– Vielä 70-luvulla naisia ja naisten elinpiiriä koskeva tiedontarve oli vieras akateemiselle maailmalle. Meillä oli voimakas tahto korjata asia, muistelee Mirja Satka. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen
Jokaisen ammattilaisen kannattaa tuntea oman tieteenalansa historia ymmärtääkseen työtään.
Sosiaalityön tieteellistyminen on yksi suomalaisen korkeakoulupolitiikan ja tutkinnonuudistuksen suuria menestystarinoita, ja nyt se on koottu aikalaisten kertomana artikkelikokoelmaksi.
Kirja on syntynyt emeritaprofessori Mirja Satkan aloitteesta. Eläkkeelle jäädessään hän piti tärkeänä dokumentoida sosiaalityön historia jälkipolville.
– Idea kirjasta sai innostuneen vastaanoton. Prosessi eteni hyvin huolimatta koronasta. Osallistujat selvästi arvostivat hanketta, Mirja Satka kertoo.
Artikkelien kirjoittajat ovat sosiaalityön opetuksen, kehittämisen ja tutkimuksen merkkihenkilöitä ja he kertovat kokemuksiinsa, muistiinpanoihinsa ja virallisiin asiakirjoihin perustuen sosiaalityön oppialan muotoutumisesta Suomessa.
– Kirjoitusprosessi oli myös opettavainen. Vaikka luuli tietävänsä, tuli vastaan uutta.
Kirja jakautuu kolmeen lukuun, joista ensimmäisen artikkelit käsittelevät sosiaalityön tieteellistämisen taustatekijöitä, toisen osan artikkelit kertovat tieteellistämisen etenemisestä eri yliopistoissa ja kolmannessa osassa käsitellään tieteellistämisen haasteita ja tukipilareita.
Metodikiista vaati pohtimaan tietoperustaa
Vuonna 1942 alkanut sosiaalihuoltajakoulutus valmensi valtio- ja virkamiesjohtoiseen, toimenpiteisiin perustuvaan sosiaalihuoltoon, jonka tieteellisenä perustana ja metodina toimi lähinnä oikeustiede.
Kun tultiin 60-luvulle, toivat Yhdysvalloista haetut vaikutteet käänteen kohti yksilökohtaisia interventioita, jotka perustuivat professionaaliseen osaamiseen ja työntekijän asiakassuhteessa keräämään ja analysoimaan rajattuun tutkimustietoon.
Näiden kahden näkemyksen törmäämisessä syntyi ns. metodikiista, joka vaikutti aina 70- ja 80-luvulle saakka ja vaati pohtimaan sosiaalityön tietoperustaa. Sitä etsittiin sosiaalipolitiikasta, sosiologiasta, kasvatustieteistä, sosiaalipsykologiasta, psykologiasta.
Yliopisto oli 70-luvulla hyvin tunkkainen ja mieskeskeinen.
Hyvinvointivaltion rakentaminen toi tarpeen saada lisää sosiaalihuollon työntekijöitä ja kehittää sosiaalityön koulutusta. Painetta loi myös sosiaalihuoltoon kohdistunut kritiikki, jota tuotti muun muassa Marraskuun liike. Liikkeen piirissä sosiaalityötä luonnehdittiin teoriattomaksi käytännöksi, joka kasvattaa asiakkaita tottelevaisuuteen.
Myös Sosiaalityöntekijäin Liitto vaati sosiaalityön koulutuksen uudistamista tavoitteena parantaa paitsi asiakkaiden myös sosiaalityöntekijöiden asemaa. Liiton aloitteesta käynnistyi sosiaalityön koulutuskomitean työ, joka loi pohjan koulutusuudistukselle.
Komitean vuonna 1972 valmistuneessa mietinnössä määriteltiin sosiaalityön käsite, ammatti-identiteetti sekä professiolle välttämätön tieto- ja osaamisperusta.
Filosofisten ja yhteiskuntatieteellisten tutkintojen tutkinnonuudistus (FYTT) tuki koulutuskomitean työtä. Tutkinnonuudistuksen tarkoituksena oli yhdistää ammattikäytännöt ja yliopistollinen koulutus, ja sosiaalityön opetus kävi hyvästä esimerkistä.
Jyväskylässä aloitettiin sosiaalityön koulutus vuonna 1975, Lapin yliopistossa 1982 ja Kuopion yliopistossa 1984. Vanhastaan koulutusta oli Helsingin ja Tampereen yliopistossa.
Sosiaalityön koulutusta edisti vuoden 1982 kelpoisuuslaki, joka nosti sosiaalityöntekijän kelpoisuusvaatimuksen ylemmäksi korkeakoulututkinnoksi. Kelpoisuuslaki edellytti laajaa pätevöitymiskoulutusta. Vuosina 1982–92 päivitti 1200 sosiaalityöntekijää koulutuksensa.
Vuoden 2005 kelpoisuuslaki ja ammatinharjoittamislaki vuonna 2015 vahvistivat edelleen sosiaalityön ja sosiaalityön koulutuksen asemaa.
Naisia koskeva tiedontarve oli vierasta
Sosiaalityön koulutus sijoittui yliopistoissa sosiaalipolitiikan/yhteiskuntapolitiikan yhteyteen. Perinteisillä sosiaalipolitiikan laitoksilla ja tiedekunnissa vierastettiin sosiaalityön käytäntösidosta ja suurta käytännönopetuksen tarvetta. Osin kyse oli niukoista resursseista.
