Lapset syttyvät helposti hauskanpitoon. Se on taito, jota kannattaisi vaalia, sanoo lasten huumoria tutkiva varhaiskasvatuksen opettaja Tuula Stenius.
Isä laittaa kattilan päähän, äiti kurkistaa huivin takaa ja sanoo ”kukkuu”, isoveli kävelee hassusti. Vauvat nauravat yllätyksille ja epäjohdonmukaisuuksille. He oppivat nauramaan ennen kuin puhumaan.
Taaperot kikattelevat peiton alla. Mikä ihme naurattaa, miettii aikuinen. Päiväkoti-ikäiset alkavat nauttia sanoilla leikittelystä: sano kissa, sulla on housuissa pissa! Vasta kouluikäiset ymmärtävät vitsejä aikuismaisesti.
– Vitsit vaativat älyllistä oivaltamista, joten vasta esiopetusikäiset alkavat pikkuhiljaa kokeilla vitsien vaikutusta ja hoksata niiden jujua, kertoo Tuula Stenius.
Stenius on uransa aikana opettanut kaikenlaisissa varhaiskasvatuksen ryhmissä sekä työskennellyt muun muassa päiväkodinjohtajana.
Eläkkeelle jäätyään hän ei halunnut jäädä toimettomaksi, vaan alkoi tehdä väitöskirjaa lasten huumorista. Hän oli nimittäin huomannut, etteivät lapset ja aikuiset nauraneet samoille asioille.
– Vielä muutama vuosi sitten jopa psykologian asiantuntijat määrittelivät huumorin aikuisten näkökulmasta ja väittivät, ettei lapsilla ollut huumorintajua. Nykyisin tiedetään toisin. Huumori määritellään vuorovaikutukseksi, jossa yritetään naurattaa toista tai huvitutaan toisen jutuista.
Stenius päätti selvittää, mitä lasten erilainen huumorintaju tarkoittaa käytännössä ja mikä merkitys sillä on kasvatuksen näkökulmasta.
Lapsilla ainutlaatuinen kyky heittäytyä
Tutkimustaan varten Stenius videoi ja havainnoi kolmen päiväkodin arkea. Pian hän huomasi, että päiväkodissa lasten keskinäinen hassuttelu alkaa usein tylsistymisestä: jonottaessa, paikalla istuessa, odottaessa.
– Lapset eivät jaksa olla pitkään hiljaa paikoillaan, vaan alkavat viihdyttää itseään: tehdä hassuja ilmeitä tai tökkiä toisiaan. Jos joku muu yhtyy hassutteluun, liikehdintä vilkastuu ja ääni nousee. Hyperhauskuus syttyy.
Lapsilla on luontaista komiikan tajua.
Steniuksen teorian mukaan lasten keskinäinen hauskanpito voi yltyä hurrikaanin lailla. Se kerää voimia muiden reaktioista ja yllykkeistä.
Lopulta lapset ovat tikahtua naurusta. Aikuisten mielestä se on usein ”riehumista”. Stenius kutsuu sitä karnevalismiksi.
– Vappu tai jääkiekon maailmanmestaruusjuhla on aikuisten karnevaalia. Huojentumisteorian mukaan karnevaalissa puretaan patoutunutta energiaa. Todistin kerran, miten aamupiirissä istumisen jälkeen pojat heittelivät palloa toisilleen lähes tunnin ja kikattivat samalla keksimilleen sanoille.
Monesti aikuiset katkaisevat lasten hupsuttelun ennen kuin se ehtii kerätä kierroksia. Pelätään ehkä kaaosta, melua ja hallinnan menettämistä, varsinkin isoissa lapsiryhmissä. Toisaalta Stenius ymmärtää sen, mutta toisaalta…
– Joskus kannattaisi uskaltaa seurata, mihin se johtaa. Yksi tutkimukseni tärkeimmistä havainnoista on: mitä enemmän aikuiset ovat mukana hauskanpidossa, sitä vähemmän lapsilla on tarvetta haastaa huumorilla aikuisen auktoriteettia. Lapsilla on ainutlaatuinen tapa heittäytyä karnevaalitunnelmaan. Sitä ei soisi tukahdutettavan.
Huumori keventää
Huumoritutkijat ovat päätelleet, että huumori keksittiin alun perin elämän keventämiseksi, ja Steniuksen mukaan lapset käyttävät huumoria monesti juuri tässä alkuperäisessä tarkoituksessa.
– Lapsilla on luontaista komiikan tajua ja kykyä hauskuuttaa vaikkapa vain itseään. Lasten hauskanpidon rajoittamista kannattaa harkita tästä näkökulmasta.
Jos kukaan ei reagoi lapsen huumoriin, hauskuus ei lähde lentoon, vaan sammuu. Lapsi oppii huumoria käyttämällä sitä.
– Harvoin tullaan ajatelleeksi, että lapsella on oikeus huumoriin. Ja lapsella on oikeus omaan huumoriinsa, ei vain aikuisten tarjoilemaan. Lapsen identiteetti vahvistuu, kun hän tulee kuulluksi oman huumorinsa kautta.
Steniuksen mukaan näyttäisi, että joillakin lapsilla on erityinen kyky nähdä asioita huvittavina.
