Etsivän lähityön työpareja on liikkunut Helsingissä jo kymmenen vuotta. Aluksi lähityön työntekijöitä oli Itä- ja Pohjois-Helsingissä. Sitten työ laajeni etelään eli Pasilan asemalle ja siitä kaupungin keskustaan päin.
Teksti: Jaana Laitinen | Kuvat: Esko Jämsä
Etsivän lähityön työpari Miita Puska ja Kirsi Ekström tekevät sosiaalialan työtä kadulla Helsingissä. Talentia-lehti kulki heidän mukanaan työpäivän ajan heinäkuussa.
Ei mihinkään kiirettä. Etsivän lähityön työpari, sosionomi (AMK) Kirsi Ekström ja sosionomi (AMK) Miita Puska, seisoo Helsingin Kannelmäessä Sitratorin aamussa. Kello kulkee kohti yhdeksää. Silloin pientä aukiota reunustavat pari kapakkaa ja lähikauppa aukeavat.
Asiakkaita on kertynyt odottamaan sitä hetkeä. He ovat keski-ikäisiä ja hieman vanhempia miehiä. Osa on työparin vanhoja tuttuja.
Naiset vaihtavat rauhallisesti huomenia miesten kanssa. Kumpikaan ei hyökkää kysymään, miten teillä menee. Pitää edetä hitaasti, jotta lopulta päästään puhumaan asiakkaiden kanssa asiaa. ”Hekalla” on vauhti päällä. Juttu kiertää vähitellen Hekan ongelmaan: hän pelkää, että työvoimatoimisto määrää karenssin. Hän kyselee, voisiko jompikumpi työparista selvittää asian.
Tarinanpalasista syntyy kuva tapahtumaketjusta, jossa Heka yritti mennä kuntouttavan työtoiminnan haastatteluun. Paikan piti löytyä kahden tien risteyksestä kaupungin keskustan ulkopuolelta. Heka ei löytänyt perille. Eikä hän voinut soittaa työnjohtajalle, sillä hänellä kyllä on puhelin, mutta siinä ei ole soittoaikaa.
Hekalle voi soittaa, mutta hän ei voi soittaa. Heka meni haastatteluun jokerilinjan bussilla. Siinä ei tarvitse näyttää bussikorttia, kun nousee kyytiin. Niin pystyy ajamaan pummilla. Bussikorttiin ei ole rahaa.
Asiakkaillamme ei usein ole varaa asioihin, jotka muille ovat itsestään selviä.
– Juuri näitä ongelmia meidän asiakkaillamme on. Ei ole varaa asioihin, jotka muille ovat itsestään selviä, Miita Puska kertoo.
Heka ja työpari miettivät, käytäisiinkö porukalla katsomassa viereisen kirjaston tietokoneelta, onko karenssi mätkäisty. Käy ilmi, että kuntouttavan työtoiminnan oharista on pari, kolme viikkoa. Puska sanoo, että kyllä se karenssi on todennäköisesti tullut. Kirjastoon ei tarvitse mennä.
Työpari vaihtaa Hekan kanssa puhelinnumeroita vastaisen varalle. Miestä mietityttää, miten hän tulee toimeen, kun työttömyystukeen tulee katkos. Heka heittää, että lähtee ostamaan lapion ja kaivaa itselleen kuopan. Puska toppuuttelee sellaisia puheita. Sitten Heka keksii, että pitäisi löytää rikas nainen, niin rahamurheista pääsisi. Oletteko te rikkaita, hän kysyy Ekströmiltä ja Puskalta. Naiset pudistavat päätään.
Hekalla ja kahdella muulla miehellä, jotka pysähtyvät juttusille, on asunto. Toistaiseksi, kaikki lisäävät nopeasti. Toimeentulotukea myöntävä Kela on kehottanut miehiä etsimään halvemmat asunnot. Miten se Helsingissä onnistuu?
Kannelmäki kello 8.55: Helsingin etsivän lähityön lännen pari Miita Puska ja Kirsi Ekström tapaavat asiakkaita Sitratorilla. Useimmat asiakkaat ovat 30–65-vuotiaita.
Etsivän lähityön pareja on liikkunut Helsingissä nyt kymmenen vuotta. Ajatus uudesta työmuodosta tuli alun perin kaupungin ja poliisin johdolta. Ongelmaksi nähtiin, että asunnottomat ja muut ulkotiloissa oleskelijat aiheuttivat turvattomuutta muille ihmisille.
