”Minä olen tässä” -valokuvatyöpaja on yksi esimerkki Etna-työn asiakkaille tarjotuista toimintamuodoista. Kuva: Saara Kujansuu
Moni Etna-työn piiriin tulevista kokee, etteivät he kuulu mihinkään. Tunne vahvistuu, kun on työelämän ulkopuolella eikä harrastuksiin ole varaa. Rahattomuus sulkee monia ovia.
Tampereen tapaisissa muuttovoittokunnissa ihmisten yksinäisyys korostuu. Heiltä puuttuu läheisten tukiverkosto ja viranomaispalveluita saatetaan karttaa. Ihmisellä ei välttämättä ole ketään, kelle tuskan ja pelon rahattomuudesta voisi purkaa. Velkoja voi olla tuhansien tai kymmenien tuhansien edestä ja luottotiedot ovat menneet.
− Käytännössä heillä ei ole varaa ostaa mitään, ei lapsille vaatteita, ei ruokaa jääkaappiin, tamperelainen Etna-työn vastaava ohjaaja Miika Joenperä kertoo.
− Palveluitahan meillä on paljon, mutta niihin ei aina ole helppo hakeutua. Ihmiset saattavat pelätä seuraamuksia, kuten leimaantumista, joita avun hakemisesta voi seurata.
Kun salaisuuksien määrä kasvaa eikä niistä pysty koskaan kertomaan, kuormittaa se mieltä ja vaikuttaa jaksamiseen. Talousongelmat vaikuttavat hiljalleen myös asumiseen. Heikoimmassa asemassa olevien asuminen on vaikeutunut merkittävästi tai vaarantunut niin, että asunnon menetys on todellinen uhka.
Etna tekee etsivää ja ehkäisevää kenttätyötä
Tampereella toimiva Etna-työ tarjoaa apua syrjäytyneille tai syrjäytymisvaarassa oleville naisille ja naisille, joilla on lapsia. Apua tarjotaan tilanteissa, joissa asiakas on vailla asuntoa tai asuminen itsessään on hankaloitunut ongelmien vuoksi. Tukea tarjotaan päihteisiin tai mielenterveyteen liittyvissä asioissa. Lisäksi apua on saatavilla talousvaikeuksiin tai muihin elämää vaikeuttaviin ongelmiin.
Meillä on paljon palveluita, mutta niihin voi olla vaikea hakeutua erilaisten pelkojen vuoksi.
Etna-työ on haittoja vähentävää, hyvin epäbyrokraattista ja vapaaehtoisuuteen perustuvaa toimintaa. Käytännössä ihminen tavataan ensimmäistä kertaa muualla kuin toimistossa. Tarkoitus olla inhimillisesti läsnä ja kohdata ihminen tasaveroisesti samalla tasolla.
Miika Joenperä muistuttaa, että eri palveluissa ihmisten kohtaamiseen tulisi aina kiinnittää huomiota. Ihminen hakee apua hätäänsä. Tunteet ovat usein pinnassa.
− Meillä kerron ihmisille, että he saavat itkeä, huutaa, kiukutella, mutta päälle ei saa tulla, kertoo Miika Joenperä.
Vakauttaminen, tilanteen rauhoittaminen, on ensimmäinen tehtävä, johon Etna-työssä tartutaan. Ihmisen kiireisin ongelma hoidetaan ensin, jonka jälkeen mietitään mahdollisten muiden palveluiden tarvetta. Työmuodot vaihtelevat palveluohjauksesta monenlaiseen käytännön apuun.
Työmuodot on kehitetty vuosina 2003−2013 Naisten Suojakoti ry:ssä. Tampereen A‑kilta ry:lle Etna-työ siirtyi vuonna 2014. Etna-työ toimii Kumppanuustalo Arttelissa Tampereella.
Silja valitsi kuvaan itselle turvallisen ja tärkeän paikan, joka löytyi Pyhäjärven kallioilta: ”vesi kun on aina ollut rauhoittava elementti ja se kontrastit miellyttävät”. Kuva: Saara Kujansuu
Elämä takaisin raiteilleen
Silja ohjautui Etna-työn piiriin loppuvuodesta 2011. Paikkaa suositeltiin naisten turvakodista, jonne Silja oli hakeutunut vainoamisen vuoksi.
