Suuri osa maahanmuuttajista lähettää säännöllisesti rahaa entiseen kotimaahansa. Auttamiseen sitoudutaan, mutta aina suhde lähtömaan sukulaisiin ei ole ongelmaton.
Maksuttomien puheluiden aikakaudella suuri osa siirtolaisista pitää jatkuvasti yhteyttä lähtömaansa omaisiin. Kongolainen Kinshasan yliopiston väestötieteen professori Bernard Lututala puhuu monipaikkaistumisesta.
– Nykysiirtolaiset kokevat tyypillisesti elävänsä kahdessa maassa yhtä aikaa. Esimerkiksi kongolainen voi olla vahvasti läsnä niin pariisilaisen kuin kinshasalaisen yhteisönsä elämässä, Lututala kertoo Skypen välityksellä Kinshasasta.
Espoossa asuvat somalialaistaustaiset ystävykset Isra ja Sarah pitävät tiiviisti yhteyttä Somaliaan.
– WhatsApp ja Skype ovat mullistaneet sosiaalisia suhteita. Soittelemme Somaliaan jatkuvasti ja kannamme huolta siellä elävistä läheisistä, Isra sanoo englanniksi. Isra ja Sarah esiintyvät tässä jutussa muutetuilla nimillä aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.
Joskus siirtolaisen tuki määrittää ratkaisevasti lähtömaahan jääneen läheisen valintoja.
– Ex-mieheni poika jäi Somaliaan sukulaisten kasvatettavaksi. Vuosia olen toiminut hänelle puhelimen välityksellä mentorina, kannustanut opinnoissa ja asettanut rajoja, lähihoitajana työskentelevä Isra kertoo.
Pienistäkin tuloista autetaan
Siirtolaisten ja lähtömaan omaisten suhteessa taloudellinen apu korostuu, etenkin jos lähtömaa kuuluu maailman köyhimpiin.
– Siirtolaisten rahalähetykset muodostavat nykyisin huomattavan osan köyhimpien maiden bruttokansantuotteesta, kertoo ranskalainen Camille Le Coz Migration Policy Institute ‑ajatushautomosta.
Mitä suuremmat tulot, sitä enemmän sukua autetaan.
Esimerkiksi Etelä-Sudanin kansantuotteesta yli 30 prosenttia on Maailmanpankin tilastojen mukaan peräisin siirtolaisilta. Somaliassa vastaava osuus on yli 20 prosenttia. Globaalisti siirtolaisten rahalähetysten arvo on jopa kolme kertaa kehitysapua suurempi.
José Mobhe Agbada Mangalu, Kinshasan yliopiston väestötieteen professori ja Bernard Lututalan kollega, on tutkinut väitöstyössään kongolaisdiasporan rahalähetyksiä.
– Arvioisin, että 80–90 prosenttia ulkomailla elävistä kongolaisista siirtää säännöllisesti rahaa Kongoon, hän sanoo.
Mitä suuremmat tulot, sitä enemmän sukua autetaan. Pienistäkin tuloista moni lohkaisee osan lähtömaan omaisille. Pelkistä sosiaalietuuksista monet kongolaissiirtolaiset nipistävät pienen summan sukulaisille.
– Belgiassa elävät kongolaiset lähettävät tutkimukseni mukaan jo tuhannen euron tuloista tyypillisesti 200 euroa Kongoon. Lisäksi he rahoittavat suvun tärkeitä tapahtumia, kuten häitä ja hautajaisia, Mangalu kertoo.
Ensisijaisesti autetaan sukulaisia
Isran ja sarahin mukaan käytännössä kaikki Suomessa elävät somalialaisperheet lähettävät rahaa Somaliaan. Ystävykset perustavat tietonsa henkilökohtaisiin verkostoihinsa ja kokemuksiinsa maahanmuuttajajärjestöissä.
He kertovat siirtäneensä itse joskus osan Kelalta saamastaan tuesta Somaliaan.
– Kun tulin 1990-luvun lopulla 18-vuotiaana Suomeen, jätin alkuvaiheessa aterioita väliin voidakseni lähettää rahaa Somaliaan. Oli vaikeaa syödä ilolla, kun tiesin, millaisessa niukkuudessa sukulaiset elivät, Isra sanoo.
Keitä rahalähetyksillä tarkemmin ottaen autetaan, riippuu kongolaisprofessori Mangalun mukaan lähtömaan kulttuurista.
– Esimerkiksi Senegalissa ja Malissa on yleistä, että kokonainen kylä tai laajempi yhteisö rahoittaa siirtolaisen matkaa Eurooppaan. Siksi siirtolainen ohjaa myöhemmät avustuksensa suuremmalle piirille, Mangalu valottaa.
Somalialaissiirtolaiset tukevat Isran ja Sarahin mukaan ensisijaisesti sukulaisiaan mutta osoittavat pienempiä summia hyväntekeväisyytenä muillekin.
– Ramadan-kauden ja Id al-Fitr ‑juhlan aikana lähetämme rahaa esimerkiksi entisille, vähävaraisille naapureillemme, Sarah mainitsee.
Kongolaiset tukevat yleisimmin vanhempiaan, puolisoaan ja lapsiaan.
– Kongolaissiirtolaiset ovat tyypillisesti lähtöisin kaupungeista, eikä heillä ole taustallaan laajaa yhteisöä. Usein vanhemmat rahoittavat siirtolaisen matkaa Eurooppaan myymällä esimerkiksi talon tai tontin. Tästä rakentuu velkasuhde siirtolaisen ja vanhempien välille, Mangalu taustoittaa.
