Ikääntyneiden maahanmuuttajien määrä nousee lähivuosina nopeasti

Meillä tiedetään vielä vähän ikääntyneiden maahanmuuttajien palvelutarpeista. Pahimmillaan vanhukset elävät kielitaidottomina oudossa ja vieraaksi jääneessä maassa. Tarve etnogerontologialle on vahvistumassa.

Anna mennä, Elsa! kannustaa ohjaaja Kirsti Udd-Blom Marjatta-Säätiön liikuntatilassa Vantaan Havukoskella.

Kymmenkunta ikääntynyttä maahanmuuttajaa kokeilee tänään zumbaa Voi hyvin ‑liikuntaryhmässä. Ohjaaja heijastaa tietokoneelta screenille videon, jossa notkealanteiset tanssijat vääntävät latinalaisia rytmejä.

Kyllä ryhmäkin osaa! Lantiot ketkuvat, kädet heilut ja jalat matkivat videolta tanssijoiden askelsarjoja. Paikalla on kymmenkunta inkeriläistä, venäläistä tai karjalalaista maahanmuuttajaa. Inkeriläinen Elsa Parmuzina on ryhmän seniori. Hän on 82-vuotias.

Ryhmä kokoontuu kerran viikossa liikkumaan ja jutustamaan yhdessä. Marjatta-Säätiöllä on ollut ryhmiä myös Hakunilassa ja Myyrmäessä.

Tuntematon ryhmä uusia suomalaisia

Suomessa asuu 20 000 yli 65-vuotiasta ulkomaalaistaustaista maahanmuuttajaa. Määrä nousee lähivuosina. Joka vuosi noin 4 500 maahanmuuttajaa täyttää 55 vuotta.

Somalien ja Irakin kurdien tulosta 1990-luvulla tulee pian kuluneeksi 30 vuotta. Silloin nuorina aikuisina maahan tulleet alkavat olla 50–60-vuotiaita.

Kukaan ei tarkasti tiedä, miten ikääntyvillä maahanmuuttajilla menee. Tutkittua tietoa on hyvin vähän. Alkuvaiheen jälkeen ikääntyvät maahanmuuttajat jäävät pian omilleen, sillä kotoutumisessa satsataan enemmän lapsiin, nuoriin ja työikäisiin aikuisiin.

Se tiedetään, että ikääntyvät maahanmuuttajat ovat heterogeeninen ryhmä. Joukkoon kuuluu korkeasti koulutettuja, työn perässä tulleita ihmisiä. Yhtä lailla heissä on luku- ja kirjoitustaidottomia.

He, jotka ovat tulleet Suomeen työn, perheen tai rakkauden perässä, menee usein paremmin, sanovat kaikki tähän juttuun haastatellut asiantuntijat. Heillä ovat työn tai perheen kautta sosiaaliset verkostot ja kontaktit suomalaiseen yhteiskuntaan. Sen sijaan pakon edessä maahan tulleilla voi olla suuria hankaluuksia elämässään.

Heitä ovat esimerkiksi pakolaiset tai humanitäärisistä syistä oleskeluluvan saaneet. He ovat voineet kokea raskaita asioita, jotka syövät energiaa nykypäivästä. Monet iäkkäinä tulleet ovat jääneet työelämän ulkopuolelle. Kontaktit suomalaisiin voivat jäädä vähäisiksi.

– Nämä maahanmuuttajat ovat Suomessa näkymätön ryhmä, kuvaa koordinaattori Inka Lehtonen JADE-toimintakeskuksesta.

Emme tiedä, mitä kuuluu niille, joita ei näy kerhoissa.

JADE-keskus sijaitsee Helsingin Töölössä ja tarjoaa ryhmiä arabiaa, kurdikieliä, mandariinikiinaa ja somalin kieltä puhuville ikääntyville. Samalla se toimii moninaisen vanhustyön osaamiskeskuksena.

Samaa sanoo Hülya Kytö. Hän muutti Suomeen Turkista 49 vuotta sitten ja vetää Turussa maahanmuuttajanaisille suunnattua DaisyLadies-yhdistystä.

– Vanhat maahanmuuttajat on unohdettu ryhmä. Monet ovat yksin ja suorastaan heitteillä, Kytö sanoo.

Kielitaidon puute eristää

Pahimmillaan arki uudessa kotimaassa tarjoaa suuria haasteita. Kielitaidon puute on monelle ongelma. Kielikursseista huolimatta kielitaito on jäänyt huteraksi työelämän ulkopuolella.

