Christina ja Katarina Fageström ovat kehittäneet yhteensä seitsemälle vuosikymmenelle ulottuvilla työurillaan uusia työkaluja lastensuojelutyöhön. Kuva: Jyrki Komulainen
Jotkut ammatit kulkevat suvuissa. Minkälaisen tarinan saman perheen eri sukupolvet kertovat sosiaalialasta? Miten tarina on kehittynyt vuosikymmenten aikana?
Johanna Kallio, Helena Blomberg-Kroll ja Christian Kroll ovat tutkineet suomalaisten sosiaalityön opiskelijoiden motiiveja ammatinvalinnalleen. Tutkimustuloksista julkaistiin Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä 5–6/2021 artikkeli, josta ilmenee kolme motiivirypästä. Yleisin on ideologinen ja sisäinen halu vaikuttaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, toisena ulkoiset uraan liittyvät odotukset kuten hyvät työllistymismahdollisuudet ja mahdollisuus saada ammatillinen pätevyys. Kolmantena motivoivana tekijänä tulevat omat kokemukset sosiaalisista ongelmista ja autettavana olemisesta.
Työn mielekkyys, monipuolisuus ja kiinnostavuus tuntuvat olevan opiskelijoille tärkeämpiä kuin palkkaus ja urakehityksen mahdollisuudet. Halu auttaa huono-osaisia ja tehdä työtä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, ihmis- ja tasa-arvon puolesta sekä lisätä hyvinvointia innoittavat opiskelijoita ja ennustavat työhön sitoutumista ja työssä jaksamista.
Vahvistuvatko nämä tuoreen tutkimuksen tulokset, jos sosiaalityöntekijyys ja sosiaaliohjaajuus ovat ylisukupolvisia? ”Marinoituvatko” sosiaalialan ammattilaisten lapset sosiaalialan arvomaailmassa niin, että sisäistävät altruistiset ja ideologiset motiivit omassa ammatinvalinnassaan? Ovatko urakehitykset samankaltaisia? Miten ammatinvalintaa ja yhteistä ammatillisuutta käsitellään perheissä?
Talentia-lehdessä julkaistaan kolmiosainen haastattelusarja viidestä sosiaalityön perheestä 50-luvulta tähän päivään. Sarjan aloittavat Christina Fagerström ja hänen tyttärensä Katarina Fagerström.
Sosiaalialalle sattumalta
Sattuma vaikutti Christina Fagerströmin (92) uravalintaan. Syksyllä 1948 hän oli aloittanut historian opinnot Helsingin yliopistossa. Nopeasti hän huomasi, ettei tuntenut historian opettajan uraa kutsumuksekseen. Bussissa matkalla kotiin Westendiin hän uskoutui ystävälleen, että haluaisi ennemmin tehdä työtä ihmisten parissa.
Edessä istunut herrasmies kääntyi, esittäytyi professoriksi, pyysi anteeksi puuttumistaan keskusteluun ja kertoi, että opinnot Svenska medborgarhögskolanissa (vuodesta 1964 Social- och kommunalhögskolan) saattaisivat sopia Christinalle hyvin. Uusia opiskelijoita otettaisiin samana iltana.
Christina Fagerström lähti illalla ilmoittautumaan ja aloitti sosiaalityön opinnot. Hän loi merkityksellisen uran Pelastakaa Lapset ry:ssä adoptiotoiminnan kehittäjänä ja järjestön pitkäaikaisena toiminnanjohtajana.
Fagerström kertoo, kuinka adoptioiden maailma oli hyvin erilainen nykyiseen verrattuna. Aviottomuus oli yleisin syy antaa lapsi adoptoitavaksi.
– Minulle oli järkytys huomata, että adoptioon annettuja lapsia annettiinkin sijaislapsiksi. Huutolaismentaliteetti oli vielä vallalla: lapsen hoidosta sai rahaa ja lapsi oli työvoimaa. Sijoitettu lapsi ei perinyt, ja sillä oli merkitystä agraariyhteiskunnassa.
– Tietämättömyys oli vielä varsin suurta. Koko ajan piti olla valmis valistamaan, taistelemaan ja vaikuttamaan ihmisten asenteisiin, lainsäädäntöön ja käytäntöihin.
Pois turha vaatimattomuus.
Yksi taistelu koski sitä, kuka arvioi adoptiovanhempien sopivuuden, sosiaalilautakunta vai sosiaalialan ammattilaiset.
Fagerström oli valmis tarttumaan kaikkeen uuteen ja haki menetelmäoppia Englannista usealla opintomatkalla.
– Toin Suomeen oppia kotikäynneistä ja adoptiovanhemmuuden kriteereistä. Tohtori Donald Winnicottilta opin asennetta, jonka mukaan ”good is enough”. Tämä olisi tärkeä asenne nykyisinkin.
