Individualismin paradoksi − kuinka itsenäisiä lopulta olemme?

Me emme olisi ihmisiä ilman muita ihmisiä. Riippumattomuus on kupla ja monimutkaisten riippuvuusprosessien tuottama illuusio.

Elämme yhteiskunnassa, jonka keskeiseksi ihmisnäkemykseksi ja ‑arvoksi on korotettu yksilön riippumattomuus ja valinnanvapaus. Ihminen on oman onnensa seppä, julistetaan ja osoitetaan syyttävällä sormella niitä, jotka eivät kykene selviämään ilman yhteiskunnan ja muiden ihmisten tukea.

Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen kritikoi Maa-ilma ‑kirjassaan (Vastapaino 2014) individualistista ihmiskäsitystä ja näkee siinä suuren ongelman. Mitä monimutkaisempi yhteiskunta on, sitä riippuvaisempia me olemme muista ihmisistä. Hän kutsuu tätä individualismin paradoksiksi.

− Koko yhteiskuntamme perustuu mutkikkaiden riippuvuussuhteiden verkostoille. Silti meille luulotellaan, että olemme muka riippumattomia – mitä me emme todellakaan ole.

Lehtonen kertoo esimerkin: kun ihminen hakee viiden euron pitsan ja nauttii sen hyvin lämmitetyssä kodissaan, joiden eteen hän ei ole itse tehnyt mitään, hän voi kuvitella olevansa täysin riippumaton. Mutta pitsa ja lämmin koti eivät olisi mahdollisia ilman toisia ihmisiä.
− Me aktiivisesti unohdamme riippuvuutemme, sillä näemme vain lopputuloksen, emme prosessia, jonka tuloksena näemme riippumattomuuden.

Yhteiskuntamme perustuu mutkikkaiden riippuvuussuhteiden verkostoille.

Lehtonen muistuttaa, että riippuvuus toisista ihmisistä ei ole vain yhteiskunnallinen tila, vaan myös lajityypillinen seikka. Periaatteessa jokaisella ihmisellä on syntyessään ne potentiaalit omaksua asiat, jotka tekevät ihmisestä ihmisen, eli kyky liikkua kahdella jalalla ja kyky puhua. Mutta nämä potentiaalit eivät toteudu eikä ihmisestä tule kulttuurisesti ihminen ilman, että on tekemisissä muiden ihmisten kanssa.

− Individualistisen ihmiskuvan ja riippumattomuustarinan suuri ongelma on, että me unohdamme, mikä ihminen biologis-kulttuurisena yhdistelmänä on, Lehtonen lisää.

Meistä minä

Onko myös pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskuntamme idea paradoksi? Toisaalta meillä on vahva individualistinen ihmisnäkemys ja korostamme yksilönvapautta samalla, kun yhteiskuntamme keskeiset tavoitteet ovat yhteisvastuullisuus ja periaate, että ketään ei jätetä yksin.

Lehtonen muistuttaa, että pohjoismaiset yhteiskunnat eivät aina ole olleet individualistisia, sillä niissä on jouduttu osittain myös ankarien luonnonolojen ja väestön vähyydentakia nojaamaan yhteistoimintaan.
− Suomalaiselle yhteiskunnalle on ominaista tietty talonpoikainen käytännöllisyys, joka edellyttää monia yhteisyyden muotoja.

Lehtosen mukaan ennen Suomen itsenäistymistä sekä koko hyvinvointivaltion rakentamisen ajan viime vuosituhannen loppuun asti keskeinen suomalaisen kulttuurin pronomini oli ”me”. Kaikkia asioita peilattiin “meidän” kautta, kuten vaikkapa suurissa suomalaisissa kertomuksissa Täällä Pohjantähden alla tai Tuntematon sotilas. Mutta viimeisten 25 vuoden aikana pronomini on vaihtunut.

Nyt se on ”minä”. Lehtonen kertoo, että tämä konkretisoitui hänelle vuoden 2000 luterilaisen kirkon seurakuntavaaleissa, joiden tunnus oli ”Sinä olet tärkeä”.

− Silloin ajattelin, että on tapahtunut merkittävä murros, kun yhteisvastuusta saarnannut kirkkokin vaihtoi pronominia.

Lehtosen mielestä on tapahtunut siirtymä siinäkin, että kun hyvinvointivaltiossa ihmisiä puhuteltiin ensisijaisesti kansalaisina, nyt heitä puhutellaan ensisijaisesti kuluttajina.

Kansalainen ottaa huomioon muutkin ihmiset ja yrittää toimia järkevästi muistaen, että hänen oma etunsa on kiinni siitä, kuinka kokonaisuudelle käy.

− Vaikka meitä puhutellaan kuluttajina, meiltä odotetaan samalla, että meillä säilyisivät kansalaisen hyveet. Me olemme asiakkaita myös suhteessa valtioon, Lehtonen muistuttaa.