– Kielitaito ehkä riittää kaupassa käyntiin. Asioiden hoitamiseen ja niiden ymmärtämiseen se ei riitä, sanoo projektikoordinaattori Tiina Mattila Marjatta-Säätiön Seremonia-projektista.

Seremonia tarjoaa toimintaa ikääntyville maahanmuuttajille ja ohjaa heitä tarpeen mukaan palveluihin.

Tulkin apua voi joutua odottamaan viikkoja. Kaikilla ei ole motivaatiota oppia kieltä. Esimerkiksi iäkkäät somalinaiset luottavat siihen, että perheen nuoremmat hoitavat heidän asiansa. Jos ei osaa kieltä, on vaikea saada selville, mihin voi mennä ja mistä saa apua.

– He eivät tiedä mitään, eivätkä he löydä paikkoja, joista voi kysyä neuvoa, Kytö kuvaa monien ikääntyvien maahanmuuttajien tilannetta Turussa.

Digitalisoituminen lisää ongelmia. Tietokoneen käyttö luonnistuu harvoilta. Lisäksi asiat ovat ulkomailta muuttaneille vieraita ja monimutkaisia ja käsitteet vaikeita, asiantuntijat kuvaavat. Asioiden hoito ja tukien hakeminen on vaikeaa.

Elsa Parmuzina osaa suomea, ja hän auttaa muita esimerkiksi pankkiautomaatin käytössä. Kelan kanssa hänelläkin on ongelmia. Hän saa pienen eläkkeen Venäjältä tilille kolmen kuukauden välein.

Kelalle ei riitä, että tiliotteesta näkyy, miten paljon Venäjä-eläkettä tulee, Elsa kertoo. Hänen pitää kirjoittaa Moskovaan kirje ja pyytää todistus maksetusta eläkkeestä neljä kertaa vuodessa.

– Kirje maksaa 15 euroa, Parmuzina sanoo.

Se on hänelle iso raha.

Tiina Mattilan mukaan monet ikääntyvät maahanmuuttajat elävät hyvin pienillä tuloilla.

– Olemme kuulleet, että joillekin voi jäädä vain 50 eurolla kuukaudessa elämiseen. Ruokajakelun päivät vaikuttavat siihen, miten meidän toimintaan osallistutaan. Ruokajakelun aikataulut pitää ottaa huomioon, kun viikko-ohjelmaa suunnitella.

Parmuzina sanoo, että hän pärjää, koska on ollut pakko ”oppia elämään”.

– En heitä rahaa roskakoriin, hän kuvaa.

Se tarkoittaa, että jokainen ostos pitää harkita eikä hävikkiruokaa jää.

Uusi ja outo yhteiskunta

Myös suomalainen palvelujärjestelmä ja viranomaisten toiminta voi olla maahanmuuttajille vierasta, sanoo kasvatustieteiden tohtori Sari Heikkinen. Hän tutki väitöskirjassaan Neuvostoliitosta iäkkäinä muuttaneiden arkea, sosiaalisia suhteita ja kotoutumista.

Maahanmuuttajat ovat ehkä oppineet entisessä kotimaassa, että viranomaisiin ei voi luottaa. Yhteiskunnalta ei ole totuttu saamaan palveluja.

– Kaikki eivät ymmärrä, mitä esimerkiksi omaishoidontuki tarkoittaa. He sanovat, miksi minä ottaisin rahaa siitä, että hoidan vanhaa äitiä, sehän on minun tehtäväni, Heikkinen kertoo.

Hülya Kytö kuvaa, että iäkkäät yksin asuvat ikääntyvät maahanmuuttajat ovat kuin pieniä lapsia.

– He eivät tiedä mistään mitään. Kun kerron heille palveluista, he eivät ymmärrä, mistä puhun.

– Täällä eletään eri lailla kuin kotimaassa. Lapset ovat kiireisiä, ja heillä on oma elämänsä. Vanhus voi jäädä yksin vieraaseen maahan.

Myös kantaväestön reaktiot voivat pelottaa vanhoja maahanmuuttajia ja sitoa heitä kotiinsa. Iäkkäillekin maahanmuuttajille huudellaan. Vantaalla heitä on jopa uhkailu puukolla.

– Edes ikä ei suojaa huutelijoilta. Monet eivät liiku illalla ulkona, sanoo maahanmuuttajatyön palvelupäällikkö Hilkka Linderborg Vantaalta.

Digitalisoituminen lisää ongelmia. Tietokoneen käyttö luonnistuu harvoilta.

Vantaa on äidinkielen perusteella Suomen monikulttuurisin kaupunki. Myös Parmuzinaa ryssitellään. Pahempaakin on sattunut.

