– Juridiikka on raskas työkalu käsittelemään ihmisten arkielämään liittyviä avuntarpeita, professori Teppo Kröger muistuttaa koronakeväästä, jolloin tuntemattoman uhan edessä todellisuutta tulkittiin muun muassa tartuntalain ja yhdenvertaisuuslain pohjalta. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen
Koronapandemia opetti, että ikä ei ole pelkkä numero. Suomalaisten suojaamiseksi virustartunnoilta heidät jaettiin kahteen ryhmään, yli ja alle 70-vuotiaisiin. Ikääntyneiden elämää rajoitettiin tavalla, jota osa kansalaisista piti syrjivänä.
Hallitus päätti maaliskuun puolivälissä poikkeuksellisista suomalaisten arkeen vaikuttaneista rajoitustoimenpiteistä epidemian hillitsemiseksi. Toimilla pyrittiin estämään viruksen leviäminen, turvaamaan terveydenhuollon kantokyky ja suojelemaan erityisesti riskiryhmiin kuuluneita ihmisiä.
Ikääntyneiden tuli välttää altistumista koronavirukselle muita suuremman sairastumisriskinsä takia. Heillä katsottiin olevan myös enemmän taudille altistavia perussairauksia.
Hallitus velvoitti maaliskuussa yli 70-vuotiaat välttämään ihmiskontakteja. Vierailut vanhusten ja muiden riskiryhmien asumispalveluyksiköissä kiellettiin. Samoin kiellettiin ulkopuolisten vierailut hoitolaitoksissa, terveydenhuollon yksiköissä ja sairaaloissa.
– Hallitus joutui tekemään päätöksiä vajavaisen tiedon varassa. Eristyslinja oli tarpeellinen alussa, kun ei vielä tiedetty, kuinka voimakkaasti virus tulee tänne iskemään, toteaa Suomen Akatemian rahoittaman Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön johtaja, professori Teppo Kröger Jyväskylän yliopistosta.
– Mutta olihan se vahvasti muotoiltu, kun suositeltiin karanteenimaisia olosuhteita kaikille ikäryhmään kuuluville. He suhtautuivat kehotukseen tietenkin vakavasti, vaikka myöhemmin tähdennettiinkin, että kyseessä oli suositus.
Elämänpiiri kapeutui rajoitustoimien vuoksi merkittävästi.
Krögerin mielestä väestön jakaminen yli tai alle 70-vuotiaisiin oli melkoinen yksinkertaistus. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli vuoden 2019 lopussa 874 314 vähintään 70 vuotta täyttänyttä henkilöä. Joukossa oli terveitä aktiivisia ihmisiä, joiden elämänpiiri rajoitustoimien vuoksi kapeutui merkittävästi. Toisessa ääripäässä olivat laitoshoidossa ja hoivakodeissa asuneet huonokuntoiset vanhukset.
– Olisin toivonut selkeämpää selitystä sille, millä perusteilla riskiryhmät määriteltiin.
Mikäli rajoitusten suhteen olisi noudatettu useampia ikäluokkaporrastuksia, se olisi voinut olla hyväksyttävämpää niiden kohteiksi joutuneille ja muullekin väestölle.
– Jälkiviisaasti voi sanoa, että myös alueelliset erot olisi ollut rajoitustoimissa järkevää ottaa huomioon, Kröger muistuttaa.
Hallitus muotoili toukokuun alussa antamassaan päätöksessä ohjeita uudelleen. Nyt korostettiin riskiryhmään kuuluvien omaa harkintaa toimintaohjetta noudatettaessa. Ikääntyneitä sai tavata, mutta sen suositeltiin tapahtuvan ulkotiloissa ja turvavälejä noudattaen. Hoivayksiköissä etsittiin uusia käytäntöjä turvallisten sosiaalisten kontaktien mahdollistamiseksi.
Vanhuspalveluita ei huomioitu pandemian hoidossa
Kun tätä juttua valmistettiin kesäkuun puolivälissä, oli koronavirusepidemia Suomessa hidastunut. Tapausmäärät olivat laskeneet merkittävästi jo yli kuukauden. Valtaosa tapauksista oli todettu Uudellamaalla.
THL:n tilannekatsauksen mukaan (13.6.2020) Suomessa oli ilmoitettuja tartuntoja yhteensä 7 087. Parantuneita arvioitiin olevan noin 6 200 eli 85 prosenttia todetuista tartuntatapauksista.
