Hiljainen tieto ei kuulu sosiaalityöhön

“Hiljaisella tiedolla ei voi perustella mitään sosiaalityössä. Kun joudumme tekemään asiakkaidemme henkilökohtaiseen elämään vaikuttavia päätöksiä, meidän on kuitenkin kyettävä ne myös aina perustelemaan.”

Sosiaalityö on ammatillista viranomaistoimintaa, johon ei voi kätkeytyä julkilausumattomia perusteluja. Täsmällisen tiedon vaatimusta ei voi korvata vetoamalla hiljaiseen tietoon, sanoo yliopistonlehtori ja valtiotieteiden tohtori Aino Kääriäinen Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitokselta.

Kääriäinen ei kiellä hiljaisen tiedon olemassaoloa. Sosiaalityöntekijälle ilman muuta kertyy osaamista ammatillisen kokemuksen myötä. Sitä osaamista voidaan kutsua myös intuitioksi tai intentioksi.

– Hiljaisen tiedon sijasta haluaisin puhua enemmän tietämisestä ja oman tietämisensä ymmärtämisestä sekä sen näyttämisestä, Kääriäinen sanoo.

Osaamisen ja ammatillisen asiantuntijuuden kasvaminen on tiedon ja tietämisen lisääntymistä. Se ei kuitenkaan ole hiljaisen tiedon kasvua. Tiedon avoin reflektointi edellyttää tiedon näkyväksi tekemistä. Se tarkoittaa asioiden tuottamista julki puheeksi, sanoiksi ja teksteiksi.
– Hiljaisesti tiedetty on saatava näkyviin ja jaettavaksi. Siksi jakamisen välineet korostuvat sosiaalityössä. Dokumentointi on tärkein väline saattaa kyseinen tieto näkyväksi. Oman työn arviointi ja kriittinen suhtautuminen sen dokumentointiin muodostavat asiantuntijuuden perustan.

Ranskalaiset viivat eivät riitä

Kääriäinen on väitellyt dokumentoinnin ja tiedonmuodostuksen dynamiikasta lastensuojelutyössä. Sen jälkeen hän on 12 vuoden ajan kouluttanut opiskelijoita ja ammattiväkeä dokumentointityöhön. Kääriäinen on toiminut kahdeksan vuoden ajan hallinto-oikeuden asiantuntijajäsenenä. Hänen tehtävänään siellä on päättää kahden hallinto-oikeustuomarin kanssa lastensuojeluun liittyviä ja oikeuden ratkottavaksi esitettyjä asioita.
– Pöydän takana istuessani pääsen toistuvasti kuulemaan, kuinka sosiaalityöntekijä kertoo oikeudelle, miksi huostaanotto on kussakin tapauksessa tarpeellinen, Kääriäinen kuvailee.

Asiakkaan asiamiehen vaatiessa päätökselle perusteluja niitä ei aina osata esittää vakuuttavasti. Kääriäinen on monesti sosiaalityöntekijän kanssa samaa mieltä, mutta argumentointitaidon puute vie uskottavuutta työntekijän esitykseltä.
– Ei saada kiinni siitä, mistä kaikista komponenteista on tullut se huoli tai ymmärrys siitä, että lapsi ei voi enää asua niissä olosuhteissa. Jos työyhteisössä ei ole aikaa tai kykyä asiakastyön yhteiseen reflektointiin, perustelut jäävät koettelemattomina ohuelle pohjalle.

Kun asiakas kohdataan vastavuoroisessa suhteessa, työntekijä voi myös kirjoittaa niin, ettei asiakirjoista muodostu kumpaakaan osapuolta loukkaavia, vähätteleviä tai mitätöiviä tekstejä.

Kääriäisen mielestä kyse on oman tietämisensä tunnistamisesta ja sen näkyväksi tekemisestä.

– Työntekijän luottaessa hiljaiseen tietoonsa hän dokumentoi työtään kirjoittamalla muistilistan ja käyttää ranskalaisia viivoja. Se on kuin kauppalappu. Hän itse tietää, millaisia ”omenoita” pitäisi ostaa, mutta joku toinen tulkitsee muistiinpanoa ihan toisella tavalla.