– Samassa talossa asuva mies huutelee. Kerran menin hissiin, jossa hän jo oli. Hän sanoi, että nyt mennään hänen luokseen puhumaan asioista. Sanoin, että minä en puhu sinulle enkä tule sinun kotiisi. Hän löi minua niskaan, kun yritin päästä pois hissistä.

Mistä löytyvät tukea tarvitsevat?

Ikääntyvät maahanmuuttajat ovat haaste kuntien palvelujärjestelmälle, koska heitä on vaikea tavoittaa, Hilkka Linderborg sanoo.

– Palveluja kyllä tarjotaan niille, joista saamme tietää. Mutta mistä löydämme ne muut? Meillä ei ole resursseja lähteä etsimään heitä.

– Tässä avainasemassa ovat kolmannen sektorin toimijat ja maahanmuuttajien omat yhdistykset.

JADE-projektin kävijät on tavoitettu pääosin puskaradion kautta. Heitä ei löydy somesta, Inka Lehtonen kuvaa.

– Meille tulevat ovat aktiivisia ja suhteellisen hyvinvoivia ja he pystyvät liikkumaan itsenäisesti. Osa on sopeutunut tänne hyvin. Heillä on omia verkostoja, joissa tietoa jaetaan.

– Emme tiedä, mitä kuuluu niille, joita ei näy kerhoissa. Tulevaisuudessa haluamme tavoittaa paremmin myös niitä, jotka tarvitsevat eniten apua.

Vantaalla Marjatta-Säätiön Seremonia-hankkeessa oli aluksi vaikeaa saada ryhmiin jäseniä.

– Teimme suuren työ siinä, että heidät löydettiin. Menimme ostarille ja moskeijaan. Teimme yhteistyötä seurakunnan ja kaupungin kanssa. Ratkaisevaa oli, että saimme yhteyden maahanmuuttajien omiin yhdistyksiin. Ilman sieltä saatuja avainhenkilöitä emme olisi löytäneet ketään, kertoo Tiina Mattila.

Puskaradio on tehokas väline, Mattila sanoo. Maahanmuuttajien omien verkostojen kautta tieto liikkuu eteenpäin. Monille ikääntyvälle maahanmuuttajalle on tärkeää, että tieto tulee tutulta ja luotettavalta maanmieheltä.

Ruotsissa on huomattu, että somaliperheissä nuori tyttö saatetaan määrätä kotiin hoitamaan vanhusta.

Luottamuksen syntyminen suomalaisiin toimijoihin vaatii pitkän ajan.

– Vähitellen he uskaltavat kertoa asioistaan. He ovat kokeneet vaikeita asioita, joista haluavat tulla kuulluiksi, Mattila sanoo.

Entä jos perhe sitoo vanhuksen?

Monet ikääntyvät maahanmuuttajat tulevat yhteisöllisistä yhteiskunnista. Vanhukset ovat siellä tärkeä osa perhettä. Heitä kunnioitetaan, ja he hoitavat lapsenlapsia. Nuoremmat sukupolvet puolestaan auttavat vanhuksiaan. Myös Suomessa vanhus on parhaimmillaan merkittävä osa perheen elämää.

Auttamisen kulttuuri jatkuu Suomessakin, asiantuntijat sanovat. Se voi kuitenkin muuttua ajan kuluessa. Suomessa syntyneet nuoret elävät jo ihan eri todellisuudessa kuin äitinsä tai mummonsa, Inka Lehtonen sanoo.

– Silti vanhuksia yritetään auttaa, kun he tarvitsevat apua. Joskus omasta kulttuurista pidetään sitkeästi kiinni, vaikka kumpikin osapuoli haluaisi muuttaa sitä, Hilkka Linderborg kertoo.

Vanhuksista huolehtiminen rasittaa nuorempia. Vanhus haluaisi ehkä liikkua, mutta tapa on, että iäkkäät pysyvät kotona.

– Perinteitä ei voi muuttaa menettämättä kasvoja. Siksi saatetaan toivoa, että viranomainen sanoo, että mummon pitää nyt väistyä. Se olisi kunniallinen tapa kaikille, Linderborg kuvaa.

Ruotsissa on huomattu, että somaliperheissä nuori tyttö saatetaan määrätä kotiin hoitamaan vanhusta.

– Meillä on vahva tunne siitä, että kotona on paljon ihmisiä, jotka meidän pitäisi tavoittaa ja jotka tarvitsevat neuvontaa. Perheen valvova silmä voi estää heitä tulemasta meille, Tiina Mattila Marjatta-Säätiöstä sanoo.

