–Terveydenhuollossa on käytäntönä ohjata osa psyykkisesti oirehtivista ja sairaista lapsista sijaishuoltoon. Lastensuojelu kantaa huolta siitä, että nämä lapset eivät saa sieltä tarvitsemaansa apua, sanoo Aila Puustinen-Korhonen. Kuva: Jyrki Komulainen
Sosiaalihuoltolakiin ja lastensuojelulakiin tehdyt muutokset ovat luoneet kaksi rinnakkaista ja keskenään erilaista palvelupolkua lapsiperheille. Poluilla tarjottavat palvelut poikkeavat toisistaan ja ovat kustannuksiltaan erilaisia. Palveluissa työskentelevän henkilöstön kelpoisuusvaatimuksetkin vaihtelevat.
Sosiaalihuoltolain mukainen omatyöntekijä voi olla sosiaaliohjaaja. Sosiaalihuoltolain nojalla tehdään yhteydenotto sosiaalihuoltoon palvelutarpeen arvioimiseksi. Lastensuojelussa työskentelee lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä. Lastensuojelulakia noudatettaessa lähdetään liikkeelle lastensuojeluilmoituksesta, ja vasta sen jälkeen tapahtuu palvelutarpeen arviointi.
– Lain esityöt eivät anna juurikaan välineitä palvelupolkujen eriyttämiseen, valittelee Kuntaliiton erityisasiantuntija Aila Puustinen-Korhonen.
– Niinpä käytännössä sosiaalihuoltolain ja lastensuojelulain mukaisten palvelujen rajapinta on muotoutunut kunnittain hyvin vaihtelevaksi.
Sosiaalihuoltolain uudistuksessa siirrettiin osia lastensuojelulain mukaisista palveluista suoraan sosiaalihuoltolain mukaisiksi palveluiksi. Perheen ei enää tarvitse olla lastensuojelun asiakas saadakseen apua ongelmiinsa, olipa sitten kysymys perhetyöstä, tukihenkilöstä tai tukiperheistä, vertaisryhmätoiminnasta tai lomanviettopalveluista.
Miten asiakkaat jakautuvat?
Lastensuojelun palvelujen tarpeen vähentämisen lisäksi uudistuksella pyrittiin siihen, että lapset ja perheet saisivat palveluja mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ja matalan kynnyksen takaa. Tavoite sinällään on Puustinen-Korhosesta tietysti hyvä.
– On kokonaan toinen kysymys, miten säädetty sosiaalihuoltolaki on ollut sovellettavissa käytäntöön, hän huomauttaa.
Kuntaliiton lastensuojelun kuntakyselyssä (2017) tiedusteltiin lainsäädännön muutosten vaikutuksia kunkin vastaajan organisaatioon. Vain hieman yli puolet vastanneista arvioi, että lastensuojelulain ja sosiaalihuoltolain kolme vuotta sitten voimaan tulleet muutokset ovat selkeitä ja hyvin tiedossa lastensuojelun käytännössä.
Puustinen-Korhosen mielestä kunnissa ei ole onnistuttu rakentamaan riittävästi sosiaalihuoltolain mukaisia palveluja. Lastensuojelu kantaa edelleen suurta vastuuta. Kunnissa on erilaisia käytäntöjä siitä, milloin asiakkaiden voidaan katsoa kuuluvan näiden palvelujen piiriin.
– Miten eroavat toisistaan sosiaalihuoltolain mukaiset erityisen tuen tarpeessa olevat lapset ja lastensuojelun avohuollon asiakkaana olevat lapset?
Mielenterveyspalveluja puuttuu
Kuntaliiton kuntakyselyn mukaan kaikissa terveydenhuollon kartoitetuissa tutkimuksissa ja palveluksissa oli tapahtunut heikennystä viisi vuotta sitten toteutettuun kyselyyn verrattuna. Vakavin heikennys koski lasten mielenterveyspalvelujen saatavuutta.