Tarkoitus oli kokeilla, voisiko kaduilla oirehtivia ihmisiä auttaa sosiaalityön keinoin. Heitä etsimään ja kohtaamaan palkattiin etsivän lähityön työntekijöitä aluksi Itä- ja Pohjois-Helsinkiin. Sitten työ laajeni etelään eli Pasilan asemalle ja siitä kaupungin keskustaan päin.
Miita Puska ja Kirsi Ekström aloittivat lännessä työparina 2017. Heidän tukikohtansa sijaitsee lännen aikuissosiaalityön tiloissa Lassilassa. Lähityön piirit vastaavat aikuissosiaalityön aluejakoa: pohjoinen, itä, etelä ja länsi.
Työntekijät etsivät Helsingin alueella ulkona asuvia ja palveluiden ulkopuolella olevia sekä heikosti palveluihin kiinnittyneitä ihmisiä. Apua saavan ei tarvitse asua Helsingissä, riittää, kun hänet tavataan kaupungin alueelta. Kun Puska ja Ekström juttelevat Sitratorilla miesten kanssa, paikalle pyörähtää poliisin maija. Sillä on omia asioita, mutta se seuraa hetken etäältä lähityön työskentelyä. Maijasta ei puututa tapaamiseen.
On tärkeää, että asiakkaat ymmärtävät, että me olemme heidän puolellaan.
Etsivän lähityön asiakkaita ovat kaikkein vaikeimmassa tilanteessa elävät ihmiset. Heitä ovat asunnottomat, monella tavalla syrjäytyneet ja ulkona aikaansa viettävät ihmiset. Elämässä on monta solmua: ei ole työtä tai rahaa, päihteitä kuluu liikaa, terveys ja mielenterveys rakoilevat, kotia ei ole tai se uhkaa mennä alta.
Luottamus viranomaisiin tai palveluihin on heikkoa. Monilta se on mennyt kokonaan.
– On tärkeää, että asiakkaat ymmärtävät, että me olemme heidän puolellaan. Että me ei haluta heille pahaa. Me tulemme kysymään, tarvitaanko apua. Meille ei tarvitse kertoa edes nimeä, Ekström kertoo.
Hekaakin pahemmassa asemassa olevia kaduilta löytyy, työpari kertoo. Hekalla on sentään passi ja pankkitunnukset, eli hän pääsee hoitamaan asioitaan.
– Monet ovat täysin ulkona yhteiskunnasta. Heillä ei ole pankkitiliä, henkkareita, puhelinta tai juuri mitään muuta. Lompakko ja paperit on varastettu, Puska kuvaa.
Etsivä lähityö tekee paikan päällä arvion asiakkaan tilasta ja avun tarpeesta. Sen mukaan asiakkaalle annetaan neuvoja ja apua. Heitä autetaan saamaan heille kuuluvat tuet ja palvelut.
– Me myös saatamme usein asiakkaita palveluihin, jos he eivät pysty sinne itse menemään, työpari kertoo.
Luottamuksen rakentaminen vie aikaa. Usein tarvitaan monia tapaamisia ja jutustelua, ennen kuin asiakas ottaa apua vastaan. Siksi meillä ei ole aikatauluja, Puska sanoo. Joskus asiakkaan kanssa vietetään useampi tunti kerralla.
– Kun me tapaamme ihmisiä, meillä on aikaa kuunnella ja kohdata. Saamme siitä usein hyvää palautetta. Monissa palveluissa aikaa varataan vain sille, että asia ehditään juuri ja juuri hoitaa
Kannelmäki kello 9.45: Lähityön lännen pari tietää, missä nukutaan ulkona. He käyvät läpi kauppakeskus Kaaren takana olevat, sodan aikaiset linnoituskäytävät.
Miita Puska ja Kirsi Ekström aloittavat työpäivänsä työhuoneesta tai mistä vain lännen alueelta. Usein he sopivat edellisenä päivänä, missä aamulla tavataan.
Tänään naiset ajavat Sitratorilta kauppakeskus Kaareen toiselle laidalle Kannelmäkeä.
Tunnelma on siellä vielä aamunverkkainen. Muutamia eläkeläisiä kävelee asioillaan pitkiä käytäviä.
Työpari astuu ulos kauppakeskuksen takaovesta, ylittää pienen nurmikon ja katoaa metsänlämpäreeseen kauppakeskuksen ja vilkkaan Hämeenlinnanväylän väliin. Siellä tulee vastaan maahan kaivettuja, betonilla vahvistettuja käytäviä. Ne kuuluivat sotien aikana läntisen Helsingin linnoitusketjuun.
Naiset koluavat kymmeniä metrejä pitkiä käytäviä. Nukkujia ei labyrintistä löydy. Käytävillä kuitenkin tulee eteen roskia ja pömpelin jäännökset.