– Perheen nuoremmat jäsenet saattavat käyttää vanhempiensa rahoja. Näitäkin kokemuksia on kuultu projektin aikana.

Etnogerontologiaa Suomeen

Ikääntyneitä maahanmuuttajia on tähän saakka ollut vähän, ja he asuvat hajallaan eri puolilla Suomea. Siksi heille on ollut vaikea kehittää soveltuvia peruspalveluja, sanoo palvelupäällikkö Hilkka Linderborg.

– Maailmalla jo puhutaan etnogerontologiasta, mutta Suomessa käsitettä ei vielä laajemmin tunneta.

Tilanne muuttuu myös Suomessa. Kohta täälläkin on iso joukko ikääntyneitä maahanmuuttajia, joilla on muistiongelmia ja jotka tarvitsevat hoitoa elämänsä viimeisiin vuosiin.

– Nyt puuttuvat palvelumallit siitä, miten heidät tavoitetaan, minne heidät sijoitetaan ja miten heidät saattohoidetaan ja haudataan. Olisi hyvä miettiä nämä asiat ajoissa ja valmistautua, Tiina Mattila jatkaa.

Jo sosiaali- ja terveysalan koulutuksessa tulisi puhua eri kulttuureista tulevien tarpeista.

– En tiedä, pitääkö palvelujärjestelmissä huomioida ikääntyvät maahanmuuttajat omina ryhminä ja suunnata heille omia palveluja. He itse haluavat olla tavallisia kuntalaisia. Ainakin heidän erityistarpeensa pitää tunnistaa, sanoo Mattila.

Maahanmuuttajat itse toivovat, että he saavat omia palvelukoteja.

Euroopassa on jo herätty maahanmuuttajien ikääntymiseen, Sari Heikkinen sanoo. Juuri nyt tutkijaverkostoissa keskustellaan ikääntyvien maahanmuuttajien muistiongelmista.

– Heille pitää muun muassa kehittää omia muistitestejä. Yleiset sanatestit eivät käy, sillä maahanmuuttaja ei voi muistaa asioita, joita hän ei ole koskaan tiennyt.

Maahanmuuttajat itse toivovat, että he saavat omia palvelukoteja. Suomalaisesta palveluasumisesta voi liikkua vääriä käsityksiä. Inkeriläiset esimerkiksi luulevat, että palvelukotiin mennään kuolemaan.

Hülya Kytö on ideoinut, että palvelutalossa olisi oma pieni osasto, jossa olisi maahanmuuttajan omaa kieltä puhuva hoitaja, joka myös tuntee kulttuurin tavat.

– Kotikäyntejä voisi järjestää työparit, joissa olisi suomalainen ja ulkomaalaistaustainen hoitaja. Vanhus luottaa omanmaalaiseen henkilöön ja pystyy kertomaan asiat omalla kielellä. Jos vieras suomalainen koputtaa ovelle, vanhus ei uskalla avata ovea. Tarvitaan myös avoin infopiste kaupungille, Kytö sanoo.

Siellä vanhat maahanmuuttajat voisivat saada tietoa omalla kielellä. Infon työntekijät voisivat auttaa asioiden hoidossa ja ohjata kunnan palveluihin.

Marjatta-Säätiön maahanmuuttajatyö tekee yhteistyötä kunnan sosiaalitoimen kanssa. Sosiaalityöntekijä tulee Havukoskelle kerran kuussa auttamaan Serenomia-hankkeen ikämaahanmuuttajia.

– 10–20 vuotta on lyhyt aika sopeutua uuteen maahan. Nyt ikämaahanmuuttajien pitää selviytyä yksin lyhyen alkujakson jälkeen. Pitäisi luoda järjestelmä, jossa seurataan, miten he pärjäävät, Tiina Mattila sanoo.

Jaana Laitinen

Elsa päätyi Suomeen keskitysleirien ja Siperiavuosien jälkeen

Rauhaa maailmaan. Toivon kaikkea hyvää teille, inkeriläinen Elsa Parmuzina sanoo usein.

Hän on hurmaavanoloinen, iloinen pieni nainen. Hän puhuu kohteliaasti ja lupaa kertoa, miten hän päättyi paluumuuttajaksi Suomeen.

Monella maahanmuuttajalla on takanaan vaikeita kokemuksia ja vaiheita. Niin on Elsallakin.

Elsa Parmuzina syntyi pienessä kylässä lähellä Pietarin kaupunkia vuonna 1936. Suomeen hän muutti 1999. Siinä välissä tapahtui paljon.