Sairaalahoidossa oli 26 henkilöä, joista tehohoidossa 2. Vastaavat luvut HYKSin erityisvastuulueelta olivat 23 ja 2. Tautiin liittyviä kuolemia oli raportoitu koko maassa yhteensä 325 ja HYKSin erityisvastuulueelta 268. Kuolleiden mediaani-ikä oli 84 vuotta.
Kröger iloitsi kesäkuussa, kun vierailurajoituksia myös hoivayksiköihin höllennettiin. Vuosikymmeniä yhdessä asuneet pariskunnat olivat toisen eristykseen joutumisen vuoksi ajautuneet traumaattiseen tilanteeseen. Joillakin paikkakunnilla tapahtui saattohoitotilanteita, joissa omaiset eivät päässeet hyvästelemään läheistään.
– Sosiaalisen vuorovaikutuksen mahdollistaminen on äärimmäisen tärkeätä sekä hoivakodeissa asuvien vanhusten että heidän omaistensa hyvinvoinnin kannalta.
Koronavirusepidemia nosti jälleen esiin haavoittuvaisen väestöryhmän ongelmat. Oli kulunut vain vuosi edellisestä hoivakotikohusta, kun Esperi Caren ja Attendon kaltaisten yksityisten hoivajättien laiminlyönnit omissa yksiköissään tulivat ilmi. Kuulimme kymmenistä koronan aiheuttamista hoivakotikuolemista jo huhtikuussa.
Suojavarusteita ei ollut alussa riittävästi. Niiden käyttämistä ei ohjeistettu kunnolla. Kun omaisten vierailut hoivakodeissa kiellettiin, jäätiin ilman heidän tarjoamaansa arvokasta apua.
– Suojavarusteiden tarve määriteltiin alun perin niin, että se riittää sairaaloille. Vanhainkoteja tai hoivakoteja ei laskettu mukaan.
– Kun avattiin huoltovarmuuskeskuksen varastot, ministeri sanoi suojien riittävän. Riittävyys arvioitiin vain sairaaloiden tarpeen mukaan.
Virukseen varautuminen nähtiin vain terveydenhuollon tehtävänä.
Kuolemantapauksista tilastoitiin aluksi vain sairaalakuolemat, mutta hoivakodeissa tapahtuneet menehtymiset unohdettiin. Se oli Krögeristä tökeröä. Nimenomaan hoivakodeissa asui riskiryhmään kuuluneita ikääntyneitä ja pitkäaikaissairaita.
– Vanhuspalveluita ei huomioitu riittävästi epidemiaan valmistauduttaessa. Virukseen varautuminen ja sen aiheuttamien sairauksien hoitaminen nähtiin vain terveydenhuollon tehtäväksi.
Vanhustenhuoltohan kuuluu sosiaalipalveluihin, mikä tapahtunutta osittain selittää. Krögerin mukaan taustalla on pitkään jatkunut turhauttava kädenvääntö sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmämme kehittämisestä. Sote-uudistuksenkin kynnyksellä keskustelun painopiste pysyttelee etupäässä terveydenhuoltoon liittyvissä asioissa.
Ikä ei ole hyvä peruste palveluille
Kröger kertoo palvelujärjestelmämme olevan rakennettu iän perusteella lasten, nuorten, aikuisiän ja vanhusten palveluihin. Ongelmia aiheutuu, kun perheenjäsenten palvelut erkaantuvat eri järjestelmiin.
– Maailmaa rakennetaan ympärillämme yksilön iän mukaan, vaikka se ei ole ainut yksilöiden elämää määrittävä kysymys.
Korona-aikana tuo yksiulotteisuus korostui. Jos yhteiskunnassa on vain vanhoja tai ei-vanhoja, on olemassa riski jakaantumisesta, jolloin näiden ryhmien keskusteluyhteys katkeaa. Ryhmien kesken voi syntyä eroja ja epäluuloja.
– Siinä ei ole järkeä. Tuon absurdin jaottelun vallitessa jokainen siirtyy oman elämänsä aikana yhdestä kategoriasta toiseen.
