Kaarina Hazard on helsinkiläinen vapaa kirjoittaja, joka ei tulisi toimeen omin avuin. Kuva: Jyrki Komulainen
Vanhaan hyvään aikaan salaliittoteoriat tapasivat kosketella suuria asioita – Nasan piilottamia ulkoavaruuden olioita tai presidenttimurhia, jotka salaa hallitsivat koko maailmaa. Suuriin, hallitsemattomiin asioihin oli puskettava järki vaikka väkisin, jotta elämä kaikkinensa ei tuntuisi niin sattumanvaraiselta.
Salaliittoteorioilla oli myös mikrosovelluksensa silloin kuin joku tarvitsi syypään osaksensa koituneeseen epäonneen. Ne koskivat lähikaupan myyjää, naapuria, satunnaista koiranulkoiluttajaa, jotka kaikki olivat jollakin mystisellä, mutta samalla ilmeisellä tavalla koonneet voimansa tehdäkseen elämästäni maanpäällisen helvetin.
Näin oli vanhaan hyvään aikaan. Nyt on toisin. Faktat ovat menneet muodista, ja salaliittoteorioista on tullut yhteiskuntaa koskevan kansalaiskeskustelun valtavirtaa. Otetaan esimerkiksi vaikkapa kaikille tuttu maahanmuuton aihe.
Maahanmuutto voi tarkoittaa vaikka mitä, mutta tuhoon keskustelu on tuomittu silloin, kun avuksi otetaan faktat.
Tosiasiat, nimittäin, eivät nykyään ole mitään kaikkien jakamaa yhteistä kivijalkaa. Pikemminkin niillä tarkoitetaan kokemuspohjaisia heittoja, joille kertoja vaatii matemaattisten lukujen todistusvoiman. Jos minulle on kerran käynyt tai naapurini on kuullut, eräs tuttu ihan selvästi näki tai jostain luki, esitetään nämä toisen käden kokemukset väittelyssä raudanlujiksi argumenteiksi, jotka kestävät vaikka liekinheittimen. On oma kokemus tai pelkkä tunne, tuntumakin riittää – ja näiden on määrä selättää keskustelussa vastapuoli, näin vaatii tunnetietäjä.
Joku voisi luulla, että luvut sentään pelastavat, mutta ei niistäkään mihinkään ole. Lukuja vääristellään, luvuista valehdellaan, lukuja peitellään – näin väitetään. Eivät ainoastaan maailman valtaapitävät tai silmäätekevät ole kaikkialle ulottuvan valheapparaatin rataksia – sellainen voi olla nykyään myös kuka tahansa virkamies. Etteivätkö maahanmuuttajat muka saisi lastenrattaita, muotivaatteita, autoja ja asuntoja ohi jonon. Hah, tietenkin saavat, väittäköön vaikka presidentti muuta!
Lieksan sosiaalitoimi on kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen urheasti yrittänyt katkaista huhuilta siipiä ja esitellä tosiasioita. Oman mielenrauhasta ja turvallisuutensa uhalla nämä kunnan työläiset ovat puurtaneet jääräpäisesti lakiin ja kirjaimeen nojaten päivästä toiseen, vaikka ympärillä on riehunut tunteen joukkopalo.
He ovat tosiasioihin nojaten ja yhdessä sovittua seuraten pysyneet vankkumattomasti tiellä, jonka päämäärä on yhteisesti sovittu. Heille, jos joillekin olisi myönnettävä kaikkien ritarikuntien kunniaristit.
Tätä kirjoittaessani pääministeri Sipilä perää yhteiskuntasopimusta, jotta yhteiset rahat riittäisivät. Ehkä hänen pitäisi olla vielä enemmän huolissaan siitä, että yhteistä todellisuutta riittäisi.
