– Tällä hetkellä olen eniten kiinnostunut terveys- tai aikuissosiaalityöstä ja niiden pariin haluan palata jossain vaiheessa, sanoo Minka Leino-Holm. Kuva: Jussi Partanen
Kahdeksan vuotta se otti, mutta nyt se on valmis, kirjoitti porilainen Minka Leino-Holm joulukuussa 2017 Facebook-sivuilleen. Hän oli saanut tutkinnon päätökseen ja valmistui sosiaalityöntekijäksi.
En muista, mikä minuun meni, kun valitsin sosiaalityön, sanoo Minka Leino-Holm.
– Yliopiston valitsemiseen minua oli valmennettu lapsesta asti, mutta sosiaalityö! Se oli ala, joka ei aluksi vastannut monien minulle kuvittelemaa elämänkulkua. Kuulin sosiaalityön kohtaamista kriisitilanteista sekä alan vaativuudesta ja minua pidettiin liian nuorena sosiaalityöhön.
Minkan toivottiin lähtevän isoon yliopistokaupunkiin opiskelemaan ranskaa tai sen kääntämistä ja tekevän uraa ulkomailla.
– Olimme asuneet perheeni kanssa pitkään muualla, ja osaan ranskaa kuin toista äidinkieltä.
Hän haki opiskelemaan ranskaa, mutta sisimmässään tiesi, että sosiaalityö on hänen tulevaisuutensa. Lähipiiri tuumi, että ”ihan kiva, mutta katsotaan, miten sen ranskan kanssa käy”.
– Vanhempani jotenkin pelkäsivät, että jään Poriin ja jämähdän tänne, enkä hyödynnä maailman mahdollisuuksia.
– Ulkomailla viettämieni vuosien vuoksi moni ajatteli muutoinkin, että lähden heti takaisin maailmalle kun pääsen. Itse taas ajattelen, että nyt olen saanut vihdoinkin rakennettua jonkinlaisen sosiaalisen verkoston. Minulla on hyvä elämä Porissa, enkä todellakaan ole valmis lähtemään täältä mihinkään.
– Muistan purskahtaneeni onnenitkuun saatuani hyväksymiskirjeen siitä, että sain aloittaa sosiaalityön opiskelun Porissa.
Opintojen edetessä ja työkokemuksen karttuessa olen kasvanut ihan kelvoksi sosiaalityöntekijäksi.
Minka myöntää, ettei hahmottanut, mitä sosiaalityö todellisuudessa on. Sosiaalityön opiskelu yliopistossa Porissa tuntui kuitenkin loistavalta ajatukselta.
Opiskelupaikkana Pori osoittautui hyväksi. Parasta oli pieni yksikkö, jossa sekä opiskelijat että henkilökunta tulivat tutuiksi ja opettajat tukivat opiskelijoita hienosti.
Ihastus, epäily ja sovinto
Minka Leino-Holm on nyt tehnyt sosiaalityön kanssa tuttavuutta kahdeksan vuotta. Opiskeluvuosiin sisältyi paljon käänteitä. Aika tavanomaisia, hän sanoo.
Kaikki alkoi ihastuksesta. Pian tuli tunne, ettei ymmärrä mitään. Sitten alkoi raastava aaltoliike, ja ajatukset alanvaihdosta. Lopulta hän teki sosiaalityön kanssa sovinnon.
Ensimmäisillä kursseilla Minka oli innoissaan yliopistomaailmasta, luennoista, akateemisesta vapaudesta ja ryhmäkeskusteluista.
– Olin jo lukiossa kiinnostunut historiasta, psykologiasta ja yhteiskuntatieteistä, ja nämä kaikki yhdistyivät ensimmäisillä kursseilla.
Kun pääsimme syvemmälle sosiaalityöhön, sen professionaalisuuteen, arvoihin, menetelmiin ja teoriapohjaan, alkoi tuntua vaikealta.
– Kiitettävien arvosanojen saajalle tämä oli uutta, ja turhauduin voimakkaasti. Meni pitkään, ehkä 2– 3 vuotta, ennen kuin pääsin kiinni sosiaalityöhön.
Alanvaihto kävi mielessä monta kertaa. Milloin mihinkin: sairaanhoitajaksi, antropologiksi, sosiaalipoliitikoksi, humanistiksi.
– Hyvä yliopistoyhteisö ja aktiivinen mukana olo opiskelijatoiminnassa saivat kuitenkin aina jäämään vielä hetkeksi.
Sovinto syntyi ymmärryksen kautta, kertoo Minka. Se taas rakentui luennoilla ja työssä käydyissä keskusteluissa ja omissa pohdinnoissa.
– Olen saanut opiskelijakavereista loistavia ystäviä, joiden kanssa tätä ymmärrystä on ollut hyvä kehittää, ja jotka edelleen haastavat omia ajatuksiani ja näkökulmiani. Ymmärrys syntyi myös työn tekemisen kautta ja kasvun mahdollistavan työyhteisön avulla.
Välillä on nolottanut
Kahdeksan vuotta on pitkä aika. Minka ihmettelee itsekin, että miten tunnollisella, melkein kympin tytöllä menikin näin kauan saada maisteritutkinto tehtyä.