Vankileiriltä kuolemanleirille

Hän asui kotikylässä vanhempien ja sisarusten kanssa omakotitalossa. Sitten tulivat saksalaiset. Natsi-Saksan joukot etenivät lännestä Leningradiin ja alkoivat piirittää kaupunkia vuonna 1941. Elsan kotitalo poltettiin. Isolle pellolle kylän laidalle rakennettiin vankileiri. Elsa ja perhe joutuivat sinne. Elsa oli vielä lapsi, mutta hän muistaa piikkilanka-aidat, jotka eristivät leirin kotikylästä.

Elsan kaksi nuorta tätiä vietiin Saksaan.

– Asuimme leirillä maakuopassa. Ruokaa ei annettu.

Vanhemmat poimivat nokkosia, silppusivat ne ja lisäsivät joukkoon vettä ja sahanpurua. Äiti teki kakkaroita, jotka pitivät perheen hengissä.

Sitten perhe siirrettiin Viroon 1943. Sijoituspaikka oli Kloogan keskitysleiri lähellä Tallinnaa. Sinne koottiin saksalaisten miehittämän alueen inkeriläisiä, jotka sitten siirrettiin Suomeen.

Leiri tunnetaan Baltian juutalaisten joukkomurhasta 1944. Saksalaiset ampuivat leirillä vielä olleet 2 000 juutalaista ja polttivat ruumiit juuri ennen kuin venäläiset joukot ehtivät sinne.

Elsa ja perhe päätyivät inkeriläisten siirroissa Suomeen sitä ennen. Hän kuvaa tarkkaan, miten heidät pestiin Suomessa. Tulimme puhtaiksi, hän sanoo monta kertaa. Suomessa tulijat saivat myös syödä.

Perhe päätyi asumaan Pirkkalaan. Elsa pääsi kouluun.

Karjavaunussa Siperiaan

Onni Suomessa kesti vain hetken. Neuvostoliitto vaati vielä samana vuonna, että sen kansalaiset pitää palauttaa kotimaahan. Elsan perhe joutui lähtemään joulupäivänä.

– Meidät vietiin kylmässä junavaunussa rajalle. Siellä meidät siirrettiin toiseen junaan ja vietiin karjavaunussa Keski-Venäjälle. Matka kesti kuukauden. Keuhkosairas mies yski pulloon. Äiti pelkäsi, että me saamme taudin.

Pian perhe siirrettiin taas. Tällä kertaa heidät vietiin takaisin Viroon. Asuimme siellä vuoden 1948, Elsa kertoo. Isä teki työkseen lapsille jalkineita.

– Sitten tuli käsky pakata tavarat 24 tunnissa. Meidät vietiin Siperiaan.

Juna täynnä Baltiasta kerättyjä inkeriläisiä vei Elsan Siperiaan lähelle Omskin aluetta. Perhe asui kylmässä parakissa, jonka katto ja seinät olivat savea. Lattiaa ei ollut, Elsa sanoo lyhyesti.

– Lattia pestiin niin, että sankoon laitettiin vettä ja lehmänlantaa. Sillä lattia siveltiin puhtaaksi.

– Kysyin myöhemmin kirjeellä Tallinnasta, miksi meidät lähetettiin Siperiaan. Se oli kuulema käsky Moskovasta.

Uusi koti löytyi Karjalasta

Vuonna 1953 perhe pääsi palaamaan Siperiasta. Uusi koti löytyi Karjalan Kontupohjasta. Monet inkeriläiset päätyivät lopulta asumaan eri puolille Karjalaa.

Elsa määrättiin opiskelemaan hovimestariksi. Koulutus kesti kaksi vuotta. Sen jälkeen hän palasi Kontupohjaan töihin, meni naimisiin ja sai kaksi tytärtä. Puoliso kuoli 1984. Elsa teki töitä ja tyttäret saivat korkeakoulututkinnot.

Karjalasta ei löytynyt työtä tyttärille. Ensin vanhempi tytär muutti Suomeen, kun presidentti Koivisto avasi ovet inkeriläisille paluumuuttajina. Tytär avioitui ja sai lapsia. Elsaa tarvittiin hoitamaan lapsenlapsia. Se on inkeriläisten tapa.

Suomeen ja Vantaalle Elsa muutti 1999 maaliskuussa. Hän sanoo, että hänellä on kaikki nyt hyvin.

– Ainakin parempi elämä kuin eletty, hän kuvaa nykypäiväänsä.

– Rauhaa maailmaan.