– Toivoa ilmastokriisin torjumiseen tuovat myös ne, jotka visioivat ja organisoivat erilaisia vähemmän kuluttavia ratkaisuja sekä paikallisella tuotannolla ihmisten perustarpeisiin vastaavia elämäntapoja, sanoo Satu Ranta-Tyrkkö. Kuvat: Hanna-Kaisa Hämäläinen
Ilmastonmuutoksen hillitseminen on meidän kaikkien asia – ja me pystymme siihen. Tämä on ekososiaaliseen työhön erikoistuneen Satu Ranta-Tyrkön viesti sosiaalialalle ja koko maailmalle.
Trooppinen sykloni oli pyyhkäissyt tieltään kokonaisia kyliä. Tiet, sähköverkko ja liki korjuukypsät sadot olivat tuhoutuneet hetkessä, kun tuulen voimakkuus oli noussut pahimmillaan 70 metriin sekunnissa ja rankkasateet nostattaneet tulvan.
Ainakin kymmenentuhatta itäintialaista oli kuollut – ja miljoonat olivat menettäneet kotinsa.
Parikymmentä vuotta sitten tamperelainen Satu Ranta-Tyrkkö kuuli selviytymistarinoita, kun työsti väitöskirjaansa Intiassa. Hän tutki sosiaalityötä tekevää teatteriryhmää, jonka jäsenistä moni oli mukana myrskyn jälkeisissä hätäaputöissä.
Sosiaalityössä jos jossakin on osaamista muutoksen työstämiseen.
Ranta-Tyrkkö ymmärsi, että ilmastonmuutoksen edetessä ihmiskunta kohtaa yhä useammin inhimillistä kärsimystä aiheuttavia luonnonkatastrofeja. Kun hän oli saanut väitöskirjansa valmiiksi, hän halusikin ryhtyä tutkimaan ympäristö- ja sosiaalisten kysymysten yhteenkietoutumista.
Mitä pidemmälle Ranta-Tyrkkö on aiheen kanssa päässyt, sitä selvemmäksi on käynyt, että ympäristökriisiin vastaaminen on sosiaalityön ja ihmiskunnan kohtalonkysymys. Esimerkiksi ilmaston hallitsematon lämpeneminen voisi pahimmassa tapauksessa tuhota järjestäytyneet yhteiskunnat ja kaiken, minkä puolesta sosiaalityö on kamppaillut.
Ympäristönsuojelua lapsuudesta lähtien
”Varrella virran, varrella virran. Kalan kuolleen silloin näin. Varrella virran.”
1970-luvun puolivälissä suomalaiskodeissa soi taajaan Kirkan hitti, jossa luontoretken idylli särkyy saasteiden vuoksi. Laulun sanoma puhutteli alle kouluikäistä Satu Ranta-Tyrkköä, joka teki äitinsä ja isänsä kanssa telttaretkiä Näsijärven saariin.
Maaseudulla kasvaneet työläisvanhemmat eivät olleet varsinaisia luonnonsuojelijoita, mutta he opettivat tyttärelleen luonnon kierron mukaan elämistä. Toisinaan pieni tyttö kuuli aikuisten pohtivan, minkä verran tehtaiden vaikutuspiirissä olevien järvien kalaa uskaltaa syödä.
– Kirkan biisi nivoutui monin tavoin kokemusmaailmaani ja toisaalta kiteytti lapsen järkeen ja mielikuviin osuvalla tavalla, että kaikki ei välttämättä ole tulevaisuudessa yhtä hyvin, Ranta-Tyrkkö muistelee.
Viisitoista vuotta myöhemmin sama ajatus alkoi kyteä yhä useamman suomalaisen mielessä. 1980-luvun lopussa Yhdistyneiden kansakuntien alulle panema Brundtlandin raportti oli vaatinut päättäjiltä kestävää kehitystä. Suomeen oli perustettu vihreä puolue, ja tiedotusvälineet kirjoittivat otsonikerrosta tuhoavista freoneista.
On väärin olettaa, ettei maapallon tulevaisuus kiinnosta huono-osaisia.
Myös parikymppinen Ranta-Tyrkkö ystävineen oli mukana luonnonsuojeluliikkeessä. Ajatus ympäristönsuojelun tarpeellisuudesta vain vahvistui Intiassa, jossa Ranta-Tyrkkö suoritti sosiaalityön opintoihinsa kuuluvaa harjoittelua ja keräsi aineistoa graduunsa.
Kehittyvässä maassa esimerkiksi kaivoksista johtuvat ympäristöongelmat näkyivät arjessa.
– Tajusin, että meillä on menossa samankaltaisia prosesseja kuin Intiassa. Miksi kohkata niistä vain siellä?
Sosiaalityössä tulee tukea kestävää elämäntapaa
Nyt ekososiaaliseen työhön erikoistunut yliopistonlehtori herättelee sosiaalityön tekijöitä ja tutkijoita torjumaan ilmastokatastrofia. Tavoitteita on hänen mukaansa kolme.
Sosiaalialan on ensinnäkin autettava ihmisiä ymmärtämään, että luonnon hyvinvointi on elämän elinehto.
– Ei ole olemassa sosiaalista kestävyyttä ilman ekologista kestävyyttä. Tämän sisäistämiseksi on tarpeen vahvistaa sosiaalityön toimijoiden ja palvelujen käyttäjien luontosuhdetta, Jyväskylän yliopistossa työskentelevä Satu Ranta-Tyrkkö korostaa.
On siis tärkeää rakentaa alalle käytäntöjä, joissa luonto on läsnä. Tämä voi olla green carea, mettäterapiaa ja sitä, että ekologia otetaan huomioon palveluja järjestettäessä.
