Emeritusprofessori Antti Eskola: Vanhuus voi olla kiinnostavaa

Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskolalla on edelleen painavaa sanottavaa. Hän haastaa uudessa Vanhuus-kirjassaan monia vanhuksiin ja vanhuuteen liitettyjä väitteitä ja näkökulmia.

Antti Eskola ei pidä itseään seniorina tai harmaahapsena, vaikka ikää on jo kunnioitettavat 82 vuotta. Hän on aivan suosiolla ja ylpeästikin vanhus.

Emeritusprofessori käveli jokin aikaa sitten kotikulmillaan Tampereen Tammelan kaupunginosassa. Vastaan tuli kaksi nuorehkoa romanimiestä pikkuisen iloisella tuulella.

− Katsoin heitä silmiin ja hymyilin. Toinen heistä tokaisi kaverilleen minua tarkoittaen: ”Iloinen vanhus!” Se kuulosti mukavalta, juuri sellainen haluaisinkin olla.

Vuonna 1997 Tampereen yliopiston ovet takanaan sulkenut Eskola on vielä eläkkeelläkin kirjoittanut useita kirjoja. Niissä on pääasiassa käsitelty hänen suhdettaan kristinuskoon.

Kun kuljen kadulla keppiäni heilutellen, kuvittelen että minut tunteva ajattelisi: ”Eskolahan vanhenee ihan tyylikkäästi.”

− Vielä oli kuitenkin jännitettä jäljellä ja halusin kirjoittaa vanhuudesta. Se on minusta helpottava ja huolestuttava, mutta samalla kiinnostavakin elämänvaihe. Nämä sanat nostettiin kirjan alaotsikkoonkin.

Jyrkkä ei vanhusjumpalle

Vanhuus-kirjassa käydään rehellisesti, mutta samalla lempeästikin läpi monia ikääntymiseen kuuluvia ilmiöitä. Antti Eskola onkin asian suhteen pätevä kokemusasiantuntija.

Vanhan ihmisen liikkuminen on entistä työläämpää ja asioita unohtuu. Entistä useammin väsyttääkin. Sairauksien myötä emeritusprofessori on päässyt tutustumaan ensimmäistä kertaa elämässään erilaisiin apuvälineisiinkin. Hän suhtautuu niihin tiedemiehen uteliaisuudella.

− Elämä antaa ennakkovaroituksia. Viisas mieluummin tutkii niiden merkitystä kuin vajoaa murheeseen ja ahdistukseen.

Liikuntaa aina harrastanut Eskola pohdiskelee humoristisesti, miten kävelykeppi saattaisi hyvinkin sopia hänen tyyliinsä. Mutta kävelysauvat missään nimessä eivät.

− Kun kuljen kadulla keppiäni heilutellen, kuvittelen että minut tunteva ajattelisi: ”Eskolahan vanhenee ihan tyylikkäästi.”

Aktiivisutta on monenlaista

Antti Eskola ei ole koskaan pelännyt soutaa vastavirtaan. Nytkin hän ihmettelee sitä, miksi muka vanhuksia pitäisi aina aktivoida.

− En minä ainakaan sellaista kaipaa. Eikä minua saa mihinkään vanhusjumppaankaan heiluttelemaan raajojani! Mutta toki jollekin muulle sellainen voi sopiakin, hän lieventää.

Eskola muistuttaa, että elämässä voi olla myös paljon sellaista aktiivisuutta, mikä ei näy ulospäin.

− Vanhalla ihmisellähän jo liikkuminenkin alkaa vaatia melkoisia ponnisteluja.

Toimintaa voi olla myös passiiviselta vaikuttava luonnon ilmiöiden tai ihmisten tarkkailu. Eskola itse harjoittaa jälkimmäistä kotinsa läheisellä torilla.

− Aamupäivällä siellä on paljon väkeä, mutta usein menen iltapäivälläkin istumaan jo tyhjentyneelle torille. Mikäli joku ohikulkija ajattelee, että tuossapa on taas joku yksinäinen vanhus, niin tulkinta on täysin väärä.

Tabuja murretaan edelleen

Antti Eskola ei olisi oma itsensä ilman provosointia ja jopa pientä ärsyttämistäkin. Vanhuuskaan ei ole tästä poikkeus.

Kirja kertoo peittelemättä, että punaviini ja epäterveellinen ruoka maistuvat toisinaan Eskolalle. Hän myös antaa muille vanhoille miehille seksuaalineuvontaa.

− Halusin käsitellä sitäkin, millaiset hautajaiset toivoisin itselleni pidettävän. Aina kuolinilmoituksen värssyä ja hautajaisissa laulettavia virsiä myöten.

Kirjan kuolemaa koskevat kohdat ovat tuoneet kirjoittajalle vaihtelevaa palautetta.

− Kritiikkiäkin olen saanut. Toisten mukaan taas kirjoitan tästä arasta aihepiiristä kauniisti ja valoisesti.

