Jälkihuollossa eväitä itsenäiseen elämään

Sinä lokakuun yönä kotkalaisen Johannan ei tarvinnut pelätä, sillä hän oli päässyt puolen vuoden odotuksen jälkeen tukiasuntoon. Huoltaja oli vihdoin allekirjoittanut sopimuksen. Johanna oli silloin 17-vuotias.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin edessäni istuu sanavalmis 19-vuotias nuori nainen, joka muistelee pyynnöstäni kahden vuoden takaista ensimmäistä yötä tukiasunnossa.

– Se oli helpotus. Ei minua edes pelottanut, vaikka se olikin melko kolkko kämppä. Siellä ei ollut muuta kuin patja lattialla ja verhoksi me laitettiin joku valkoinen lakana, ettei ulkoa näy sisälle, kertoo Johanna.

– Muistan, että kävin illalla ostamassa karkkipussin, jotain suklaa-mansikoita ne taisivat olla. Tavallaan silloin se konkretisoitui, että tästä voi alkaa uusi sivu elämässäni.

Sosiaaliohjaaja Soile Tapola nyökkäilee vieressä ja myöntää, että Johanna piti saada nopeasti sijoitettua ja hänelle saatiin järjestettyä pikaisesti kalustamaton asunto. Soile Tapola on yksi kolmesta tukiasuntotyön sosiaaliohjaajasta Kotkan Perhepalveluiden nuorten tiimissä. Hän sijaistaa Johannan varsinaista omatyöntekijää Risto Sohlmania, joka on tällä hetkellä lomalla. Johanna kutsuu omatyöntekijäänsä tuttavallisesti Ripaksi ja myöntää olevansa monesta asiasta hänelle kiitollinen.

– Esimerkiksi kun muutin, olin hyvin ujo, arka ja vetäytyvä. Semmoinen pieneksi käpertyvä. En minä epäsosiaalinen ollut, mutta aika hiljainen omista asioistani. Enää en ole sellainen. Olen paljon rohkaistunut ja olen paljon avoimempi. Osaan keskustella paremmin kuin mitä kaksi vuotta sitten, sanoo Johanna.

Jälkihuoltotyöntekijän pesti

Johanna on tukiasuntotyön asiakas. Laitoksesta täysi-ikäisinä jälkihuoltoon siirtyvillä on nuorten tiimissä aivan oma työntekijänsä, Otto Lyytikäinen.

– Jälkihuoltotyöntekijän työ alkoi Kotkassa viisi vuotta sitten lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden aloitteesta. He olivat sitä mieltä, että resurssit eivät riitä siihen, mitä tarvitaan, kun joku nuori tulee laitoksesta, kertoo Kari Lindberg, nuorten tiimin vastaava ohjaaja ja itse asiassa yksi koko ”Kotkan mallin” arkkitehdeistä.

– Silloin tarvitaan tiivistä ja tehokasta tukea ja siihen ei aika riittänyt. Siksi lähdettiin tekemään tällaista kokeilua eli otettiin reservistä yksi työntekijä tekemään jälkihuoltoa.

Hänelle pamahti heti 18 asiakasta, ja tilanne on siitä lähtien ollut samanlainen, 15–20 aktiiviasiakasta koko ajan. Nämä kolme muuta työntekijää tekevät tukiasuntotyötä, jossa suurin osa asiakkaista on jälkihuollossa olevia nuoria eli periaatteessa jälkihuollossa työskentelee neljä työntekijää. Tukiasuntotyötä voidaan pitää jälkihuoltotyön tehostettuna muotona, Lindberg kertoo.

Ensimmäinen yö tukiasunnossa oli helpotus.

Asiakkaat pyritään tapaamaan nuoren maaperällä eli asiakas valitsee tapaamispaikan. Nuorten tiimissä on erikoistuttu nuorisorikosprosessin hoitamiseen, tiimistä löytyy myös nuorten päihde- ja mielenterveystyön osaamista.

Kuntouttavaa psykoterapiaa hakemassa

Johanna on yksi asiakkaista, joka kokee tarvitsevansa tukea myös mielenterveyden ylläpitämisessä.

– Me ollaan kohta kahden vuoden ajan yritetty saada minulle Kelan myöntämää kuntouttavaa psykoterapiaa, mutta ei ne ole ikinä myöntäneet sitä minulle. Mutta kun me ollaan Ripan kanssa jaksettu vääntää ja kääntää, niin nyt se on myönnetty ja olen todennäköisesti tänä syksynä aloittamassa psykoterapian, Johanna iloitsee.