Lapsikeskeinen työote
Monessa christina Fagerström sai olla pioneeri ja myös vaikuttaa adoptiolainsäädäntöön. Pelastakaa Lapset ry:hyn perustettiin Matti ja Maija ‑koti, jonne adoptoitavaksi tarkoitetut vauvat voitiin sijoittaa kolmeksi kuukaudeksi. Äiti sai näin vielä aikaa miettiä adoptiota.
Fagerström ideoi myös avoimen adoption, jossa lapsi sijoitettiin pysyvästi perheeseen, vaikka huoltajuus ei virallisesti siirtynyt. Tämä auttoi siihen, ettei lapsia palloteltu paikasta toiseen. Lapsen oikeus saada tietää biologinen alkuperänsä oli Fagerströmille tärkeä asia ja hän edisti myös tässä asiassa lainsäädäntöä.
Christina Fagerström koki 1950-luvun vahvana sosiaalityön kehittämisen aikana. Perheasiain neuvottelukeskus, A‑klinikkasäätiö ja Pelastakaa Lapset olivat pioneereja amerikkalaisen case work ‑menetelmän juurruttamisessa Suomeen. Sosiaalihuollon tehtävissä oli vielä paljon kouluttamattomia työntekijöitä, ja hyväntekeväisyysasenne oli pinnalla. Kunnallista sosiaalihuoltoa Fagerström piti tuolloin vanhanaikaisena ja hallinnollisia tehtäviä korostavana.
Christina Fagerströmin ammatillinen ura kesti 50-luvulta 90-luvulle. Nuo vuosikymmenet olivat sosiaalityön ammatillistumisen ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen aikaa.
Luottamushenkilönä Espoon sosiaalilautakunnassa toiminut Christina muistelee, että heti, jos huomattiin uusi tarve tai ongelma, voitiin perustaa uusi virka tai toimi. Ei ollut jatkuvaa puhetta rahasta tai sen puutteesta.
Lama kuitenkin ehti iskeä ennen eläkkeelle jääntiä vuonna 1993. Christina Fagerströmin viimeisiä työtehtäviä oli lakkauttaa perustamansa Matti ja Maija ‑kodin toiminta.
Työura laman aikaan
Katarina fagerström (57) ihaili äitinsä uppoutumista kiinnostavalta vaikuttavaan työhön, mutta ei ajatellut ryhtyä sosiaalityöntekijäksi. Hän halusi toimittajaksi, muttei saanut hakemaansa paikkaa Social- och kommunalhögskolanin journalismin linjalla.
Sen sijaan avautui mahdollisuus aloittaa hallinnon linjalla. Vuoden päästä kiinnostus vei kuitenkin sosiaalityön opintoihin, ehkä vähän uhmana hienostotädeille kritisoimassa köyhien elämäntapaa ja viemässä keskiluokkaisia arvoja perheisiin, Katarina muistelee.
– Kiinnostuin aikaisin terapeuttisesta työstä. Virkamiestyö tuntui tylsältä. Halusin tehdä luovaa työtä ihmisten kanssa. Oli enemmän sattumaa, että päädyin päihdetyöhön. A‑klinikkasäätiöllä oli hyvää menetelmäkoulutusta ja terapeuttinen suuntaus työhön, siksi hakeuduin sinne.
Kyse on ihmisten välisten suhteiden muuttamisesta.
Katarina Fagerströmin työura alkoi 90-luvun laman aikaan. Ensimmäinen tehtävä Espoon nuorisoaseman vt. johtajana oli käydä yt-neuvottelut. Hän ei edes tiennyt, mitä se tarkoittaa.
– Talous on ollut jatkuvasti työssä läsnä. On höylätty, laskettu kyniä ja paperia.
Helsingin nuorisoasemalla Katarina Fagerström sai käyttää terapiakoulutuksiaan ja kehittää työtä. Ryhmät olivat vahvasti mukana toiminnassa ja niitä käytettiin aktiivisesti myös jonojen purkuun.
– Oli viisautta, että työnantaja myi asiakaskäyntejä, ei määrättyjä palveluita. Näin saimme kehittää työtä asiakkaiden tarpeiden mukaisesti ja hankkia itsellemme tarvittua osaamista.
Yhteiskunnalliset ongelmat kiinnostavat
Asiakastyötä Katarina on pitänyt tärkeänä silloinkin, kun on ollut yliopistolla opetustyössä tai kouluttautumassa. Hänellä on yksityisvastaanotto, jossa ottaa vastaan itsemaksavia asiakkaita.
– Olen sosiaalityöntekijä ja terapeutti ja nämä kaksi puolta – yhteiskunnallinen ja psykoterapeuttinen – haastavat hedelmällisesti toisiaan.
Katarina kertoo oppineensa paljon päihdetyöstä. Psykoterapeuttina hän on tehnyt paljon työtä ihmisten kanssa, joilla on ollut tai on edelleen päihdeongelmainen läheinen perheessä, vanhempi, puoliso, oma lapsi tai sisarus.