Usein vasta oikeusprosessit tuovat kaiken asiakkaasta kirjoitetun dokumentaation esiin. Kun asiakirjoja kammataan yksityiskohtaisesti läpi, ei sosiaalityöntekijän oman muistinsa tueksi laatima teksti aina riitä ohjaamaan oikeutta oikeaan tulkintaan tai vakuuttamaan näyttönä.

Kaikkea työssä elettyä ei tietenkään voi kirjoittaa näkyviin. Dokumentointi onkin jatkuvaa valintojen tekoa. valinnoilla on merkitystä, koska tekstit jäävät elämään. Asiakirjoihin tallennetun tiedon häviämättömyyttä on pidetty haavoittavana erityisesti asiakkaiden kannalta.

Kääriäinen muistuttaa, että kaiken sen kiireessä kirjoittamatta jääneen – tai tarkoituksellisesti kirjoittamatta jätetyn – tekstin lukemiseen ei ole kenelläkään mahdollisuutta.

Itsensä tunnistaminen tärkeää

Kääriäinen käsittää hiljaisen tiedon tarkoittavan enemmän kuin ammatillista osaamista. Siihen kuuluu isompi kulttuurisen tiedon alue, joka tarjoaa meille kaavan toimia erilaisissa tilanteissa. Sitä paljon tärkeämpi elementti sosiaalityön ymmärtämisessä on itsensä tunnistaminen.
– Olen aina sanonut opiskelijoilleni, että kyseessä on kokonaisvaltainen työ, jossa ihminen tekee työtä itsellään. Sen takia itsensä tunnistamisesta, omista ajattelu- ja toimintatavoistaan, on syytä olla kiinnostunut.

Miten työntekijä voi huolehtia siitä, että kaikki asiaan liittyvät tiedot tulevat järkevästi ja riittävässä määrin kirjatuiksi asiakirjaan?

Kääriäisen mukaan itsensä tunnistamisessa työntekijä lähestyy sitä, mitä kaikkea hän tietää ja mitä hän tietää nimenomaan hiljaisesti. Sosiaalityöntekijä työskentelee jatkuvasti emotionaalisesti hyvin lähelle tulevien ja koskettavien asioiden kanssa.

– Jos ei tunnista itseään ammattilaisena ja hiljaisen tiedon laatikoissa on jemmassa paljon juttuja, ne laatikot voivat päsähdellä hallitsemattomasti auki kesken jonkin työtilanteen. Ja sitten oletkin emootioidesi vietävänä.

– Mitä enemmän työkulttuurissa on hiljaista ja jakamatonta tietoa, sen hallitsemattomampaa ja ennakoimattomampaa työyhteisön toiminta on.
Tiedon jakamista työyhteisössä vaikeuttaa myös pitkään jatkunut lainsäädännöllinen kehitys, jossa vastuuta ja valvontaa on ohjattu koko ajan yksittäisille työntekijöille. Erityisesti lastensuojelussa lapsen asioista vastaavalle sosiaalityöntekijälle kasautuu paljon vastuuta ja valtaa.

– Puhe yhteisestä työstä supistuu, koska siihen ei ole yksinkertaisesti aikaa. Ei ehditä vaihtaa kokemuksia eikä vertaisoppimista tapahdu. Ja kuitenkin vain suhteessa toiseen tulet näkyväksi myös itsellesi.

– Jos työkiireet ja lainsäädäntö ajavat sosiaalityön ammattilaisia siihen, että yhteisöllinen jakaminen vähenee, niin se on mielestäni todella haitallista, Kääriäinen varoittaa.

Asiakirjatiedoilla on valtaa

Lainsäädännöllinen vaatimus asiakirjojen kirjoittamisesta on korostanut ja terävöittänyt dokumentointikäytäntöjä sosiaalityössä. Samalla se on luonut tiedon hierarkiaa ja valtakamppailua. Asiakirjoihin pääsevät tiedot omaavat valtaa enemmän kuin puhutut tai ajatellut tiedot.

Tämä näkyy asiakkaiden voimistuneena tarpeena lähettää kirjallisia lausuntoja ja kannanottoja työntekijöilleen sekä asioista päättäville tahoille. Näin vastavuoroinen kohtaaminen muuttuu tekstin lähettämiseksi ja kirjalliseksi vaikuttamiseksi.