Hän myöntää, että ei olisi jaksanut yksin taistella byrokratiaa vastaan. Lisäksi hän on päässyt viimeisen kahden vuoden aikana terveydenhuollon asiakkaaksi, tuloksena muun muassa löydös, joka leikattiin kaksi kuukautta sitten.

– Nuorta ohjataan koko ajan hänen tarvitsemiensa palvelujen piiriin, joita voivat olla, niin kun Johannalle, terveyspalvelut, jollekin toiselle esimerkiksi TE-keskus, Soile Tapola sanoo.

– Ja tietysti meillä on nuoria, joilla saattaa olla päihteidenkäyttöä tai mielenterveyteen liittyviä ongelmia, arjen ja elämänhallinnan vaikeuksia, tai muuten vain vaikeuksia sosiaalisissa suhteissa. Meidän työtämme on silloin tukea ja auttaa, jotta nuori pääsee eteenpäin, hän jatkaa ja lisää, että jälkihuoltotyö vaatii tekijältään erityisosaamista.

Psykiatrinen sairaanhoitaja ja lääkäri tiimin käytössä

Soile Tapola on hyvin ylpeä siitä, että heidän moniammatillisesta tiimistään löytyy sosiaalialan ammattilaisten lisäksi kaksi psykiatrista sairaanhoitajaa ja lääkäri. Vastaavan ohjaajan Kari Lindbergin mukaan sairaanhoitajat työskentelevät pääasiallisesti varhaisen tuen vaiheessa.

– Esimerkiksi jos kouluilla kuraattori huomaa, että jollakin nuorella on mielen ailahteluja tai masennuksen oireita, niin sen sijaan, että ruvetaan kirjoittamaan lähetettä psykiatrian poliklinikalle erikoissairaanhoitoon, meillä pääsee psykiatriselle sairaanhoitajalle tiiviiseen kartoitukseen nopeasti ilman lähetettä.

Sairaanhoitajat työskentelevät myös muiden työntekijöiden työparina.

– Jos meillä on joku asiakas, oli hän alaikäinen tai täysi-ikäinen tai tukiasunnossa oleva nuori, jonka psyykkisestä voinnista tulee huolta, niin me voimme ottaa työpariksi sairaanhoitajan. Lisäksi perhepalveluissa on käytössä oma lääkäri, jolle kuka tahansa nuorten tiimin työntekijä voi varata ajan ja mennä asiakkaan kanssa lääkärin juttusille. Tällä me olemme voineet vaikuttaa siihen, että polille päätyvät ne, jotka oikeasti tarvitsevat psykiatrista hoitoa, Lindberg summaa.

Suhdeperustainen työ

Jälkihuoltotyössä on viime aikoina noussut esiin suhdeperustainen työ. Sillä tarkoitetaan nuoren omaa suhdeavaruutta, kuten isovanhempia, kummeja tai omaa perhettä, jotka pyritään ottamaan tukityöhön mukaan. Johannan omatyöntekijä Risto Sohlman on kannustanut Johannaa tutustumaan äitinsä sukuun, jota hän ei ole tavannut 14 vuoteen.

Olisi järkevää saada tukea ainakin 25-vuotiaaksi.

– Ripan ansiosta olen tänä vuonna löytänyt kummitätini ja ukin ja äidin perheen sekä neljä pikkusisarusta. Olen tavannut heidät kaikki, sanoo Johanna ja lämmin ilme ilmestyy hänen silmiinsä.

– He tulivat käymään Kotkassa sukulaisissa ja samalla reissulla he tulivat moikkaamaan minua. Käytiin Mäkkärillä syömässä ja sen jälkeen käytiin kirppiksillä, hän muistelee tapaamista.

Soile Tapola muistuttaa, että Johanna näki silloin myös äitinsä neljäntoistavuoden tauon jälkeen. Johanna nyökkää.

– Kyllähän se aika hullulta ja oudolta tuntui. Ja jännältä. Tosin me oltiin juteltu äidin kanssa somessa puoli vuotta ennen kuin me nähtiin ja siinä ajassa oli ehtinyt tutustua ja tietää sen kirjoitetun tekstin perusteella, millainen tyyppi hän on.

Soile Tapola korostaa perheen ja suvun merkitystä jälkihuoltotyössä.

– Silloin kun nuorelle löydetään omaa perhettä ja omaa sukua, jotka ovat olleet kauan poissa nuoren elämästä, niin se kantaa nuorta. Se on yksi tärkeä työmuoto, että yritetään löytää näitä luontaisia verkostoja nuorelle.

Luottamuksen ja vuorovaikutuksen merkitys

Luottamus ja vuorovaikutus on Soile Tapolan mukaan nuoren kanssa työskentelyssä elintärkeää.