Professori Kirsi Juhila Tampereen yliopistosta muistelee, että sosiaalityön käytännönopetuksen resursseja piti aina perustella enemmän kuin journalismin tai psykologian.
Mirja Satka kiteyttää suhteen niin, että vanha akateeminen kulttuuri ei kyennyt rakentamaan dialogista suhdetta ammattikäytäntöihin ja alan kokemustietoon, erotti teorian ja käytännön ja piti oikeutettuna ohittaa sosiaalityöntekijöiden ja asiakkaiden kokemustieto tieteen piiristä.
– Yliopisto oli 70-luvulla hyvin tunkkainen ja mieskeskeinen. Naisia ja naisten elinpiiriä koskeva tiedontarve oli vieras akateemiselle maailmalle. Meillä oli voimakas tahto korjata asia, muistelee Satka.
Irtaantuminen omaksi oppiaineeksi tapahtui 90-luvun kuluessa, kun sosiaalityöstä tehtiin pääaine Lapin, Kuopion ja Tampereen yliopistoissa 1994 ja vuosituhannen loppuun mennessä tutkintoasetuksen muutoksella Jyväskylän, Turun ja Helsingin yliopistossa.
Nyt sosiaalityötiede on sateenvarjokäsite.
Kehitys omaksi tieteenalaksi ei tapahtunut helposti. Kiistat olivat sitä suurempia, mitä pitemmät perinteet sosiaalipolitiikalla yliopistossa oli. Usein ristiriidat näyttäytyivät sosiaalipolitiikan miesten ja sosiaalityön naisten välisenä kamppailuna, jonka välineenä oli hallinnollinen junailu, tiedon pimittäminen ja suoranainen työpaikkakiusaaminen.
Mielenkiintoista on myös lukea, miten paljon yksittäiset henkilöt – hyvässä ja pahassa – vaikuttivat sosiaalityön aseman kehittymiseen.
– Ensimmäiset sosiaalityön professorit Jorma Sipilä, Kyösti Urponen, Pauli Niemelä ja Kari Salavuo olivat viisaita rakentaessaan keskinäistä yhteistyötä kilpailun sijaan. Me lehtorit teimme töitä itseämme säästämättä. Olennaista onnistumisen kannalta oli myös yhteiskunnallinen tilaus ja valtiovallan tuki sosiaalityölle, summaa Mirja Satka.
Pragmaattinen käsitys todellisuudesta
Käytännönopetuksesta ja käytäntötutkimuksesta tuli lopulta sosiaalityön voimavara.
– Käytäntösuhteen yhdistäminen tiedeperustaan oli vaikeaa yhteiskuntatieteilijöille, mutta sitä se oli myös sosiaalityön tutkijoille, arvioi Mirja Satka.
Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja avaa sosiaalityön tiedontarpeita ja tiedonmuodostusta artikkelissa Kokemuksia ja kysymyksiä sosiaalityön käytännöstä tiedonmuodostuksen edistäjänä. Laajan työhistoriansa kautta hän pystyy tarkastelemaan aihetta asiakastyön, ammattiliiton ja sosiaalijohtajan positiosta.
– Sosiaalityötieteessä käsitys todellisuudesta ei ole vain diskursiivinen, vaan pragmaattinen, käytäntöä tiedonmuodostukseen yhdistävä, kiteyttää Satka.
Sosiaalityön tiedeperustan rakentaminen ei olisi ollut mahdollista ilman yliopistojen Sosnet-verkostoa. Tarvittiin myös julkaisutoimintaa, jota edustivat Sosiaalityöntekijäin Liiton Sosiaalityön vuosikirja 1981-94 ja Sosiaalipoliittisen yhdistyksen aikakauslehti Janus.
Merkittävä on tietenkin vuonna 1998 perustettu Sosiaalityön tutkimuksen seura ja sen laaja tieteellinen julkaisutoiminta.
Vaikka sosiaalipolitiikka ei olisi halunnut antaa sosiaalityölle itsenäisyyttä, rakennettiin sosiaalityötieteelle oma perusta määrätietoisesti, sinnikkyydellä ja yhteistyöllä.
– Nyt sosiaalityötiede on kehittymässä monia erikoisaloja liittäväksi sateenvarjoksi. Tieteenalojen kehityssuunta on se, että uusi tieto syntyy tieteidenvälisesti, tieteiden rajapinnoilla ja kehittyy maailman kompleksisuuden muuttumisen mukana, Mirja Satka toteaa ja mainitsee esimerkkinä Nanne Isokuortin väitöskirjan, joka on implementointitutkimusta.
Sosiaalityöstä tuli lopulta opiskelijamäärältään suositumpi ja suurempi kuin sosiaalipolitiikasta. Sosiaalityön väitöskirjoja valmistuu tasaiseen tahtiin ja kansainväliset kustantajat julkaisevat suomalaisten sosiaalityön tutkijoiden teoksia.
Käsillä oleva hyvin toimitettu, kielellisesti selkeä kirja avaa monisyisen näkymän sosiaalityön tieteenalan historiaan. Vanhemmat lukijat saattavat saada elämyksiä oman koulutuksellisen ja ammatillisen historiansa palojen loksahdellessa paikoilleen.
Nuoremmat voivat kokea kiitollisuutta tulisieluisesta työstä, jota tieteenalan ja profession eteen on menneinä vuosikymmeninä tehty.
Mirja Satka, Johanna Moilanen, Anneli Pohjola, Pirkko-Liisa Rauhala, Nanne Isokuortti (toim.), Sosiaalityön tieteenalaa rakentamassa. Huoltaja-säätiö sr, Helsinki 2023.