Kun kasvokkaiset kohtaamiset vähenevät, asiakkaan ja työntekijän välinen asiakirjatietojen ”kilpavarustelu” voi pahimmillaan työntää asiakassuhdetta kohti kärjistymistä asioista sopimisen sijaan. Tekstien voimaahan mitataan juuri oikeusprosesseissa.
– Asiakirjoista voi tulla pelin välineitä. Varsinkin huoltoriidoissa saattavat lapsesta riitelevät osapuolet käyttää sosiaalityöntekijää ”sihteerinä”, Kääriäinen toteaa tuntien myötätuntoa näihin ahdistaviin tilanteisiin joutuvia kohtaan.

Miten työntekijä voi huolehtia siitä, että kaikki asiaan liittyvät tiedot tulevat järkevästi ja riittävässä määrin kirjatuiksi asiakirjaan? Milloin on huomattava, että häntä tietoisesti ohjataan viemään asioita dokumentteihin, jotta niitä voidaan myöhemmin käyttää hyväksi?

– Opettaessani muistutan, että asiakirjoja tulisi kirjoittaa aina asiakkaan elämäntilanteen parantamiseksi. Ei vain siksi, että dokumentointi on työhön kuuluva velvollisuus.

Eettisyyden perusta dialogissa

Asiakastilanteessa tapahtuvan kohtaamisen kirjoittaminen asiakirjaan jää usein pelkästään ammattilaisen tehtäväksi. Kirjoittajana työntekijä tekee retorisia valintoja. Hän voi muuttaa tahattomasti tai tahallaan tapaamisen aikana käytyjä keskusteluja tai tapahtumakulkuja.

Aino Kääriäisen mukaan asiakirjakirjoittamisen eettisyyden perusta on dialogissa. Mitä avoimemmin ammattilainen keskustelee kohtaamisessa myös asiakirjan kirjoittamisesta ja osallistaa asiakkaan kertomaan näkemyksiään sen sisällöistä, sitä vähemmän asiakassuhteen dokumentointi herättää myöhemmin epäluuloja ja ahdistusta.

Jos työkiireet ja lainsäädäntö ajavat sosiaalityön ammattilaisia siihen, että yhteisöllinen jakaminen vähenee, on se todella haitallista.

– Kun asiakas kohdataan vastavuoroisessa suhteessa, työntekijä voi myös kirjoittaa niin, ettei asiakirjoista muodostu kumpaakaan osapuolta loukkaavia, vähätteleviä tai mitätöiviä tekstejä.

Kääriäinen muistuttaa Helsingin Maunulassa kehitetystä dokumentoivasta työtavasta. Siellä on asiakkaille luovutettu asiakastapaamisesta laaditut asiakirjat, joita he ovat voineet arvioida, korjata tai täydentää reaaliajassa. Työtapa on vähentänyt vastentahtoisia huostaanottoja, muutoksenhakuja, valituksia ja kanteluita.

Väärinymmärrykset ovat aina mahdollisia. Tekstivälitteisessä vuorovaikutuksessa lukija ei voi saada vihjeitä ilmeistä tai eleistä. Virkateksti pyrkii usein pelkistämiseen ja etäännyttämiseen, minkä takia tekstistä voivat kadota sekä kirjoittaja että asiakas.

Kääriäinen kertoo todellisen esimerkin tavasta, jolla ohjattiin ulkomaalaistaustaista asiakasta toimeentulotuen hakemisessa. Teksti alkoi muotoilulla: ”Hakee tarvittaessa kirjallisesti toimeentulotukea…” Tämän ohjeen saatuaan asiakas palasi yhä uudelleen työntekijänsä luokse.

Työntekijän ihmetellessä, miksi hän ei kehotuksesta huolimatta ollut hakenut toimeentulotukea, asiakas totesi: Minä luuli, että sinä hakee… Tässä lukee, että hakee.”

Markku Tasala

Jutun lähteinä käytetty:

Sirpa Kuusisto-Niemi ja Aino Kääriäinen (2005): Hiljaisen tiedon vallasta näkyvän tiedon valtaan. Puheenvuoro tiedon näkyväksitekemisen puolesta. Janus – sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti. Vol 13, Nro 4.

Aino Kääriäinen (2016): Sosiaalityön dokumentointi: suhde tietoon ja toimintaan. Teoksessa M. Törrönen, K. Hänninen, P. Jouttimäki, T. Lehto-Lundén, P. Salovaara ja M. Veistilä (toim.) Vastavuoroinen sosiaalityö. Helsinki: Gaudeamus, 189–199.

.