– Jos ei ole luottamusta tai vuorovaikutusta, niin ei se työ siinä tapauksessa pysty alkamaan, hän sanoo.

Myös Kari Lindberg pitää vuorovaikutusta tärkeänä.

–Tässä tullaan niin lähelle ihmistä, eikä sitä voi ulkoistaa niin, että ”hoidetaanpas nämä Kela:n paperit ja goodbye”, hän sanoo.

Kun tiimi saa uuden asiakkaan, mietitään tarkkaan, kuka työntekijä olisi ”kemioiltaan” nuorelle sopiva. Jos nuori jatkossa huomaa, että kesälomasijaisen kanssa työskentely sujuukin paremmin, työntekijää voidaan vaihtaa.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että tämä toiminta joko loppuu tai laajenee.

– Kyllä työssämme pitää ajatella, että ihmisiähän tässä pyöritellään eikä esineitä, Lindberg muistuttaa.

Johanna ei pidä pahana, että hän työskentelee Risto Sohlmanin kesäloman aikana Soile Tapolan kanssa. He ovat juuri saaneet Kela-hakemuksen tehtyä ja tapaamiset rullaavat sovitusti. Joskus kiire saattaa vaikuttaa tapaamisiin.

– Jos työntekijällä on paljon asiakkaita ja kiire niin ei välttämättä ehditä käymään kaikkia asioita läpi, mutta sellaiset tilanteet ovat harvinaisia, Johanna sanoo.

Soile Tapola myöntää, että ajoittain on paljon työtä.

– Kiireeltä ei voi välttyä, vaikka yritetään parhaamme, että sovitut tapaamiset pitää ja jokaiselle asiakkaalle olisi riittävästi aikaa, mutta aina voi tulla yllättävää ja akuuttia, se on tämän työn luonne, hän sanoo.

Entä jos palvelu loppuu?

Näin ulkopuolisen silmin Kotkan nuorten tiimin jälkihuolto näyttää toimivan hyvin, kun sitä vertaa koko maan kirjavaan tilanteeseen. Mutta kuinka käy jatkossa, kun ensi vuonna siirrytään uuteen maakuntamalliin?

– Maakunta-ajattelu on sitä, että kaikilla maakunnan asukkailla on oltava tarjolla samanlaiset palvelut. Kotka on ainoa paikka Kymenlaakson maakunnassa, missä on tämänkaltainen nuorten palveluihin erikoistunut yksikkö, Kari Lindberg pohtii.

– Käytännössä se tarkoittaa sitä, että tämä toiminta joko loppuu tai laajenee. Sillä tavalla tämä pitäisi ajatella, että laajenemiseen on nyt mahdollisuus, mutta tällä samalla resurssilla se pitää pystyä pyörittämään, hän lisää.

Johanna kokee saaneensa Kotkan tukiasuntotoiminnasta ja jälkihuollon palveluista monia eväitä itsenäistä elämää varten. Mutta entä sitten kun tuki loppuu? Vaikka siihen on vielä kaksi vuotta aikaa, Johannaa mietityttää lakisääteinen 21 vuoden rajapyykki.

– Kyllä minusta olisi järkevää, että olisi mahdollista saada tukea ainakin 25-vuotiaaksi. Minä en vielä ole mikään aikuinen. En ole sitä välttämättä 21-vuotiaanakaan. Kyllä tulevaisuus vähän hirvittää: mitäs sitten, kun tuki loppuu?

Jälkihuollon kehittäminen lapsipuolen asemassa

Jos jälkihuolto hoidetaan huonosti, on riskinä, että kaikki sijaishuollossa nuoren eteen tehty työ valuu hukkaan. Tätä eivät kuntapäättäjät tule aina ajatelleeksi.

Kuva: Veikko Anttila

Sipilän hallituksen yksi kärkihankkeista on Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma (LAPE). Siinä pyritään vuosina 2017–2018 etsimään sekä kansallisesti että maakunnittain uusia malleja ja toimintakulttuuria lasten ja perheiden palveluihin. LAPE kattaa sosiaalihuollon suhteellisen hyvin, mutta jälkihuoltokysymykset on rajattu kehittämisen ulkopuolelle, vaikka tarvetta olisi niidenkin kehittämiselle.

Pahimmillaan me itsenäistämme nuoret yksinäisyyteen ja syrjäytymiseen.

Varsinais-Suomessa myös jälkihuolto on osa maakunnan LAPE-muutosohjelmaa, jota muutosagentti Pekka Kuru on yhtenä moniammatillisessa tiimissä kehittämässä. Hän näkee jälkihuollon tilan Suomessa tällä hetkellä haasteellisena.

