Hyvinvointialue: palvelutehdas vai yhteisvastuun organisaatio? 

Sote-uudistus on nyt todellisuutta. Massiivinen reformi keskittyi tavoitteensa mukaisesti palvelujärjestelmän rakenteiden, niitä tukevan lainsäädännön ja hallinnollisten ratkaisujen suunnitteluun.  

Pitkäkään valmisteluaika ei riittänyt perusteelliseen keskusteluun siitä, minkälaisesta viitekehyksestä alueellista hyvinvointia halutaan rakentaa. Toivottavasti toteutusvaihe käynnistää – vaikka jälkijättöisesti – keskustelun reformin kulttuurisesta, jopa filosofisesta ulottuvuudesta. 

Olen ajan kulukseni luonnostellut uudistuksen tulevaa suuntaa erilaisten viitekehysten valossa.  

Yksi visio on hyvinvointialue, joka on valtion tiukassa talous- ja normiohjauksessa toimiva alueellinen palvelutehdas. Toinen visio on valtion lakisääteisellä mandaatilla toimiva alueellinen, joustavasti monialainen yhteisvastuun organisaatio.  

Ihmisten oikeuksia ja yhdenvertaisuutta pitää kunnioittaa.

Kummankin vaihtoehdon lähtökohtana on pitkäkestoinen ja laajasti ymmärretty taloudellinen kestävyys. Lakitekstit antavat mahdollisuuksia molempiin suuntiin eivätkä vaihtoehdot sulje pois toisiaan.  

Painopiste ratkaisee: kumpi ohjaa, kumpi on väline.  

Lukija varmasti arvaa oman suosikkini. Nopeasti muuttuvassa maailmassa, lisääntyvän tiedon ja  kasvavan kansalaisaktiivisuuden yhteiskunnassa hyvinvointialueen toimintaa ei ole viisasta sementoida yksityiskohtia myöten lakipykäliin tai keskushallinnon ohjeisiin.  

Ihmisten oikeuksia ja yhdenvertaisuutta pitää kunnioittaa, mutta näiden toteutumiseen voidaan räätälöidä monia keinoja. Toiminnan kehittämisen kompassina ovat kulloistenkin käytäntöjen hyvinvointivaikutukset, eivät pelkät suoritemäärät.  

Charlotte Towlea – sosiaalityön varhaista esikuvaa – lainaten: ”Ennen kuin uutta syntyy, jotakin ennen opitusta täytyy murtaa.”  

Ei siis mikään helppo temppu.  

Sote-reformin kulttuurinen ulottuvuus koskettaa sosiaalialan työn monia elementtejä: tietopohjaa ja osaamista, asiakassuhdetta, osallisuuden muotoja, yhteistyön käytäntöjä sekä seurantamenetelmiä.  

Muutospaineita ei kuitenkaan saa kasata vain käytännön ammattilaisten kannettaviksi.  

Sosiaalihuollon ja -palvelujen tietopohjan – tutkitun tiedon, toimintatilastojen ja kokemustiedon – vahvistaminen, lainsäädännön ja ohjeiden implementoinnin parantaminen, työn tarkoitusta ja sisältöä vastaava viestintä sekä alan vaikuttavuustutkimus tarvitsevat pitkään laiminlyötyä valtakunnallista panosta.  

Myös koulutus tarvitaan mukaan muutokseen. 

Aulikki Kananoja