Kaikkea ei voi hallita

Kuva: Veikko Somerpuro

Viime syksynä, kun neuvottelukierros oli Talentian osalta vasta edessä, suunnittelimme viestintäyksikössämme neuvotteluviestintää täydellä tohinalla.

Some-kuvia väsättiin, kiinnostavia lukuja palkkaepätasa-arvosta laskettiin ja exceleitä koottiin. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua!

Kun neuvottelut toden teolla käynnistyivät, etenimme tiimini kanssa suunnitelmassa kuin juna, jota hieman välillä ohjattiin oikeaan suuntaan. Kaikki oli hallussa ja kalenteroitu.

Kunnes tuli korona.

Mukavasti käynnistynyt neuvotteluviestintä muuttui muutamassa yössä kaoottiseksi koronatiedotukseksi, johon kukaan ei ollut pystynyt valmistautumaan. Liimauduimme näyttöjen ääreen seuraamaan muuttuvia uutisia ja keskityimme tiedottamaan jäsenille koronan vaikutuksista heidän työhönsä. Se, mitä eilen oli kirjoitettu valmiiksi, oli tänään mahdotonta julkaista. Päivät olivat pitkiä ja tiedontarve valtava.

Isovanhempamme joutuivat sotaan, me jouduimme sohvalle.

Samaan aikaan lapset siirtyivät etäopetukseen ja kaikki kynnelle kykenevät etätöihin. Yhtäkkiä istuin tärkeässä puhelinkokouksessa epäergonomisella keittiöntuolilla, kun hihaa nyki digiloikan tehnyt tokaluokkalainen, joka tarvitsi tehtäviinsä apua. Kuudesluokkalainen oli heti aamusta lähdössä skeittaamaan ja kuvitteli monta päivää olevansa lomalla. Kun Wilmasta saapui viesti, että kuraattoripalveluita tarjotaan kaikesta huolimatta, mieli teki kysyä, voisinko itse tulla.

Tuttu äiti lähetti meemin, jossa hän muistutti, että isovanhempamme joutuivat sotaan, me jouduimme sohvalle. Keskellä omaa ahdistustani tiesin, että hätäni järkkyneestä arjesta ja huoli läheisistäni on pientä verrattuna niihin olosuhteisiin, joissa kymmenet tuhannet turvallista päiväohjelmaa vaille jätetyt lapset elävät.

Kun koronapandemia joskus on ohi, olemme saaneet kollektiivisen kokemuksen, joka auttaa meitä arvostamaan läheisiämme ja ennakoitavaa arkeamme. Samaan aikaan olemme myös saaneet valtavan joukon avun tarpeessa olevia ihmisiä, joista osa on menettänyt toimeentulonsa, toiset mielenterveytensä ja osa lapsuutensa.

Jotta tämä maa ja sen haavoilla olevat ihmiset voidaan rakentaa uudestaan, on meidän pidettävä yhtä ja tuettava toisiamme. Nyt jos koskaan sosiaalialan korkeakoulutettujen osaamista tarvitaan. Kiitos teille tärkeästä työstänne ja voimia tulevaan!

Kaisa Yliruokanen