaa.
Hän pitää päiväkotia traumaa kantavalle lapselle yhtä aikaa haasteena ja suurena mahdollisuutena.
– Mitä aikaisemmin lapsi saa myötäelävää läsnäoloa aikuiselta, sitä suuremmat mahdollisuudet hänellä on kasvaa kokonaiseksi itsekseen. Mutta mitä kauemmin trauma on kehossa ja lapsi on yksin kokemuksensa kanssa, sitä vaikeampaa sitä on myöhemmin purkaa.
Tässä tullaankin yhteen kasvatusalan ja minkä tahansa ihmisläheisen työn kipukohdista: aikuisten omiin tunnehaavoihin.
– Ellei ole hoitanut omia tunnehaavojaan riittävän myötätuntoisesti, ei voi olla täysin myötätuntoisesti läsnä lasten tunnehaavoille. Silloin keskitytään ulkoisen tilanteen kontrollointiin sen sijaan, että annettaisiin lapselle täysi emotionaalinen tuki.
Päiväkodin tunnemaisema
Päiväkodissa tulee pitää huolta turvallisuudesta, etteivät lapset satuta itseään ja toisiaan. Auvisen mielessä liiat rutiinit ja säännöt voivat kuitenkin myös estää tuomasta esiin tunteita. Hän on huolissaan siitä, ettei lapsille jää missään tilaa ilmaista tunteitaan.
– Jos lapsi joutuu kotona tukahduttamaan tunteensa ja hän tulee päiväkotiin, jossa käytösnormisto kieltää vaikkapa vihan ja surun ilmaisemisen, traumatisoiko se häntä vain lisää? Syytämme lasta ongelmakäyttäytymisestä, koska meistä se tuntuu ongelmalta: emme kestä sitä.
Elisa Auvisen mielestä traumaa ei pitäisi nähdä vain yksittäistä ihmistä koskettavana asiana, vaan koko yhteisön ongelmana.
– Vaikka päiväkodissa kuinka yritettäisiin järjestää ympäristöä turvalliseksi, se ei auta jos lapsi joka päivä palaa kotiin, jossa vanhemmat eivät tiedosta omia tunteitaan ja vaikkapa estävät lasta tuntemasta vihaa. Lapsen aggressiolla on tärkeä viesti.
Hän pitääkin kasvatusyhteistyötä kodin kanssa hienona mahdollisuutena hoitaa lasten tunnehaavoja, Auvinen toteaa.
– Vanhempien tunnemaisema on lapsen ensimmäinen tunnemaisema. Kutsutaan vanhemmat mukaan keskusteluun. Mitä myötätuntoisemmin lähestymme vanhempaa ja kysymme, mitä hänelle kuuluu, sitä todennäköisemmin pääsemme keskustelu-yhteyteen. Tällaiset keskustelut voivat mullistaa lapsen elämän.
Mitä lapselle on tapahtunut?
Auvinen kuulee paljon kentältä viestiä, ettei uskalleta puuttua huolta herättäviin asioihin, vaan jäädään odottelemaan.
– Miksi odottaa? Odottelun takana voi olla esimerkiksi pelko siitä, että vanhemmat suhtautuvat hyökkäävästi. Jos suhtautuvat, sehän vain vahvistaa, että puuttuminen on tarpeen. Pelkojen tutkiminen on tärkeää, sillä pelot voivat rajoittaa ja estää meitä toimimasta lapsen parhaaksi, sanoo Auvinen.
Toivon, ettei päiväkodeissa enää kysyttäisi, mikä lapsessa on vikana, vaan mitä hänelle on tapahtunut.
Hänen mielestään varhaiskasvatuksen tavoitteita voisi tarkentaa siten, että päämääränä olisi kokonainen, tunteet hyväksyvä ihminen.
– Toivon, ettei päiväkodeissa enää kysyttäisi, mikä lapsessa on vikana, vaan mitä hänelle on tapahtunut.
Auvinen tietää hyvin, miten tiukoilla varhaiskasvatuksessa ollaan: lisätehtäviä ei kaivata. Toisaalta hän on vakuuttunut, että traumatietous voisi vähentää kuormitusta ja auttaa varhaiskasvatuksessa työskenteleviä myös ilmaisemaan omia tarpeitaan.
– Tietämättömyys kuormittaa. Uskon, että todellinen muutos lähtee siitä, että katsoo itseään. Kannattaa kysyä itseltään: miksi reagoin näin. Kun sitä kysyy riittävän monta kertaa ja tekee töitä asian kanssa, tietää luontaisesti, miten toimia lasta kuunnellen.
Karkotetut ja Suojelijat
Internal Family Systems eli sisäisen perheen psykoterapian on kehittänyt perheterapeutti Richard Schwartz 1990-luvulla.
Hänen teoriansa mukaan ihmisellä on eheä ydinminä. Sen lisäksi hänellä on minuuden osia, ”sivupersoonia”, jotka kamppailevat keskenään kuten riitaisessa perheessä. Schwartzin mukaan useimpien sisältä löytyy ainakin Karkotetut ja Suojelijat.
