– Pienessä kunnassa ei voi olla virkamiesmäinen, sillä täällä kaikki tuntevat toisensa ja sosiaalityöntekijä on osa yhteisöä. Välillä se on hankalaa, mutta toisaalta se on avannut silmäni näkemään, mitä sosiaalityöllä voidaan tehdä yhteisössä, sanoo Sanna Korhonen nauraen. Kuva: Jani Kautto
Sosiaalityöntekijä Sanna Korhonen turhautui aikuissosiaalityön rutiineihin ja lähti etsimään hukassa olevaa työn ydintä.
Hyvää tarkoittavia kysymyksiä ja vaikeaselkoisia lomakkeita. Heiteltyjä pelastusrenkaita, jotka jäävät aivan liian kauas, apua tarvitsevasta ihmisestä. Sosiaalityön arkea.
– Meillä ammattilaisilla on oma skeema, mitä sosiaaliseen olemiseen kuuluu. Kysymme loputtomasti kysymyksiä, joista kaikki eivät ole oleellisia asiakkaan näkökulmasta katsottuna, sosiaalityöntekijä Sanna Korhonen sanoo.
Puumalan kunnassa työskentelevä Korhonen päätti jalkautua ihmisten arkeen: kotikäynneille ja pop up ‑kahvilan pitoon kunnan vuokratalojen pihaan. Lettujen ja makkaranpaiston lomassa Korhonen jututti paikalle tulleita ja keräsi ideoita talteen.
Ideoista muotoiltiin Erilaisuutta arkeen ‑kurssi, jonka kansalaisopisto innostui järjestämään. Kurssi oli avoin kaikille kuntalaisille. Yksi osallistujista osasi tehdä karjalanpiirakoita ja opetti sitä muille. Koulun pihan hylätty kasvihuone otettiin uudestaan käyttöön.
– Aloimme keksiä tekemistä, josta ei ole kellekään haittaa, vaan jollekin iloa, Korhonen summaa.
Aikuissosiaalityön asiakkaat perustivat oman Puumala Klupin, joka alkoi suunnitella ja tehdä asioita yhdessä. Tila avoimelle kohtaamispaikalle löytyi ensin kunnantalolta ja myöhemmin kunnan keskusraitin varrelta.
– Täällä kuka tahansa voi järjestää toimintaa, joka on kaikille avointa. Kyse ei ole sossun suojateista, vaan kuntalaisten yhteisestä toiminnasta, Korhonen korostaa.
Meillä ammattilaisilla on oma skeema, mitä sosiaaliseen olemiseen kuuluu.
Pitkien etäisyyksien maakunnassa itsestään ääntä pitämättömät asiakkaat jäävät helposti unohduksiin. Jos ihminen ei saa otetta omasta arjestaan, ei hän välttämättä pysty lähtemään Puumalasta A‑klinikalle tai muiden erityispalvelujen piiriin Mikkeliin 75 kilometrin päähän.
– Perusoikeudet eivät toteudu. On merkittävää, jos pystymme tekemään lähityötä, josta on konkreettista apua.
Kykenemmekö auttamaan?
Sanna Korhosen mukaan sosiaalityön pitäisi löytää vahvemmin oma tapansa tutkia sosiaalisen ilmiöitä yhdessä asiakkaan kanssa. Tähän pitäisi löytyä oikeat menetelmät, välineet ja resurssit.
– Nyt puhutaan hirveästi osallisuudesta. Sosiaalityössä pitäisi löytää menetelmiä, joilla asiakas pystyy osallistamaan työntekijän ihmisen omien sosiaalisten tilojen tutkimiseen, Korhonen linjaa.
– Ihminen ei välttämättä näe esimerkiksi mielenterveyttä suurimpana ongelmanaan. Erilaisilla lähestymistavoilla keskusteluista nousee huippujuttuja, joiden varaan voi rakentaa jatkoa. Näihin asioihin ei päästä kiinni, jos vain kysytään valmiilla lomakkeilla.
Korhonen innostuu, kun hän pääsee kertomaan paperille piirtämistään malleista. Niihin on kiteytetty, mitä sosiaalityö voisi olla yksilötasolla, yhteisössä ja rakenteellisella tasolla. Hän puhuu enemmän ihmisistä ja kuntalaisista, kuin jonkun ongelman mukaan nimetyistä asiakkaista. Hän ei kohdista kritiikkiään itsensä ulkopuolelle, vaan sisällyttää itsensä samaan ammattilaisten joukkoon, jota hän arvioi.
Me työntekijät emme muista eivätkä asiakkaat osaa vaatia, että työstä pitäisi syntyä myös tuloksia.
– Jos asiakas ei toteuta meidän tekemäämme suunnitelmaa, ajattelemme, ettei hän osannut ja kyennyt. Mutta ajattelemmeko, kyettiinkö me itse auttamaan?