Vaikka onkin tehnyt suuren osan urastaan päihdetyötä, tuntee Katarina lastensuojelun ja nuorten palvelut omakseen. Nyt hän kehittää lastensuojelun systeemistä mallia Itäisellä Uudellamaalla osaamiskeskus Verson hankkeessa.
Systeemisessä otteessa luodaan suhde perheeseen ja viritetään luottamus ennen kuin lähdetään työstämään tilannetta. Käytetään aikaa tutustumiseen sen sijaan, että ladattaisiin perheelle kaikki palvelut heti niin, että perhe rasittuu vieraisiin ihmisiin.
Katarina kouluttaa työntekijöitä ja pohtii yhdessä heidän kanssaan, missä systeemistä työotetta tarvitaan. Tarvittaessa hän menee työntekijän työparina perheeseen.
Yhteiskunnalliset ongelmat kiinnostavat muutenkin kuin psykoterapian kautta.
– Nuorten huostaanotot ovat lisääntyneet. Vaikuttaa siltä, että murrosikäisten kanssa ei pärjätä. Nepsy-oireiden kirjo on suuri, pandemian aika on lisännyt koulupoissaoloja, nuorisopsykiatria on ylikuormittunut eivätkä sen palvelut aina vastaa nuorten tarpeita. Katse kääntyy lastensuojeluun, jonka viimeiseksi keinoksi jää huostaanotto ja sijoitus, Katarina esittelee ongelmaa.
Tähän tilanteeseen Katarina kehittää nykyisessä työssään vanhempien ryhmätoimintaa. Pilottiryhmä kokoontuu parhaillaan ja sen kokemusten pohjalta kirjataan toimintamalli.
– Olemme soveltaneet Tel Avivin yliopistossa kehitettyä Nonviolent Resistance (NVR) ‑menetelmää, jossa opetetaan vanhempia hillitsemään tunteitaan ja rauhoittumaan, ennen kuin puhuvat lapsensa kanssa. ”Taotaan, kun rauta on kylmä.” Sitten lapselle esitetään selkeästi ja kirjallisena pelisäännöt, joita noudattamalla nuori voi jatkaa perheen kanssa. Vanhemmat autetaan häpeän yli pyytämään tukea lähipiiriltään, sen sijaan, että he käyttäisivät voimia pitämään valheellista kulissia yllä. Ryhmässä vanhemmat tukevat toisiaan.
Eroja ja yhtäläisyyksiä
Äidin ja tyttären työurissa nousee esille monia eroja, mutta myös yhtäläisyyksiä. Molemmat ovat olleet nopeita tarttumaan tilaisuuksiin, epäkohtiin ja kouluttautuneet koko uransa ajan. Christina kiittää koulutusmahdollisuuksista työnantajaansa ja toteaa, että Katarina on käyttänyt perintönsä psykoterapiaan ja koulutuksiin. Tämän Katarina myöntää.
– Monet sosiaalityöntekijät käyvät kalliit terapiakoulutukset ja niihin liittyvät omat terapiat omalla kustannuksellaan. Hyöty koituu asiakkaiden ja työnantajan hyväksi, mutta näkyy liian harvoin työntekijän palkkauksessa. Omat tohtoriopintoni ovat nyt tauolla, kun pitää elääkin, Katarina toteaa.
Olen ottanut vaikutteita äidiltä.
Löytyy myös yllättäviä muutoskaaria. Sosiaalihuollon lainsäädäntö oli kehittymätöntä, kun Christina Fagerström aloitti uransa. Nyt lainsäädäntö on Katarinan mielestä paikoin liiankin yksityiskohtainen, mikä johtaa siihen, että työntekijät eivät hallinto-oikeuden pelossa uskalla käyttää omaa harkintaansa tarpeeksi.
Myös koulutuksessa ja ammatillisuudessa on tapahtunut suuri muutos.
– Äiti kehitti aikanaan hyväntekeväisyydestä ammatillisuutta. Minun urani aikana ammatillisuus on edennyt niin pitkälle, että on havahduttu siihen, että ihmiset voivat saada paljon toisiltaan. Aina ei tarvita eksperttiä kertomaan, miten kannattaa elämä elää. Vertaistuki ja kokemusasiantuntijuus tuottavat jaettua asiantuntijuutta.
– Olen ottanut vaikutteita äidiltä. Brittiläinen ajattelu on myös minulle tärkeää, erityisesti suhdeperustaisuus sosiaali- ja terapiatyössä. Kyse ei ole ihmisten muuttamisesta, vaan ihmisten välisten suhteiden parantamisesta, jonka kautta ihmisten elämä alkaa muuttua, Katarina toteaa.
Seuraavassa lehdessä tutustumme Sari ja Katariina Laakiin, Helene ja Anders Westerlundiin sekä Jarmo Kailaan.
