– Lastensuojeluasiakkuus ei saisi olla edellytyksenä sille, että perhe saa apua esimerkiksi erotilanteessa tai päihde- ja mielenterveysongelmissa, sanoo Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja Hanna Heinonen. Kuva: Veikko Somerpuro
Lastensuojelu kokonaisuutena ei ole Suomessa ollut poliittisena mielenkiinnon kohteena, ja se on virhe, sanoo Hanna Heinonen.
Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja Hanna Heinonen on ollut vaikuttamassa niin nykyisen lastensuojelulain kuin sosiaalialan osaamiskeskustenkin syntyyn. Hän on työskennellyt suomalaisen lastensuojelun ytimessä 1980-luvun puolivälistä tähän päivään, eikä työ lopu.
– Pienet kosmeettiset parannukset eivät riitä, vaan tarvitaan isoja toimia, joilla vähennetään esimerkiksi lapsiperheköyhyyttä. Perheillä tulisi olla taloudelliset mahdollisuudet selviytyä ilman ylimääräistä stressiä, sanoo Hanna Heinonen.
Meillä on hyvin tiedossa riskitekijät, kuten yksinhuoltajuus, vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmat ja erot, jotka altistavat lastensuojelun asiakkuudelle. Silti perheille ei kyetä järjestämään näihin vaativiin elämäntilanteisiin riittävää tukea.
– On selvästi olemassa monia juurisyitä, joihin tulisi löytää perheitä tukevat toimintatavat. Lastensuojelua pitäisi tarjota niille perheille, jotka tarvitsevat vaativampaa tukea ja silloinkin sen tulisi olla yhdessä hyvin suunniteltua, ennakoitavaa, avointa ja lasten oikeuksia kunnioittavaa.
Uuden sosiaalihuoltolain yhtenä tavoitteena oli siirtää painopiste ehkäisevään työhön. Selvitykset kuitenkin osoittavat, että laki toikin lastensuojeluun paikoitellen lisää hämäryyttä. Epäselvyys on lisääntynyt siitä, ketkä asiakkaat hoidetaan lastensuojelun ja ketkä sosiaalihuollon piirissä.
– Sosiaalihuoltolain toimeenpanon tuki ei ole ihan parhaalla mahdollisella tavalla onnistunut. Nyt pitäisi käydä keskustelu siitä, millaista lastensuojelua Suomeen halutaan, Heinonen toteaa.
Pitkä ura antaa näkymystä
Hanna Heinonen valmistui sosiaalihuoltajaksi Tampereen yliopistosta. Tullessaan alalle hän oli 21-vuotias, ja Suomessa elettiin 1980-luvun lopun nousukautta. Hanna teki uransa ensimmäiset seitsemän vuotta sosiaalityötä Nurmijärven kunnassa kahden hengen tiimissä ja auttoi kuntalaisia vauvasta vaariin. Muistiinpanot tehtiin lyhyesti kirjoituskoneella, ja toimeentulotuet siirtyivät maksuun pankkisiirtolomakkeilla. Ei puhuttu dokumentoinnin tärkeydestä, eikä lapsen oikeuksista kuten nyt.
Tarvitaan keskustelua, millainen on Suomen lastensuojelun visio.
– Yhteiskunnallisesti iso muutos oli 1990-luvun alun lama. Monet perheet putosivat turvallisesta ja ennakoitavasta arjesta pois, ja tämä vaikutti monen lapsen tilanteisiin. Tuli avioeroja, työttömyyttä ja ylipäätään uudenlaista niukkuutta, muistelee Heinonen.
Lamaan asti kasvaviin tarpeisiin vastattiin lisäämällä resursseja, mutta 2000-luvun alussa suunta vaihtui. Alkoivat keskustelut resurssien kohdentamisesta, arvioinnista, vaikutuksista ja vaikuttavuudesta, eikä tälle keskustelulle näy loppua. Tässä vaiheessa Hanna työskenteli Helsingin yliopiston täydennyskeskus Palmeniassa ja rakensi sosiaalialan osaamiskeskuksia kollegoidensa kanssa.
– Asiakastyössä ymmärsin, että tiedän lastensuojeluista paljon. Työssä ei vain ollut aikaa työstää tietoa laajemmin hyödynnettävään muotoon. Siksi osaamiskeskukset innostivat minua. Olimme pääsemässä tilanteeseen, jossa käytäntö ja tutkimus, koulutus sekä kehittäminen voitaisiin yhdistää.