Mikä on oikein ja mikä väärin?

Digimediaa vieroksuva Eskola seuraa lehdistä tarkasti vanhustenhoidosta käytävää keskustelua. Hänellä on tapana leikata talteen suivaantuneiden omaisten mielipidekirjoituksia.

Emeritusprofessoria virkamiesten vastaukset ihmisten huolenaiheisiin eivät tyydytä. Ne ovat useimmiten sitä ympäripyöreää kliseiden pyörittelyä.

− Minusta pitäisi aina kertoa konkreettisesti mistä esille nostetussa asiassa on kyse, ja miten sitä ratkotaan.

Julkinen kohu roihahtaa nykyään helposti. Yleisillä kannanotoilla ei Eskolan mielestä kuitenkaan ole voimaa, kun yritetään muuttaa ihmisten elämää ja kohtelua oikeudenmukaisemmaksi.

− On näytettävä tarkasti, missä kohtaa, millä tavoin sekä mitä arvo- tai moraaliperiaatetta rikkoen vääryys kussakin yksityistapauksessa ilmenee.

Vanhukset eivät ole kasvubisnes

Yksi Antti Eskolaa huolestuttava asia on yksityisten palveluntarjoajien määrätietoinen tuleminen vanhustenhoitoon.

− Pidän vääränä sitä, että vanhusten tarvitsema hoito ja hoiva alistetaan markkinalogiikalle. Kyllä meidän seniorien tulee olla ensi sijassa jotakin muuta kuin ”kasvava bisnes”.

Sosiaalialalle pesiytynyt konsulttikielikin saa häneltä tuomion.

− Esimerkiksi palvelutuote on sana, jota inhoan. Se kuulostaa jotenkin kopeilevalta kielenkäytöltä.

Vanhuus-kirjasta paljastuu, että emeritusprofessori ei ole järin innostunut tehostetusta palveluasumisestakaan.

− Haluan päästä kunnolliseen vanhainkotiin, kun en enää itse pysty kunnolla selviytymään arjesta, Eskola toteaa.

Hyvinvointivaltiota puolustettava

Antti Eskola kuuluu sukupolveen, joka on saanut nähdä Suomen hyvinvointivaltion nousun. Hän katselee murheellisena sen jatkuvaa rapautumista.

− Ajassamme vallitsee tehokkuusajattelu, jossa raha menee aina työn ja sen sujuvuuden edelle. Puhumattakaan työntekijöiden asemasta.

Vuosikymmenien aikana rakennetun hyvinvointivaltion häviämiseen kokonaan en sentään usko.

Eskola antaa jälkimmäisestä esimerkin.

− Tunnen jonkin verran sosiaalialalla toimivia ihmisiä. Pahinta on, kun esimies suoraan kehottaa työntekijöitä tekemään huonompaa jälkeä, mihin he kykenisivät. Näin työ voidaan tehdä halvemmalla, jolloin puolestaan pärjätään kilpailutuksessa paremmin.

Ajan hengen muuttamiseen emeritusprofessorilla ei kuitenkaan ole mitään patenttiratkaisuja.

− Kapitalistisesta markkinataloudestahan tämä kehitys tietysti kumpuaa.

Vuosikymmenien aikana rakennetun hyvinvointivaltion häviämiseen kokonaan Eskola ei sentään usko.

− Mutta kyllä sen ylläpitäminen toimintaa, ja välillä taisteluakin vaatii. Onneksi niitä puolustajia sentään vielä on.

Vapaaehtoistyöllä paikkansa

Kaikki ajan ilmiöt eivät Antti Eskolaa kuitenkaan harmita. Hän on ilahtunut muun muassa vapaaehtoistyön lisääntymisestä.

Asia onkin Eskolalle tuttu. Viimeisinä työvuosinaan 1990-luvulla hän toimitti Leena Kurjen kanssa kirjan Vapaaehtoistyö auttamisena ja oppimisena.

− Houkuttelimme opiskelijoita tekemään vapaaehtoistyötä. Ajatus oli se, että siinä oppii asioita, joita ei pysty omaksumaan luennoilta tai kirjoista.

Vapaaehtoistyön merkityksestä emeritusprofessori on itsekin tehnyt havaintoja. Hänen lähellään sijaitsee vanhusten palvelukeskus, joka käyttää vapaaehtoisia auttajia.

− Kun ikäihminen tulee palvelukeskuksen ruokalaan rollaattorilla, niin vapaaehtoisauttajat kantavat tarjottimet pöytään. Se tuntuu mukavalta, ja luo hyvää tunnelmaa.

Eskola itse ei ole halunnut käyttää vapaaehtoisapua, vaikka sitä pienellä vaivalla saisikin.

− Olen sellainen, joka haluaa pärjätä yksin joka paikassa. Mutta toivottavasti nuoremmat ihmiset ovat toisenlaisia.

Vesa Keinonen