Kaarina Hazard on helsinkiläinen vapaa kirjoittaja, joka ei tulisi toimeen omin avuin. Kuva: Jyrki Komulainen
Kun Turun kauppatorilla elokuun puolivälissä heiluttiin puukon kanssa, oli poliisi paikalla minuuteissa, eikä montaa sellaista lisää tarvittu, kun väkivallantekijä jo oli kiinni ja selätetty vaarattomaksi.
Jälkikäteen poliisin toimintaan olivat tyytyväisiä aivan kaikki. Meidän jokaisen mielestä Turun poliisi toimi oikein, hyvin ja täydellisesti. Ja mikä tämän täydellisyyden loi? Tunteettomuus.
Kun poliisi sai hälytyksen, se saapui paikalle, jäljitti epäillyn ja hänet pysäyttääkseen ampui alaraajaan. Viranomainen toimi täsmälleen kuten oli suunniteltu ja harjoiteltu. Lisäväkivalta estettiin, mutta kostotoimiin ei ryhdytty.
Hurjimmat toivoivat jälkikäteen, että poliisi olisi suurella pyssyllä päästellyt epäillyn tuusannuuskaksi, mutta sitä se ei tehnyt. Viranomainen teki vain välttämättömän – toimi tunteetta ja suunnitellusti. Ja kun poliisi tiedotustilaisuudessaan selvitteli tapahtumainkulkua, ei se sielläkään antanut tulkinnoille sijaa, kunhan ynnäsi tapahtumakulun ja asiainosaiset.
Meillä on tapana valittaa, että juuri inhimillisyys on hukassa.
Taas jäi mummo syrjään, kun tuijotettiin vain pykälää eikä nähty ihmisen hätää. Noin astuttiin lapsen yli, kun pidettiin vain huolta käskyistä eikä pysähdytty pikkuisen äärelle.
Voi miten kylmiä olemmekaan, katsomme lain kirjainta emmekä ollenkaan sen henkeä, me sanomme, vaikka oikeastaan meidän pitäisi ylistää yhteistä, tunteetonta ohjeistoamme. Sillä: Jos kohtelemme kaikkia samalla tavalla, ei rasismia synny. Jos luotamme tasa-arvoon, eivät poliittiset painotukset tai taloudelliset seikat päätöksissämme paina. Jos huhujen sijaan uskomme tutkimuksia, pysymme hyvällä, koetellulla tiellä.
Jos taas annamme tunteellemme päätösvallan, seurauksena on karmeaa jälkeä.
Sillä tunne heittelee, se menee minne sattuu, seuraa imartelua ja oikukkaita mieltymyksiämme; tunne seilaa tuulten mukana, omiemme ja toisten.
Aina tuntuvat omat tunteemme oikeilta ja toisten vääriltä; oma fiilinkimme luonnolliselta, toisten keinotekoiselta. Tunteen pohjalta jos edetään, aivan kohta alkaa omamme kaltainen mummo saada sen ylimääräisen jälkiruoan, ystävällinen lapsi nätimmän vihon ja itsemme näköinen laveimman elintilan. Tunne viettää siihen suuntaan, missä itsellämme paras olisi.
Siksipä: Noudattakaamme yhteisiä ohjeita, uskokaamme dataa emmekä naapurin sanaa, suosikaamme suuria otoksia satunnaisten kertomusten sijaan. Opettakaamme itseämme siihen, etteivät omat tunnelmamme välttämättä kerro yhtään mitään asioiden todellisesta laidasta.
Tunne teutaroi, eikä mielekkyyden suunta alati muuttuvaisesta löydy, vaan periaatteesta, joka onneksemme on jo sovittu. Oli edessämme elämän ruhjoma, ajan jäytämä tai oikukkaan sattumuksen syrjään jättämä, periaate ja pyrkimys on kirkas ja yhteinen: Samaa hyvää kaikille.