– On täällä joku ollut, Ekström miettii. Tätä etsivä lähityö on, ihan konkreettista etsimistä, naiset kertovat. He kiertävät asemia, toreja, ostareita, puistoja ja metsiä, joissa asunnottomia ja syrjäytyneitä ihmisiä oleilee. Sateella asiakkaita löytyy esimerkiksi asemilta ja kirjastoista. Muualtakin heitä löytyy.
Asiakkaita oleilee ulkona, vaikka olisi 20 astetta pakkasta.
– Ikinä ei tiedä, missä meidän asiakkaamme ovat. Aina sääkään ei sitä määrää. Asiakkaita oleilee ulkona, vaikka olisi 20 astetta pakkasta, Ekström kertoo.
Läntisen Helsingin majapaikat ovat tulleet tutuiksi. Haagan ison liikenneympyrän keskellä ei viime aikoina ole nukuttu. Aiemmin se tunnettiin asunnottomien yöpaikkana. Helsingissä oleilee kolmasosa koko maan asunnottomista. Joka kymmenes helsinkiläinen elää köyhyydessä, Ekström luettelee tylyjä lukuja.
– Kävelemme metsiä läpi. Saattaa olla, että menemme ihan vierestä ohi ja vasta toisesta suunnasta huomaamme, että tuossahan onkin jonkun nukkumapaikka. Ne on piilotettu hyvin. Niitä voi löytyä ihan tien vierestä. Joskus yösija on makuupussi puistossa, Miita Puska kertoo.
Vauraaksi mielletyssä Länsi-Helsingissä on vähemmän ulkona asuvia kuin muualla Helsingissä. Silti heihin törmää täälläkin.
– Lännessä on enemmän piiloasunnottomuutta. Kodittomat asuvat kavereiden ja tuttavien nurkissa.
Kannelmäki, 9.55: Linnoituksesta löytyi jälkiä asumuksesta. Myös Länsi-Helsingissä ihmisiä nukkuu öitä ulkona, vaikka piiloasunnottomuus on yleisempää.
Kannelmäestä naiset ajavat Pitäjänmäkeen. Joskus he kulkevat koko päivän jalkapelillä metsiä ja puistoja pitkin.
– Silloin työpäivän päättyessä askelmittari näyttää 15 000 askelta, Kirsi Ekström kertoo.
Pitäjänmäki on pientalovaltainen asuinalue, jossa sijaitsee lähekkäin kolme asunnottomien asuntolaa: kaupungin oma, Niemikotisäätiön mielenterveyspotilaille tarkoitettu asuntola ja Pelastusarmeijan asumisyksikkö. Yhdessä niistä asuu ”Ville”. Ekströmillä on miehelle postia.
Naiset jättävät auton pienelle parkkipaikalle ja kävelevät metsän halki yhtä asuntolaa kohti. Katse kiertää metsän pohjaa ja etsii jälkiä nukkujista.
Ekström soittaa toisen kerran aamun aikana Villelle. Ville on asioilla, miehen kaveri vastaa. Ekström kuitenkin katoaa läheiseen taloon. Puska jää odottelemaan talon lähettyville.
Hän tarkastaa, nukkuuko parkkipaikalla seisovassa autossa ketään. Autosta puuttuvat rekisterikilvet. Ainakaan tänään ei näy jälkiä siitä, että joku asuisi autossa.
Ekström palaa pian ilman kirjeitä. Ville löytyi ja sai postinsa.
On hyvä, että me liikumme joka puolella ja tiedämme kaikista alueista jotakin.
Työpari kääntää auton kohti keskustaa. Kaikki etsivän lähityön työntekijät kokoontuvat yleensä yhdessä lounaalle. Tänään syödään Kampin Sähkötalossa.
Vaikka työpareilla on omat alueensa, kaikki kulkevat koko Helsingissä. Joskus joku työpari tarvitsee apua, ja silloin sille työntekijä tulee lainaksi toiselta alueelta.
– On hyvä, että me liikumme joka puolella ja tiedämme kaikista alueista jotakin ja mitä eri puolella kaupunkia tapahtuu. Myös asiakkaat liikkuvat pitkin kaupunkia. Saatamme tavata meidän lännen tuttuja Kontulassa asti, Puska kertoo.
Työparit vaihtavat lounaalla kuulumisia. Etelän työpari kertoo aamusta rautatieasemalla. He menivät jututtamaan miestä, joka näytti poissaolevalta. Kävi ilmi, että mies oli kadonnut psykiatrisesta sairaalasta. Työpari ilmoitti asiasta eteenpäin. Paluukyytiä odotellessa mies sai epileptisen kohtauksen. Miestä piti pitää lattialla kiinni, ettei hän satuttanut itseään.