Sosiaalityön kohtaamistilanteissa ammattilainen istuu usein pöydän ja tietokoneen takana. Korhonen on kokenut konkreettisen asiakkaan vierelle asettumisen helpottavana. Kun työntekijä on fyysisesti asiakkaan rinnalla, tunne samalla puolella olemisesta vahvistuu.
Erilaisuus yhteisön voimavarana
Halu tehdä sosiaalityötä omannäköisesti on ajanut Sanna Korhosta jo pitkään. Aiemmin hän teki sosionomina (AMK) sosiaalityöntekijän sijaisuuksia ja ehdotti, että veisi asiakkaan nuotiolle kalsean vastaanottohuoneen sijaan. Lupaa tähän ei irronnut.
Korhonen sisuuntui ja päätti opiskella sosiaalityöntekijäksi. Hän ajatteli, että muodollinen pätevyys antaisi enemmän äänivaltaa.
– Ihmiset pyörivät helposti vuosikausia sosiaalitoimen asiakkaina. Hemmetti, meidän tehtävä on saattaa ihmisiä eteenpäin toimimaan omapohjaisesti, Korhonen kiihtyy.
Omapohjainen toiminta toistuu Korhosen puheessa. Se tarkoittaa, että ihminen pystyy toimimaan omassa yhteisössään koko ajan vähenevällä tuella. Se tarkoittaa, että ihminen pärjää niissä asioissa, joissa hän haluaa itse pärjätä siinä yhteisössä, jossa hän elää.
– Minut pysäytti palaute, että riittämättömyys on keskeinen kokemus sosiaalityön asiakkailla. Pitääkö asiakkaiden todella yrittää riittää tai kelvata työntekijälle?
Riittämättömyyden tunne nousee siitä, kun moni kokee yhteiskunnan ja yhteisön vaativan heiltä jotain muuta, kuin mihin omat kyvyt tai innostus kohdistuvat.
– Luterilainen työn ihannointi on pienessä kunnassa helposti vahvempaa. Työstä tulee ihmisarvon mitta. Ihmiset kantavat aika paljon turhaa taakkaa sen sijaan, että yhteisö näkisi ihmiset omalla tavallaan tärkeinä elinvoimaisen yhteisön kannalta.
Korhosen mukaan sosiaalityöntekijä on avainroolissa asiakkaan arvon näkyväksi tekemisessä. Viime kädessä arvostus mitataan lähiyhteisössä; siinä miten ihminen kohdataan kunnan asuntotoimistossa, pankissa tai kaupan kassalla.
Aloimme keksiä tekemistä, josta ei ole kellekään haittaa, vaan jollekin iloa.
– On tärkeää, että ihmiset pääsevät mukaan toimintaan, josta saa arvostusta, Korhonen painottaa.
Arvostus voi nousta siitä, kun saa opettaa toisille riisipiirakoiden leipomista. Tai siitä, kun kertoo ideoita sosiaalityöntekijälle ja kokee ajatuksillaan olevan merkitystä. Tai kun kunnanjohto ymmärtää sosiaalityön arvon, tukee sitä ja osoittaa samalla arvostusta palvelua tarvitsevalle asiakkaalle.
Sosiaalityöstä innostuu
Yksilötyössä sosiaalityöntekijä kulkee asiakkaan rinnalla. Yhteisötyössä hän on taustalla toiminnan mahdollistaja. Rakenteellisessa sosiaalityössä ammattilaisen pitäisi Korhosen mukaan olla etunenässä.
– Jos meillä on tietoa palvelujärjestelmästä, sen puutteista ja asiakkaan asemasta, on vakava virkavirhe, jos emme lähde vaikuttamaan rakenteisiin, Korhonen sanoo.
Omien työrutiineiden arvioimisen ja uusien työtapojen etsiminen oli mahdollista vuoden kestäneen sosiaalityön kehittämishankkeen ansiosta.
Korhonen teki hankkeessa työtä 80 prosenttisesti ja sen lisäksi yhden päivän viikossa virkatyötä. Vastaavasti alueen mielenterveysvastaanototon sairaanhoitaja työskenteli hankkeessa 20 prosentin työajalla. Ratkaisu tuntui toimivalta.
– Oli hienoa päästä tekemään kehittämistyötä perustason työntekijöinä. Välillä ulkopuoliset kehittäjät tekevät innolla kaikenlaista, kun taas perustyöntekijät ovat tosi kuormittuneita perustyössä. Siinä tilanteessa ei jaksa miettiä uusia kuvioita.
Korhonen siteeraa Aulikki Kananojaa, joka on puhunut aivokirurgien suhteesta työssä kohtaamiinsa ongelmiin. Ongelmat nähdään mahdollisuutena oppia uutta ja kehittää lääketiedettä.
– Meillä sosiaalialalla huokaillaan, miten ihmisten ongelmat menevät koko ajan vaativimmiksi. Meidän pitäisi ottaa mallia aivokirurgien asenteesta ja nähdä tämä mahdollisuutena kehittää sosiaalityötä yhdessä asiakkaiden kanssa.