Karkotetut kantavat varhaisia lapsuuden- ja nuoruudentunteita. Suojelijat pyrkivät pitämään huomion pois Karkotetuista ja tukahduttamaan niitä.
Ihminen on tasapainossa silloin, kun hänen minuutensa kaikki puolet toimivat yhteistyössä hänen ydinminänsä hyväksi – kuten harmonisessa perheessä tuetaan toinen toistaan.
Lapset voivat oireilla traumaa lukuisin eri tavoin, kuten uni-ongelmilla, syömisen ongelmilla, takertuvuudella, ylivilkkaudella, kaveripulmilla tai aggressiolla.
Elisa Auvinen kehottaa kiinnittämään huomiota siihen, mitä lapsen leikissä tapahtuu. Monesti lapset nimittäin ulkoistavat tunteitaan leluihin ja pyrkivät näin leikin kautta ilmentämään traumojaan ja purkamaan stressiä kehostaan.
– Jos lapsi toistuvasti pilaa leikin tai hänen eläinlelunsa on aina vihainen, mistä se kertoo? Kun suhtautuu leikkiin uteliaasti, lapsi voi näyttää asioita, jotka eivät muuten tulisi nähdyksi, sanoo Auvinen.
Kannattaa kysyä lapselta, miltä lelusta tuntuu? Miksi se tekee näin? Mitä sille on tapahtunut, että se tekee noin? Mitä se haluaa?
Toinen keino auttaa lasta käsittelemään vaikeita tunteitaan, on satujen lukeminen.
– Anna lapsen valita satuja tai tarjoa tiettyjä täsmäsatuja. Sadut antavat lapselle mahdollisuuden käsitellä tunteitaan turvallisesti.
Täsmäsatuja löytyy kattava kokoelma Päivi Heikkilä-Halttusen kirjasta Minttu, Jason ja Peikonhäntä: lasten kuvakirjoja kipeistä aiheista (2010)
Elisa Auvisen IFS-meditaatio varhaiskasvattajille
Tutustu sisäiseen kriitikkoosi
Kaikkien persoonanosien tehtävä on suojella meitä – myös sisäisen kriitikon, joka löytynee jossain muodossa kaikkien persoonasta. Se suojelee meitä arvostelemalla ja tuomitsemalla ja voi kohdistaa näitä sekä meihin että muihin. Kriitikko on usein väärinymmärretty persoonallisuuden osa, eikä se useinkaan saa osakseen kiitosta tekemästään työstä.
Istu hetkeksi alas, sulje silmäsi ja kuulostele, löydätkö sisäisen kriitikkosi. Miten aistit sen? Tuntemuksena kehossa, kuvana tai äänenä? Keskity hetkeksi aistimukseen kriitikosta ja pyri tuntemaan se mahdollisimman selvästi.
Mitä tunnet kriitikkoa kohtaan? Jos tunnet mitä tahansa muuta tunnetta kuin uteliaisuutta, esimerkiksi vihaa, pelkoa tai pettymystä, pyydä näitä persoonasi osia antamaan sinulle tilaa olla yhteydessä kriitikkoon, kunnes huomaat uteliaisuutta ja kenties myötätuntoa.
Ole läsnä sisäiselle kriitikolle. Voit kysyä siltä, mikä sen tehtävä persoonassasi on. Mitä se tavoittelee, mihin se pyrkii? Mitä se haluaa sinun tietävän? Mitä se pelkää tapahtuvan, jos se ei hoitaisi työtään? Tarvitseeko se sinulta jotakin?
Voit lopuksi kiittää kriitikkoa työstä, jota se tekee. Miten se reagoi saamaansa huomioon?
Miten nyt näet sisäisen kriitikkosi merkityksen? Reflektoi kokemustasi meditaatiosta työkaverisi, puolisosi tai ystäväsi kanssa.
Harjoituksen voi myös jakaa yhteisenä hiljentymisenä työyhteisössä tai soveltaa sitä lapsen leikin tutkimiseen.
Tuija Siljamäki
Suositeltavaa kirjallisuutta: Burke Harris, Nadine: Syvälle ulottuvat juuret: turvattomasta lapsuudesta tasapainoiseen aikuisuuteen. Basam Books, 2019. Levine, Peter: Kun tiikeri herää: trauma ja toipuminen. Traumaterapiakeskus, 2008. Maté, Gabor: When the body says no – exploring the stress-disease connection, 2011. Ruismäki, Marjo: Hoivattavaa vanhemmuutta: opas lapsuuden kaltoinkohtelusta toipuvien vanhempien ryhmämuotoiseen tukemiseen. Traumaterapiakeskus, 2016.
Elisa Auvinen päätoimittaa parhaillaan keväällä 2020 ilmestyvää kirjaa traumatietoisesta työskentelyotteesta kasvatus- ja sote-alalla. Hän myös kouluttaa aiheesta. Yhteystiedot: elisa.auvinen@gmail.com.