Nyt mediajulkisuudessa rakennetaan Lehtosen mukaan sellaista ”meitä”, joka on keskiluokkainen, eteenpäin suuntautuva, vastuullinen kansalainen ja tietoinen kuluttaja. Kaikkia ilmiöitä tarkastellaan valtamediassa tämän eurooppalaisen keskiluokkaisen ”meidän” kautta. Kun mediassa puhutaan esimerkiksi heikompiosaisista tai maahanmuuttajista, hyvin harvoin tapahtuu, että he itse pääsisivät ääneen.

− Erään näkemyksen mukaa ”me” on maailman vaarallisin pronomini, koska usein se rakentuu sitä kautta, että vain jotkut kuuluvat ”meihin”. Miten voisimme tuottaa mukaan ottavaa ja kaikkia sisällyttävää ”meitä”?

Luottamus heikkenee

Vaatii suurta luottamusta olla päivittäin tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja olla heistä riippuvaisia: kun nousemme lentokoneeseen, meidän on luotettava, että koneen kapteeni ei ohjaa konetta päin vuoren rinnettä. Erään tutkimuksen mukaan sellaisissa yhteiskunnissa, joissa sosiaaliset erot ovat pieniä ja joissa on vähän korruptiota, luottamus on poikkeuksellisen korkealla. Pohjoismaissa luottamus on Lehtosen mukaan suuri, sillä meillä ei ole perustavaa kokemusta, että kaikki perustuu huijaukseen ja epäoikeudenmukaisuuteen.

Nyt elämme Lehtosen mukaan polaaristumisen aikaa, johon voi liittyä muun muassa yhteiskunnan luottamuspääoman heikentyminen.
− Tästä on esimerkkinä se, kuinka suhteemme asiantuntijoihin on muuttumassa. Aikaisemmin noudatimme tunnollisesti Pekka Puskan ohjeita terveellisestä ravinnosta. Nyt kieltäydymme syömästä kolesterolilääkkeitä, koska joku toinen asiantuntija sanoo, että niistä onkin enemmän haittaa. Meistä on tullut näkemysten ja asiantuntijuuden kuluttajia ja shoppailijoita.

Jos perinteiset luottamusnäkemykset rapautuvat, se voi Lehtosen mukaan vaikuttaa sosiaaliseen koheesioon ja siihen, kuinka yhteiskunta pysyy ylipäätään kasassa. Tutkimusten mukaan Suomessa on edelleen korkea luottamuspääoma kansainvälisessä vertailussa, mutta on jo merkkejä siitä, että se on laskemassa.
− Kun laajasti puhutaan, että sosiaaliset erot, tuloerot ja ikäpolvien väliset näkemyserot kasvavat ja yhteiskunta on jakautumassa, minua kiinnostaa, tuottaako tällainen polaaristumispuhe itsessään polaaristumista.

Talous on jumala

Taloudesta, kulttuurista ja politiikasta puhutaan irrallisina käsitteinä, vaikka nekin ovat riippuvaisia toinen toisistaan. Talous on nostettu kuitenkin kaiken yläpuolelle uudeksi, kaikesta muusta riippumattomaksi jumalaksi. Lehtosen mukaan taloutta ei ajateltu politiikasta erillisenä ennen länsimaista modernia yhteiskuntaa.

Feodaalisessa yhteiskunnassa sillä, jolla oli poliittinen valta, oli myös taloudellinen ja päinvastoin. Nyt koko länsimainen demokratia perustuu sille, että meillä ei ole taloudellista demokratiaa, vaan muodollinen poliittinen demokratia.

Minua kiinnostaa, tuottaako polaaristumispuhe itsessään polaaristumista.

− Mutta missä kohtaa on onnistuttu tuottamaan puheilla ja teoilla se, että jos taloudella menee hyvin, ihmiselläkin menee hyvin? Taloudellisen vaihdon piiriin siirretään asioita, jotka aiemmin ovat kuuluneet vastikkeettomaan kanssakäymiseen. Talous hallitsee kaikkea. Tällä hetkellä suomalainen yhteiskuntapolitiikka rakentuu yhdelle periaatteelle. Se on se, että meidän täytyy lisätä joustoa työmarkkinoilla, jotta saisimme ulkomaisia sijoituksia.

− Niillä ratkotaan ehkä suomalaisyritysten kannattavuusongelmia, mutta siitä on vielä pitkä matka ihmisten arkisten ongelmien ratkomiseen.
Mikko Lehtosen mielestä politiikan valtaa on luovutettu taloudelle. Apurista on tullut päällepäsmäri, ja politiikka on lähinnä taloudellisten välttämättömyyksien hallinnointia.

− Politiikan − aitojen valintojen − palauttamista politiikkaan on toivottu jo kauan. Olisiko nyt sen aika?

Iita Kettunen