Toinen ongelma, minkä korona teki näkyväksi, olivat vanhenevan pariskunnan eriaikaiset palvelutarpeet. Vanhuspalveluissa ei ole pohdittu keinoja, joiden avulla toisistaan riippuvaiset puolisot pystyisivät elämään loppuun asti yhdessä. Hoivakodeissa ei juurikaan ole pariasuntoja.
– Hoivakotiin otetaan sisään erittäin laajan palvelutarpeen perusteella. Harvoin puolisoilla tarpeet kehittyvät samanaikaisesti. Toisen terveys ja kyky huolehtia itsestään pettävät ensin.
Terveempi puoliso joutuu toisen omaishoitajaksi. Hoidettavan puolison on siirryttävä viimeisiksi elinvuosikseen hoivakotiin. Tuen puuttumisen takia omaishoitajana uupuneen puolison palveluntarve kasvaa nopeasti. Hänkin joutuu turvautumaan laitoshoitojaksoihin pikemmin kuin toisenlaisella järjestelyllä olisi ollut mahdollista.
Pandemia osoitti sosiaalialan työn merkityksen
Koronapandemian hoitaminen ei korjannut vanhuspalveluiden järjestelmän ongelmia. Vuoden takainen hoivakriisi on helpottunut jonkin verran, mutta edelleenkin järjestelmän resurssit ovat alhaisemmat kuin muissa pohjoismaissa.
– Palveluiden tarjonta tai niiden saatavuus ei ole pysynyt väestön ikääntymiskehityksen vauhdissa. Vanhusten yksinäisyys on rajusti lisääntynyt. Sosiaalipalvelujen perinteiselle asiakaskunnalle tämä on ollut rankka koettelemus.
Krögerillä on sosiaalityöntekijän ammatillinen tausta, mistä hän on ylpeä. Jos jotain hyvää koronaepidemiasta on sanottava, niin se on havainto siitä, että yhteiskunnassa on vihdoinkin havahduttu huomaamaan sosiaalialan työn arvo ja merkitys.
– Ammattikunta oli etulinjassa ja kantoi hienosti vastuunsa. Heidän työnsä on ollut epidemian aikana ratkaisevan tärkeää. Toivon, että se merkitsee jatkossakin kasvavaa arvostusta.
”Positiivista syrjintää”
Ymmärrän tuskan, kun omaiset eivät ole päässeet hoivakoteihin katsomaan läheistään, mutta sen kestää kun tietää siten säästettävän ihmishenkiä, toteaa emeritusprofessori Simo Koskinen. Kuva: Timo Lindholm
Sosiaaligerontolologian ja sosiaalityön emeritusprofessorin Simo Koskisen mielestä hallitus teki oikein kohdistaessaan velvoittavia suosituksia yli 70-vuotiaisiin viime keväänä. Kyse ei ollut syrjinnästä vaan ”positiivisesta diskriminaatiosta”.
– Kun tosiasiat viittasivat siihen, että ikääntyneillä oli koronaepidemian levitessä maassamme suuri riski sairastua vakavasti, hallituksella ei ollut muuta mahdollisuutta.
Positiivinen diskriminaatio, syrjintä tai erityiskohtelu on tuttu käsite sosiaalipolitiikassa, mutta lainsäädäntöön se tuli perustuslakiuudistuksessa 1999. Yhdenvertaisvaltuutetun mukaan ”kaikki erilainen kohtelu, joka perustuu henkilöön liittyvään syyhyn, kuten terveydentilaan, ikään, kansalaisuuteen ja niin edelleen, ei ole syrjintää”.
Hallituksella ei ollut muuta mahdollisuutta.
Yhdenvertaisuuslaissa korostetaan, että erilaisen kohtelun on perustuttava lakiin, sillä on hyväksyttävä tavoite ja keinot tavoitteen saavuttamiseksi ovat oikeasuhtaisia.
– Ymmärrän sen tuskan, kun omaiset eivät ole päässeet hoivakoteihin katsomaan läheistään tai aviopari on viettänyt 65-vuotishääpäiväänsä ikkunaruudun läpi. Sen kuitenkin kestää, jos rajoituksilla säästetään ihmishenkiä.
Koskinen täyttää elokuussa 80 vuotta ja joutui itsekin rajoitusten kohteeksi. Hän kertoo eläneensä suhteellisen normaalia arkea. Vaimon kanssa bongattiin lintuja ja retkeiltiin.