Avunpyynnöistä paineita
Mangalun mukaan siirtolaiset kokevat rahan lähettämisen velvollisuudekseen. Toisaalta moni ammentaa sukulaisten elättämisestä kunniaa.
– Kinshasassa on kortteleita, joissa joka toinen talous on riippuvainen siirtolaisen rahalähetyksistä. Siirtolaisten suorituksia vertaillaan, Mangalu sanoo.
Maahanmuuttajat eivät Mangalun mukaan välttämättä kehtaa kertoa perheelleen mahdollisista talousvaikeuksistaan. Siksi avunpyynnöistä kertyy paineita.
– Kun Kongosta soitetaan, sitä tietää saman tien, mihin keskustelussa päädytään. Yhdeksän kertaa kymmenestä perhe pyytää rahaa, pitkään Belgiassa siirtolaisena elänyt Mangalu sanoo.
Missä kulkevat auttamisen rajat?
Välit sukulaisiin kiristyvät, mikäli rahasummat eivät vuosien kuluessa kasva.
– Naapuriperheen siirtolainen on ollut Euroopassa vasta viisi vuotta mutta jo nyt hän on ostanut vanhemmilleen auton. Miten on mahdollista, että meidän siirtolaisemme lähti kymmenen vuotta sitten eikä edelleenkään lähetä mitään merkittävää? Mangalu jäljittelee kinshasalaisvanhempien puheita.
Sukulaiset saattavat köyhyydessään turvautua erilaisiin painostuskeinoihin, jotta säilyttäisivät siirtolaisen taloudellisen tuen.
– Jos perheellistynyt kongolaismies lähtee yksin Eurooppaan, hän tekee kaikkensa lähettääkseen rahaa kotiin mielessään ensisijaisesti vaimo ja lapset. Joskus miehen vanhemmat ja sisarukset yrittävät jarruttaa perheenyhdistämisprosessia, koska he tietävät, että vaimon ja lasten ansiosta taloudellinen tuki jatkuu varmasti.
Sukulaiset voivat uhata myös noituudella.
– Kongolaiset uskovat yleisesti noituuteen ja pelkäävät sukulaisten voimaa.
Mangalun mukaan ei ole tavatonta, että stressaantunut siirtolainen lopulta vaihtaa puhelinnumeroa ja ottaa sukuun yhteyttä vain tuntemattomasta numerosta.
Isra ja sarah ovat joskus joutuneet pohtimaan, missä kulkevat auttamisen rajat.
– Ex-mieheni poika alkoi jossain vaiheessa soitella minulle joka perjantai kertoen tarvitsevansa rahaa lääkkeisiin tai koulumaksuihin. Pyysin poikaa lähettämään valokuvia lääkkeistä ja otin yhteyttä hänen opettajiinsa, Isra kertoo.
Useimmiten sukulaisten avuntarvetta ei kyseenalaisteta. Ensimmäisen polven maahanmuuttajat ovat kokeneet henkilökohtaisesti pakottavan köyhyyden ja tietävät, kuinka kovaa elämä pahimmillaan on. Auttaminen kuuluu niin kulttuuriin kuin uskontoon.
– Mitä enemmän antaa, sitä enemmän lopulta itsekin saa, Sarah sanoo.
Korona lisännyt avuntarvetta
Migration policy institute ‑ajatushautomon Camille Le Cozin mukaan diasporan taloudellista apua tarvittaisiin koronapandemian aikana tavallistakin enemmän.
– Suuri osa kehittyvien maiden ihmisistä elää epävirallisen sektorin bisneksellä. Pandemian myötä ansaintamahdollisuudet ovat monin paikoin heikenneet, eikä julkista turvaverkkoa ole apuna, Le Coz perustelee.
Keskimäärin siirtolaisten rahalähetykset ovat vähentyneet viimeisen vuoden aikana. Isra ja Sarahkaan eivät ole voineet tukea omaisiaan entiseen tapaan.
– Mieheni taksiyritys on vaikeuksissa etätyön yleistyttyä. Olemme minun tulojeni varassa emmekä voi lähettää juurikaan rahaa Somaliaan, Isra kertoo.
– Kun koronatilanne helpottaa, avustaminen jatkuu, hän vakuuttaa.
Mitä itse tekisit?
Maahanmuuttajat tasaavat rahalähetyksillään pieneltä osin globaalia eriarvoisuutta.
– He pyrkivät antamaan lähtömaan omaisille turvaa, jota hyvinvointivaltiossa asuva saa esimerkiksi vakuutusyhtiöstä, pankista tai sosiaalitoimistosta, kertoo johtava sosiaalityöntekijä Jenni Lötjönen Helsingin kaupungin maahanmuuttoyksiköstä.
Suomeen muuttaneista erityisesti pakolaiset voivat kokea työperustaista syrjintää ja joutua pärjäämään pitkäkestoisesti sosiaaliturvan varassa. Koska sukulaisten hätä voi harvoin odottaa, monet tinkivät omasta toimeentulostaan ja jopa velkaantuvat auttaakseen omaisiaan. Sosiaalihuollon näkökulmasta vaikeinta on arvioida tilanteita, joissa asiakkaat katsovat toimineensa eettisesti oikein mutta ovat näin tehdessään laiminlyöneet oman hyvinvointinsa, Lötjönen pohtii.
– Kerromme asiakkaille, että sosiaaliturva kattaa vain Suomessa asuvat henkilöt ja on määrältään minimi, jolla varmistetaan etuudensaajan ihmisarvoinen elämä Suomessa. Rahaa ei riitä lähetettäväksi. Jotta voisi auttaa toista, olisi ensin autettava itseään. Perustellusti voi kuitenkin kysyä, mitä itse tekisit, jos perheenjäsenesi olisi hädässä.
Aino Haavio