Kun lounas katoaa suihin, työparit sopivat, että pohjoisen Janne Leskinen, sosionomi (AMK) lähtee lännen kaksikon mukaan iltapäiväksi. Leskisen työpari saattaa sillä aikaa asiakkaan tapaamiseen. Jalkautuvaa työtä tehdään aina parina.
Kamppi kello 11.40: Työparit vaihtavat lounaalla kuulumisia.
Kellon kääntyessä iltapäivän puolelle Ekström, Puska ja Leskinen käväisevät Munkkivuoren ostarilla. Siellä ihmisiä kävelee touhukkaasti. Yksi pariskunta istuskelee kaiteella kesäpäivän kuumuudessa. Lähityöpari lähestyy heitä ja kokeilee, lähteekö jutustelu liikkeelle.
Pariskunta vaikuttaa vaivaantuneelta. Ekström ja Puska käyvät pariskunnan kanssa läpi säät ja lomat ja jatkavat sitten matkaa. Kontakti syntyi, ja tällä kertaa se riitti.
– Yleensä meidät otetaan hyvin vastaan. Suurin osa ihmisistä on tyytyväisiä, että saavat juttuseuraa. Jos joku ei halua puhua, he sanovat sen, ja me lähdemme eteenpäin, Puska sanoo.
Hänen ja Ekströmin vyötäröllä roikkuu kaksi pussukkaa. Onko niissä sumuttimet?
– Ei ole, vaan puhelin, kalenteri, esitteitä ja muuta tarpeellista. Monet luulevat, että tämä työ on vaarallista. Ei ole mitään sattunut, naiset kertovat.
Jos joku ei halua puhua, he sanovat sen, ja me lähdemme eteenpäin.
Sitten kolmikko suuntaa Malminkartanoon. Sieltä on tullut ilmoitus, että yhdessä lähiön puistossa vietetään häiritsevää elämää. Naapurit ovat valittaneet. Työpari menee tarkastamaan puiston.
Etsivä lähityö saa tietoa monelta taholta mahdollisesti apua tarvitsevista ihmisistä. Se tekee tiivistä yhteistyötä muun muassa kaupungin eri sosiaalityön toimijoiden, kirjastojen ja järjestöjen kanssa.
– Toimimme verkostossa. Saamme vinkkejä, että käykääpä katsomassa mitä tälle ihmiselle kuuluu tai rapussa tai metsässä on jälkiä nukkumisesta. Me menemme katsomaan.
Yhteydenottoja kutsutaan huoli-ilmoituksiksi. Joka viides huoli-ilmoitus tulee yksityisiltä ihmisiltä. Naiset suuntaavat puistoon, josta heille on ilmoitettu. Puistossa radio tykittää ääntä ympäristöön. Siellä viettää päivää 6–7 keski-ikäistä naista ja miestä. Yksi heistä tunnistaa lähityöparin ja kapsahtaa vuoron perään naisten kaulaan.
Malminkartano kello 13.00: Lähityölle oli ilmoitettu toistuvasta melusta puistossa. Yhteydenottoja kutsutaan huoli-ilmoituksiksi.
Ekström ja Puska menevät taas verkkaiseen moodiin. Mihinkään ei ole kiire. Kuulumisia vaihdellaan. Jalka on paranemaan päin, halaillut nainen esittelee. Hänen piti mennä koulun pääsykokeeseen, mutta se meni ohi.
Muita lähityöpari ei tunne. ”Me tiedetään, mitä te ootte”, porukka sanoo naisille. Puskaradio toimii.
– Joku tuntee jonkun, joka kertoo meistä. Tämä on rauhallista tutustumista ja luottamuksen rakentamista. Se on hidasta. Jos yksi porukka saa apua, tieto menee eteenpäin muille, naiset kertovat.
Janne Leskinen ottaa pingismatsin kevyesti juopuneen asiakkaan kanssa. Ryhmään kuuluvat naiset kertovat, että paikka on juuri siivottu porukalla.
Tämä on rauhallista tutustumista ja luottamuksen rakentamista.
Menee melkein tunti, kunnes lähityökolmikko lähtee rauhallisesti takaisin asemaa ja autoa kohti.
Parasta on, kun voimme auttaa konkreettisesti. On saatu järjestetyksi vuosia rempallaan ollut asia
– Näin me liikumme aina, Kirsi Ekström vakuuttaa.
– Dressmann-miesten vauhtia, Leskinen kuvaa.