Siljan elämään alkoi kasaantua vaikeusia vuoden 2006 jälkeen. Joka vuosi joku läheinen kuoli, tuli avioero, pakkomuutto uudelle paikkakunnalle, itsestä riippumattomista syistä johtuva paha velkaantuminen sekä itseen ja lapsiin kohdistunut raaka henkinen väkivalta.
Lisäksi Siljan terveys alkoi pettää. Hän sairastui vakavasti ja joutui jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle itselle rakkaasta työstään. Vaikka luonne olikin ollut sinnikäs ja periksiantamaton, tuli syksyllä 2011 lopullinen romahtaminen. Omat voimat eivät enää riittäneet, vaikka kuinka yritti.
Silja tapasi Miika Joenperän kevättalvella 2012. Etna-työstä hän sai apua käytännön asioihin, kuten velkajärjestelyyn ja asunnon vuokraamiseen. Hiljalleen elämä löytyi takaisin raiteilleen. Silja sanoo, ettei hän olisi pärjännyt ilman Etna-työstä saatua tukea.
− On ollut hyvä, että tapaamiset on sovittu tarpeen mukaan ja olen tullut paikalle omasta vapaasta tahdosta, ilman minkäänlaista pakkoa. Yhteyttä olen voinut ottaa, kun on tuntunut hyvältä. Aina olen saanut tarvittavan avun.
Välillä Etna-työn saattelemana Silja pärjäsi muun tuen turvin, mutta palasi takaisin Etnan tuen piiriin, kun hoitokontaktit muualla päättyivät yllättäen.
”Viikossa voi olla puilla paljailla”
Siljasta on hyvä, että Etna-työ tarjoaa ihmisille käytännön apua juuri silloin, kun sitä tarvitaan. Ruoka-apu on kultaakin kalliimpaa tilanteissa, joissa omat rahat eivät riitä ostamaan ruokaa itselle ja lapsille. Silja kertoo, että toiminnassa mukana on paljon henkilöitä, jotka eivät ole syrjäytyneet, vaan heidät on eri tavoin syrjäytetty yhteiskunnasta.
Välillä Silja on surullinen siitä, kuinka ihmiset Suomessa jätetään oman onnensa nojaan juuri silloin kun eniten kaipaisi toista ihmistä vierelleen.
− Yhteiset Etna-työn järjestämät retket ja tapahtumat ovat hyviä väyliä saada vertaistukea omaan tilanteeseen. Etnassa työntekijät tekevät työtä suurella sydämellä. Ei ole niin suurta hattua, jotta sitä voisi nostaa.
On paljon ihmisiä, jotka eivät ole syrjäytyneet, vaan heidät on eri tavoin syrjäytetty yhteiskunnasta.
Ehkä eniten Silja on huolissaan ihmisistä, joilla on mielenterveysongelmia. Heille ainut tarjottava hoito on määrätä lääkkeitä ja lähettää takaisin kotiin.
− On täysin vastuutonta, ettei kukaan tämän jälkeen seuraa, miten ihminen oikeasti voi. Muuta hoitoa ei ole tarjolla, koska paikkoja ei ole riittävästi. Jos ihmisellä itsellään ei ole voimavaroja, on todella vaativaa taistella systeemiä vastaan.
Silja kertoo huomanneensa, että rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on kasvanut entisestään. Hän on miettinyt paljon myötätuntoa ja välittämistä ja arvelee, että toisen asemaan on vaikea asettua, etenkin kun itsellä menee hyvin.
− Kaikki ikävä, mitä ihmisille elämässä tapahtuu, ei vain ole itsestä kiinni. Viikossa voi olla puilla paljailla. Ystäväpiiri ja sukulaiset jättävät. Eikä kaikilla edes ole tukiverostoa. Tai sitten oma elämä on niin kiireistä, ettei ole aikaa muille ihmisille ja heidän murheilleen. Ihminen vain jää ihan yksin.
− Yksinäisyys näkyy jo lapsissakin. Pitää pärjätä yhä nuorempana ja yhteiskunnan asettamat paineet ovat kovat. Huolestuttavaa on, miten tämä näkyy tulevaisuudessa.
Veera Alakoski
Johanna Rajala
Leea Eskelinen ja Satu Kalliokoski Toni Karilainen ja Piia Oja
Kirjoitus on syntynyt osana Tampereen ammattikorkeakoulun Sosiaali- ja terveysalan ylempi AMK ‑opintoja. Jutussa Siljan nimi on muutettu.