– Kun hän lähtee ruokapöydästä, hän ääntelee hassusti ja kävelee jalat levällään. Nämä positiiviset humoristit näkevät hauskuutta joka puolella ja ovat hyviä roolimalleja toisille lapsille. Heidän pitäisi saada olla oma itsensä.
Steniuksen mielestä parhaiten huumoria opitaan pienryhmissä. Isoissa ryhmätilanteissa käy helposti niin, että lapset ovat keskenään ja aikuiset hillitsevät.
– Sen sijaan pienryhmien videoinneissa näkyy hilpeitä vuoropuheluja. Aikuisen ei tarvitse yrittää olla vitsikäs, riittää että bongaa lapsen aloitteita huumoriin ja menee mukaan. Lapsen pitäisi saada olla pääosassa!
Huumori kehittää luovaa ajattelua.
Hän on todistanut kahdenlaista päiväkodin toimintakulttuuria. Kuria ja järjestystä painottavissa toimintakulttuureissa saattaa olla viisitoista ruokailuun liittyvää sääntöä – ja vain vähän huumoria. Osallisuutta painottava toimintakulttuuri antaa tilaa hassuttelulle.
– Toisessa päiväkotiryhmässä lapsen samantyyppinen toiminta koettiin iloa tuottavana ja ryhmää yhdistävänä, kun taas toisessa häiriönä. Osallisuuden pedagogiikkaa toteuttavissa ryhmissä lapset pääsivät päättämään asioista. Silloin lapsilla ja aikuisilla oli hauskaa yhdessä, vaikkapa ruokaillessa.
Hyperhauskuus ei ole vaarallista
Tuula Stenius kertoi päiväkodin esiopetusryhmälle tutkimustuloksestaan näin: näyttää siltä, että pieru naurattaa lapsia. Ilmoitus otettiin vastaan nauruntyrskähdyksin ja päristelyäännähtelyin. Meteli yltyi, kunnes opettaja tuli jakamaan lapset ryhmiin.
– Se oli esimerkki hyperhauskuudesta, joka haihtuu nopeasti eikä ollut yhtään vaarallista.
Hän keräsi lasten jutuista Hassukirjan, jota luettiin lapsille. Suosituin juttu oli sanaleikki: akka-kakka. Varhaiskasvatuksessa kuullaan kakkajuttuja ehkä kyllästymiseen asti.
– Vanhempia kehotetaan neuvolassa suhtautumaan luontevasti kakkajuttuihin, ettei tule pottapelkoa. On loruja, lauluja ja kirjoja, joissa luontevaa suhtautumista vessa-asioihin opetetaan. Niin aikuisten kuin lastenkin tv-ohjelmissa nauretaan pierujutuille. On hämmentävää, jos tämä päiväkodissa yhtäkkiä kielletäänkin.
Päiväkoti-ikäisten lasten huumori on pääosin hyväntahtoista. Ironia ja sarkasmi tulevat huumoriin vasta koulussa.
– Jos lapsi naputtelee pöytää leikkisästi, aikuinen voi vastata naputtamalla myös. Lempeä ohjaus ja vastavuoroisuuden kokemukset rohkaisevat lasta käyttämään huumoria hyväntahtoisesti, Stenius neuvoo.
Paljon opittavaa lapsilta
Moni on kuullut tutkimustuloksesta, jonka mukaan nelivuotias nauraa kolmesataa kertaa päivässä, nelikymppinen noin neljä. Totta tai ei, joka tapauksessa lapsilla tuntuu olevan hauskempaa kuin meillä aikuisilla.
– Voisimme oppia lapsilta komiikan tajua ja kykyä keventää elämää. Lapset viihtyvät hassuttelevien, leikillisten aikuisten kanssa. Myös ilmapiiri on silloin erilainen.
Stenius haluaa haastaa meitä pohtimaan lapsikäsitystämme.
– Onko roskalavaa tonkiva poikajoukko automaattisesti pahanteossa vai ovatko he aktiivisia, tutkivia lapsia? Sopiiko äänimaisemaamme lapsen ilo ja nauru vai pitääkö olla hiljaa kuin hississä?
Lapsen pitää saada olla pääosassa.
Stenius on itse nauranut viimeksi katsellessaan videolta Vesa-Matti Loirin Nauravaa kulkuria. Kahden viisivuotiaan hulluttelu hykerrytti häntä myös hiljattain. Tytöt olivat keksineet itselleen uudet nimet ja juoksivat kikattaen pakoon vanhoja nimiään.
– Huumori kehittää luovaa ajattelua ja yhdistää: se on yhteisön liima. Yhdessä nauraminen saa mielihyvähormonit hyrräämään. Naurun määrä päiväkotiryhmässä on hyvä mittari, sillä huumori vaatii turvallista ilmapiiriä, kuuntelemista ja toisen tuntemista.
Huumorin avulla myös ratkaistaan ongelmia. Esimerkiksi päiväkodin hikisiä pukemistilanteita voi keventää tekemällä siitä hauskaa: meneekö jalka hihaan ja käsi lahkeeseen vai sittenkin toisinpäin.
Tuija Siljamäki