Miita Puska sanoo, että jossakin vaiheessa työpari palaa puistoon.
– Ei ehkä huomenna mutta joskus. Sitten jutellaan uudelleen. Niin he muistavat meidät. Jos joku tarvitsee apua, meille kerrotaan sitten siitä.
Malminkartano kello 13.20: Janne Leskinen otti pingismatsin asiakkaan kanssa.
Etsivälle lähityölle kertyy 3 000 kohtaamista vuodessa. Kohtaaminen tarkoittaa, että asiakkaan kanssa on vähintään keskusteltu. Yksi asiakas voidaan kohdata monta kertaa.
Kun työparit liikkuvat eri puolilla kaupunkia, heille syntyy kuva kaikkein vaikeimmassa asemassa elävien ihmisten tilanteista. He toimivat sosiaalihuollon korvina ja silminä kaduilla, metsissä, ostareilla ja puistoissa.
Tärkeä osa työtä on sosiaalinen raportointi ja rakenteellinen sosiaalityö, Ekström ja Puska kertovat. He jakavat tietoa ja tekevät tilannearvioita kaduilta raporteissa, joita julkaistaan kaupungin raporttijärjestelmän kautta.
– Etsivän lähityön raportit jaetaan laajalle verkostolle sosiaalialan toimijoita, järjestöjä, päättäjiä ja mediaa. Ymmärtääkseni raportteja luetaan ahkerasti, Kirsi Ekström sanoo.
Raporteissa lähityö kuvaa myös palvelujärjestelmän ongelmia vaikeassa asemassa olevien näkökulmasta. Uusimmassa lähityön raportissa huomio kiinnitetään päihdekuntoutuksen saavutettavuuteen. Raportin mukaan katkolle pääsyä pitää odottaa, ja sinä aikana moni ehtii ratketa uudelleen.
Monet luulevat, että tämä työ on vaarallista. Mitään ei ole sattunut.
Raportti kiinnittää huomiota myös päihde- ja mielenterveysongelmaisten hoito-aikojen lyhyyteen ja palveluketjun sirpaleisuuteen. Eräs päihdeongelmainen, psykoottinen henkilö palautettiin sairaalaan, josta hän oli karannut. Sieltä hänet parin päivän jälkeen toimitettiin laitoskatkaisuhoitoon. Sen asiakas keskeytti. Sen jälkeen asiakas vietti kaksi yötä putkassa. Putkan jälkeen hän ei päässyt enää takaisin katkaisuhoitoon tai psykiatriseen sairaalaan.
Raporttien aineistona käytetään mobiilissa toimivaa QuestBack-ohjelmaa. Sinne Puska ja Ekströmkin kirjaavat tiedot kaikista kohtaamisista työpäivien aikana.
Kannelmäki kello 14.45: Toisella käynnillään Kannelmäessä Kirsi Ekström istahti vaihtamaan kuulumisia vanhan tutun kanssa, jonka asiat olivat viime tapaamisesta kohentuneet.
Työpäivän lopuksi Ekström ja Puska käväisevät uudelleen Sitratorilla Kannelmäessä. Sen laitamilla istuskelee nyt enemmän väkeä kuin aamulla. Tuttuja ja uusia tuttavuuksia.
– Juttelemme niitä näitä ja esittelemme työtämme, Ekström kuvaa.
Puska jutustaa tutun, iäkkään naisen kanssa. Nainen pyytää katsomaan papereita, jotka hän oli saanut. Ekström istahtaa iäkkään miehen viereen. Juttu kiertyy samoihin asioihin, joista miehen kanssa juteltiin viikko aiemmin. Miestä motivoidaan menemään Kelaan ja alkoholivieroitukseen.
Parasta on, kun voimme auttaa konkreettisesti. On saatu järjestetyksi vuosia rempallaan ollut asia.
Työpäivä päättyy iloiseen kohtaamiseen. Ekström ja Puska tapaavat miehen, jonka kanssa he tekivät aiemmin työtä. Miehellä oli ongelmia rahan ja päihteiden kanssa. Nyt mies kertoo, että hän kävi Minnesota-hoidossa. Sen jälkeen hän on pysynyt raittiina ja käynyt osa-aikatyössä.
Piti soittaa teille ja kertoa, että nyt menee paremmin, hän sanoo lähityöparille.
– Parasta on, kun kuulee, että olemme pystyneet auttamaan konkreettisesti. On saatu järjestettyä asia, joka on ollut rempallaan vuosia. Esimerkiksi asiakas on saanut asumispaikan tai etuudet, joita hän ei kyennyt itse hakemaan, naiset kertovat.