– Jälkihuolto on Suomessa pirstaloitunutta ja siiloutunutta. Pahimmillaan me itsenäistämme nuoret yksinäisyyteen ja syrjäytymiseen, hän painottaa.

Kurun näkemystä tukee juuri ilmestynyt Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimus, jonka mukaan kodin ulkopuolelle sijoitetut nuoret niin Suomessa, Ruotsissa kuin Tanskassakin, jäävät muita useammin ilman jatkokoulutusta.

– On käsittämätöntä, että raskaan laitoshoidon tai pitkän ammatillisen perhesijoituksen jälkeen, jälkihuolto hoidetaan huonosti. Jos ajatellaan puhtaasti vain rahassa, laitoshoito on saattanut maksaa 500 000, mutta jälkihuoltoon ei anneta edes sitä 30 000 euroa.

Pekka Kurun mukaan ei pidä puhua pelkästään kustannuksista, vaan näkemyksestä.

– Pitäisi pureutua lainsäädäntöön ja lainsäädännön takana oleviin vastuisiin. Se on yksi asia. Sitten on olemassa velvoite. Meidän pitää ottaa huomioon se, että 18–21-vuotiaan itsenäistyvän nuoren jälkihuollon velvoite on kunnalla, mutta jollekin nuorelle 21 vuotta ei riitä.

Kurun mukaan nuori on saattanut viettää koko elämänsä lastensuojelun sijaishuollossa viranomaisten vastuulla ja sinä päivänä, kun hän täyttää 21, nuorelle näytetään ovea.

– Silloin meidän järjestelmämme tuottaa syrjäytymistä, yksinäisyyttä ja ylisukupolvisuutta. Kunnan pitäisi olla valmis jatkamaan työskentelyä nuoren tukemiseksi yli 21 ikävuoden, aina 23–25 vuoteen asti.

Jälkihuolto houkuttelevaksi

Lastensuojelun Keskusliiton erityisasiantuntija Tiia Hipp nostaisi ikärajan heti 25 vuoteen, mutta muistuttaa, että jälkihuollossa on paljon muutakin kehitettävää.

– Kuntien pitäisi resurssoida enemmän jälkihuoltoon, jatkossa se tehtävä on maakuntien, hän sanoo.

– Kysymys on työntekijöiden ajasta. Työntekijöillä pitäisi olla mahdollisuus tavata asiakasnuori niin usein kuin nuori haluaa. Myös muita tarvittavia työmuotoja tulisi kehittää. Esimerkiksi vertaistukiryhmät voisivat olla joidenkin nuorten kanssa hyödyllisiä.

Tiia Hippin mukaan työntekijöillä pitäisi olla aikaa etsiä vertaistukiryhmiä, harrastusryhmiä tai vapaaehtoisryhmiä, jotka nuori voisi kokea merkityksellisiksi.

– Olisi tärkeää saada nuori kiinnittymään yhteisöön, jossa hän kokee kuuluvansa johonkin. Tämä toiminta voisi olla hyväksi juuri niille nuorille, joilla ei ole olemassa sukulaisverkostoa tai sukulaisiin ei voi pitää yhteyttä.

Tiia Hipp ottaa esille myös ne nuoret, jotka eivät ole tehneet jälkihuoltosopimusta, vaikka heillä olisi siihen oikeus ja miettii, missä he ovat. Hänen mielestään nuorta olisi hyvä motivoida jo sijoituksessa siihen, että nuorella on oikeus jatkossa moneen tukeen ja palveluun.

– Mutta mainostetaanko sitä riittävästi, että nuorella on oikeus näihin palveluihin, hän kysyy ja jatkaa.

– Jälkihuolto pitäisi tehdä houkuttelevaksi. Kunnissa ja meilläkin keskusliitossa pitäisi olla enemmän suoraan nuorille suunnattua materiaalia, jossa kerrottaisiin sekä oikeuksista että konkreettisesti niistä eduista ja hyödyistä, mitä jälkihuollosta nuorelle on, Tiia Hipp pohtii.

Leena Häkkinen

Lähdeaineisto:
Saana Pukkio ja Tiia Hipp (toim.): Mikä jälki jää? Opas lastensuojelun jälkihuoltotyöhön. Lastensuojelun Keskusliitto 2016.
Kari Lindberg: Kotkan kaupungin Perhepalveluiden Nuorten tiimin esittelymateriaali.
Antti Kääriälä, Marie Berlin, Mette Lausten, Heikki Hiilamo ja Tiina Ristikari: Early school leaving by children in care: A comparative study of three Nordic countries, Children and Youth Services Review.
Irina Mäki: Voimaannu, älä leimaudu ‑luentomateriaali.