Se oli vaihe, jolloin Heinosen työ lähti muotoutumaan paikallisesta valtakunnalliseksi. Kenttäkokemusta oli takana noin 15 vuotta, josta Nurmijärvellä tehdyn työn lisäksi Heinonen oli päässyt tekemään perhe- ja sijaishuollon sekä sairaalan sosiaalityötä. Koulutuskin oli päivittynyt sosiaalityön maisterin- ja lisensiaatintutkinnoilla.
Ikuisuuskysymyksiä
Jo Heinosen osaamiskeskusaikoina puhuttiin sosiaalialan ammattilaisten vaihtuvuudesta, saatavuudesta, työn stressistä ja kiireestä. Resurssikysymyksiin etsittiin ratkaisuja myös silloin.
– Tämä asia olisi pitänyt pystyä ratkaisemaan. Asiakasmitoituksella turvattaisiin toimintaedellytykset ainakin eettisesti kestävään lastensuojelutyöhön. Nyt yksittäisen työntekijän harteille valuu sellaisia paineita, jotka kuuluvat muille, Heinonen sanoo.
Nykyinen lastensuojelulaki on kuitenkin Heinosen mielestä ihan hyvä.
– Osaamiskeskusaikoinani vedin pääkaupunkiseudun lastensuojelun kehittämisyksikköä ja olin mukana lastensuojelulain uudistamisprosessissa eri työryhmissä. Kun sosiaali- ja terveysministeriö toimeenpani lakia, kuljin kaksi vuotta eri puolilla Suomea kouluttamassa lastensuojelulaista. Tuolloin tieto lasten oikeuksista lähti lisääntymään. Tähän vaikutti sekin, että lapsen edun käsite otettiin uuteen lakiin niin vahvasti mukaan.
Lastensuojelulain valmistelussa oli Heinosen lisäksi mukana myös monia muita sosiaalityöntekijöitä, mikä auttoi, että leimaavien termien sijaan huoltosuunnitelmasta tuli asiakassuunnitelma ja kiireellisestä huostaanotosta kiireellinen sijoitus. Se oli ajatuksellisesti iso muutos.
– On silti surullista, ettei ole kovasta työstä ja kehittämiskohteiden osoittamisesta huolimatta löydetty keinoa kääntää lastensuojelun kurssia. Valitettavasti tuntuu, että lastensuojelua rakennetaan vanhan päälle. Lastensuojelua on kehitetty paloina, mikä muutenkin on lapsi- ja perhepolitiikassa tapana. Nyt ei nähdä sitä, että meillä on esimerkiksi sijaishuollossa olevissa lapsissa iso potentiaali, jos heidät saadaan lastensuojelun avulla tuettua aikuisuuteen.
Lastensuojelua on kehitetty paloina, mikä muutenkin on lapsi- ja perhepolitiikassa tapana.
Siirryttäessä 2010-luvulle lastensuojeluun on tullut uusia vaateita sosiaalisen median ja tiedonsaannin helppouden myötä. Työtä on perusteltava toisella tavalla ja sen on oltava hyvin avointa ja ennakoitua.
– On hyvä asia, että lasten ja perheiden oikeusturvakysymykset ovat tulleet keskusteluun, sillä niissä on edelleen puutteita.
Sosiaalinen media tarjoaa mahdollisuuksia myös työntekijöille.
– Toivon, että lastensuojelutyön vaativuus ja henkinen kuormittavuus pystyttäisiin näyttämään. On hirveän helppoa arvioida asioita ulkoapäin, jos ei ole ymmärrystä siitä, mitä oikeasti tarkoittaa, että työntekijällä on 40 asiakasta.
– Olen iloinen siitä, että meillä on innostuneita ja oma-aloitteisia asiantuntijoita, jotka löytävät lastensuojelutyöhön uusia mahdollisuuksia. Uudistuminen vaatii aina myös uutta sukupolvea, ja viisaus on yhdessä tekemisessä.
Verkostojen kutoja
Nykyisessä työssään Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtajana Heinonen kokee roolinsa ennen kaikkea mahdollisuuksien rakentajana.
– Olen aina ajatellut, että kaikkia tarvitaan. Keskusliiton tehtävä on koota toimijatahoja yhteen ja tehdä verkostoivaa vaikuttamistyötä. Roolini on pitää huoli, että asiantuntijoillamme on edellytykset toimia ja tuoda esiin lasten oikeuksien näkökulmaa.
Merkittävästä työstään huolimatta Heinosella jää myös aikaa olla kahden lapsenlapsensa mummona ja käydä aamuisin jumpassa, mikä on entiselle kilpatason voimistelijalle tärkeää.
– Lastenlasten kanssa on kiva viettää aikaa. Silloin en pidä kännykkää tai tietokonetta esillä enkä ole tavoitettavissa, hän nauraa.