Kunnat ja yt-alueet joutuvatkin ostamaan aiempaa enemmän terveyspalveluja yksityisiltä palveluntuottajilta. Kyselyn mukaan 58 prosenttia niistä ostaa perheterapiaa, 42 prosenttia lääkäripalveluja, 41 prosenttia psykologipalveluja ja 39 prosenttia toimintaterapiaa.
Vakavin heikennys koski lasten mielenterveyteen liittyvien palvelujen saatavuutta.
Kun aiemmassa kyselyssä 63 prosenttia vastanneista arvioi, että lasten mielenterveyspalvelu järjestyi tarpeenmukaisena kohtuullisella työmäärällä ja viiveellä tai viiveettä, nyt näin vastanneiden osuus on vain 37 prosenttia.
Puustinen-Korhonen toteaa, että sijaishuollolla, myös kiireellisillä sijoituksilla korvataan puuttuvia mielenterveyspalveluja, erityisesti lasten- ja nuorisopsykiatrista avohoitoa ja osastohoitoa. Terveydenhuollossa on ollut pitkään hoitokäytäntönä ohjata osa psyykkisesti oirehtivista ja hyvin sairaistakin lapsista sijaishuoltoon.
– Lastensuojelu kokee monesti tämän painostuksena ja kantaa suurta huolta siitä, että nämä lapset eivät saa tarvitsemaansa apua sijaishuollosta.
Palvelujärjestelmästä puuttuu pidempiaikainen lasten- ja nuorisopsykiatrinen kuntouttava hoito. Sijaishuoltoratkaisun takia terveydenhuollolla ei ole ollut tarvetta eikä mielenkiintoa kehittää sellaista hoitoa.
– Lasta ei lastenpsykiatriassa hoideta, jos hän ei ole motivoitunut. Lastensuojelun pitää ottaa nekin lapset, joita ei haluta muualla hoitaa, kun heitteillekään ei voi jättää.
Ohjausta sijaishuoltoon perustellaan usein kasvuolojen vakauttamisen nimissä. Lastensuojelulaki kuitenkin velvoittaa terveyskeskukset ja sairaanhoitopiirin järjestämään tarvittavat tutkimukset, hoidon ja terapiat lastensuojelun asiakkaina oleville.
– Tähän asiaan ei halua tässä maassa kukaan puuttua, eivät edes valvontaviranomaiset, ihmettelee Puustinen-Korhonen.
Tiimityö on tullut jäädäkseen
Lastensuojelu on kehittynyt tiimityön suuntaan. Aluksi tiimeihin tuli sosiaalityöntekijöiden lisäksi perhetyöntekijöitä, sosiaaliohjaajia ja johtava sosiaalityöntekijä. Nyt on mukana perheterapeutteja ja monia muita ammattilaisia kuten psykiatrinen sairaanhoitaja, sosiaalipsykologi, lastenvalvoja ja psykologi.
Lastensuojelutyötä haittaa jatkuvat muutokset.
Kuntakyselyn avovastauksissa todetaan lastensuojelun joutuvan ponnistelemaan saadakseen pitää itsellään asiantuntemuksensa. Muut toimijat, kuten koulu ja terveydenhuolto, pyrkivät määrittämään, mitä lastensuojelun pitäisi milloinkin tehdä. Ne arvioivat mielellään lastensuojelun onnistumista, vaikka niillä ei ole siihen riittävää kompetenssia.
Puustinen-Korhonen muistuttaa lastensuojelutyötä haitanneen jo 10 vuoden ajan lastensuojelulakiin tehdyt jatkuvat muutokset. Nykyiseen lastensuojelulakiin tehtiin muutoksia noin 20 kertaa ennen vuoden 2015 suurempaa sosiaalihuoltolain muutosta.
– Aina oletetaan työntekijöiden pysyvän perässä. Kuntakyselyn mukaan jatkuvat lakimuutokset ovat merkittävä kuormitustekijä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työssä.