– Jälkikäteen ajatellen henkilökohtaisessa elämässäni on tapahtunut asioita, jotka vaikuttivat opintojen etenemiseen. Pitkään jopa ajattelin, etten ikinä valmistu sosiaalityöntekijäksi. Pro gradusta tuli liian iso pala kakkua. Sen tekeminen kestikin 2,5 vuotta.
Yliopiston ilmoitus myönnetyn lisäajan päättymisestä sai pistämään tuumasta toimeksi ja tekemään pro gradun lopulta parissa kuukaudessa valmiiksi.
– Olisikin ollut harmi jättää niin loppuvaiheessa olevat opinnot kesken ja menettää samalla mahdollisuus toimia sosiaalityöntekijänä. Tieto siitä, että muutkin ovat selättäneet gradun antoi lisäpontta.
Minka teki myös töitä opintojen lomassa hoiva-alalla ja terveyssosiaalityössä. Ei tässä maassa pelkällä opintotuella voi tulla toimeen, ellei halua ottaa lainaa, hän sanoo.
Viisi vuotta on minimiaika, jos halutaan yhteisellä arvopohjalla pelaavia ja tieteelliseen tietoon toimivia sosiaalityöntekijöitä kentälle.
– Oli todella hyvä, että pääsin sosiaalityöhön vasta opiskeltuani hetken aikaa, enkä heti opintojeni alussa, kuten moni pääsi. Nykyisin onneksi laki estää juuri opintonsa aloittaneita toimimasta sosiaalityöntekijöinä.
– Mennessäni sosiaalityöhön ensimmäistä kertaa olin hyvin keskeneräinen. Opintojen edetessä ja työkokemuksen karttuessa olen kasvanut ihan kelvoksi sosiaalityöntekijäksi.
Työnteko opintojen lomassa oli Minkasta hyvä asia, sillä ne tukivat toisiaan. Työstä sai konkretiaa luennoilla puhuttuihin asioihin, ja luennoilta taas laajempaa ymmärrystä työn arjessa kohdattuihin tilanteisiin.
Sosiaalityö tuntuu, kun sen oppii
Minka ajattelee, että edessä on varmasti kriisejä ja vakavia pohdintoja siitä, onko oikealla alalla.
– Tällä hetkellä tiedän valinneeni oikein. Koen sisäistäneeni sosiaalityöstä jotain sellaista, mitä en voi enää erottaa itsestäni. Sosiaalityön arvopohja on tullut minuun jäädäkseen, sanoo Minka.
– En tiedä, onko arvopohjani koskaan ollut erilainen, mutta nyt tiedostan sen ja se määrittää kaikkea, mitä teen. En voi enää katsoa toista ihmistä niin, että ottaisin sosiaalityöntekijän arvomaailman pois päältä.
– Samaan aikaan sosiaalityön opinnot aloittaneen ystäväni mielestä olin alkuvuosina kuin pahainen teini. Olin epävarma itsestäni ja alan valinnastani ja esiinnyin kuin pieni terrieri. Nykyisinkin ystäväni kutsuu minua terrieriksi, mutta kiivastumiseni eivät johdu epävarmuudestani, vaan siitä että arvojani vastaan rikotaan.
Toivon, että saan tehdä vuorotellen asiakas- ja kehittämistyötä.
– Joiltain muilta ihmisiltä olen myös saanut kuulla olevani tekopyhä, kun olen puolustanut ihmisarvoa kaiken lähtökohtana erinäisissä keskusteluissa. Mitä muutakaan voisin?
Sosiaalityöntekijän ammattiin täytyy kasvaa, ja ammatti-identiteetin omaksuminen ottaa aikansa. Nykyisin siihen on vielä mahdollisuus – mutta se menetetään, jos luodaan sellaisia räätälöityjä tutkintoja, jotka voi juosta läpi parissa vuodessa.
– Itselleni tuo kahdeksan vuotta oli juuri sopiva. Viisi vuotta on minimiaika, jos halutaan yhteisellä arvopohjalla pelaavia, tieteelliseen tietoon nojautuvia ja kestävällä tavalla toimivia sosiaalityöntekijöitä kentälle. Kasvu jatkuu työssä, mutta sen alkuun saattaminen vaatii vuosia aikaa. Aikaa tarvitaan siihen, että sosiaalityöhön kuuluvat asiat omaksuu niin että niitä voi itsessään kasvattaa työssä.
Pitkät opiskeluvuodet ovat nyt jääneet taakse, ja Minka on uuden edessä. Hän on kysynyt, miten oppii ajattelemaan itsensä laillistettuna sosiaalityöntekijänä eikä enää opiskelijana.
– Jonkinlaisen shokin olen kokenut saatuani todistuksen: tyhjyyden tunteen ja väsymisen. Työelämä ei sinänsä päässyt yllättämään.
Nyt hän haluaa kehittyä edelleen sosiaalityön asiantuntijana ja jatkaa sosiaalipolitiikan tai psykologian opintoja. Sosiaalityön erikoistumiskoulutuskin kiinnostaa.
– Ennen kaikkea toivon, että saan tehdä vuorotellen asiakas- ja kehittämistyötä, kuten tähänkin asti.