Kolmanneksi sosiaalityöntekijöiden pitää olla mukana luomassa rakenteita, jotka mahdollistavat kestävämmän elämäntavan kaikille yhteiskunnan jäsenille.
Sosiaalityön etiikkaan pitäisi saada enemmän ylisukupolvista ja globaalia ulottuvuutta.
– Esimerkiksi ilmastotekoja tukevien rakenteiden kehittelyyn kietoutuu valtavasti kekseliäisyyttä, luovuutta ja uudenlaisia yhteistyökuvioita – ja myös olemassa olevan osaamisen jakamista. Kyse on siis myös siitä, miten tehdä asioita yhteistyössä riittävän samaan suuntaan ajattelevien ihmisten kanssa.
Suomessa on Ranta-Tyrkön mukaan jo havahduttu siihen, että sosiaalityöllä olisi paljon annettavaa ilmastokriisin hillitsemisessä. Ongelma on, ettei nykyisessä palvelujärjestelmässä tunnu olevan aikaa eikä tilaa ympäristökysymysten käsittelyyn.
Hanskoja ei kuitenkaan kannata lyödä tiskiin, painottaa Ranta-Tyrkkö.
– Muutos on oikeasti mahdollinen, ja erityisesti sosiaalisissa liikkeissä sitä jo tehdään.
Supistuvan kasvun yhteiskuntaan
Enne toimeen ryhtymistä on ymmärrettävä ja myönnettävä ongelman ydin. Ympäristökriisi johtuu nykyihmisten kestämättömästä elämäntavasta, eli ylituotannosta ja ‑kulutuksesta. Jopa hyvinvointiyhteiskuntamme rakentuu jatkuvan talouskasvun varaan. Meitä kehotetaan kuluttamaan, jotta palvelut ja työpaikat säilyisivät.
Tämä kaikki on paisuttanut ekologisen velan niin mittavaksi, ettei sitä ole mahdollista kuitata pelkästään uutta teknologiaa kehittämällä. Tarvitaan siis rauhanomainen ekososiaalinen siirtymä nollakasvun tai supistuvan kasvun yhteiskuntaan.
Toisin sanoen ihmiskunnan on tehtävä globaali elämäntaparemontti.
– Tässä isossa siirtymässä sosiaalityöntekijöillä pitäisi olla keskeinen rooli, Satu Ranta-Tyrkkö sanoo.
– Käytäntöjen muuttaminen ja ylipäänsä se, että tulee toimeen ilmastokysymysten musertavuuden kanssa, vaatii paljon tunnetyötä. Sosiaalityössä jos jossakin on osaamista vaikeiden asioiden rakentavaan puheeksi ottamiseen ja muutoksen työstämiseen niin yksilö‑, yhteisö- kuin yhteiskunnallisellakin tasolla.
Hän muistuttaa, että sosiaalityöntekijät ymmärtävät huono-osaisuuden syitä ja seurauksia ja tuntevat paikalliset olosuhteet. Jo nyt ilmastonmuutoksesta kärsivät eniten kaikkein köyhimmät ja haavoittuvimmassa asemassa olevat ihmiset. Mitä heille tapahtuu, kun yhteiskunnan palikoita aletaan järjestellä uusiksi?
– Ei ole oikein, jos vastuu sysätään niille, joilla on jo valmiiksi vaikeaa. Sosiaalityöntekijöiden pitää huolehtia siitä, että muutos tapahtuu reilusti.
Oleellista on muistaa suojella myös ”kaukaisia toisia”.
– Sosiaalityön etiikkaan pitäisi saada enemmän ylisukupolvista ja globaalia ulottuvuutta. Meidän pitää olla kiinnostuneita, mitä tapahtuu niille ihmisille, jotka eivät ole vielä syntyneetkään tai jotka elävät toisella puolella maapalloa.
Yhteisöllisyyttä ja kekseliäisyyttä
Käytännössä ekososiaalista työtä voi ujuttaa esimerkiksi rakenteelliseen sosiaalityöhön.
Sosiaalialan ammattilaisten kannattaa haastaa sekä itsensä että asiakkaansa pohtimaan, miten yhteisöt voisivat toimia ympäristön hyväksi ja kuinka ruoantuotanto ja mielekäs toimeentulo järjestetään kasvun jälkeisessä yhteiskunnassa.
– Mitä mahdollisuuksia köyhillä on saada vaikkapa lähi- tai luomuruokaa? Voisiko sosiaalitoimella olla yhteistyömaatila? Satu Ranta-Tyrkkö kysyy.
– Miten löytää uusia yhteisöllisiä tapoja tehdä asioita? Yhdessä voitaisiin ylläpitää vaikka kahvilaa, saunaa tai viljelyosuuskuntaa.
Loppujen lopuksi sosiaalityössä piilee valtavasti mahdollisuuksia.
Kuntouttavaan työtoimintaan voidaan ottaa ympäristönäkökulma. Lastensuojelun piirissä olevaa nuorta on mahdollista kasvattaa kulutuskriittisyyteen. Käytännössä kokeiltuja toimintavinkkejä saa myös kansalais- ja ympäristöliikkeiltä.
Voisiko sosiaalitoimella olla yhteistyömaatila?
Ja jos omalla paikkakunnalla on isoa ympäristöhuolta, asiasta voi hyvin keskustella asiakkaiden kanssa. Tutkijan mielestä on väärin olettaa, ettei maapallon tulevaisuus jaksaisi kiinnostaa köyhiä, sairaita ja huono-osaisia.
– Parhaimmillaan heille voi olla voimauttavaa tajuta, että pienituloisina he saattavat osata jotain sellaista, mitä muidenkin pitäisi oppia. Ja että oma ilmastosyntilista on todennäköisesti suhteellisen maltillinen.
Ranta-Tyrkkö murtaa myös myytin, että ilmastoteot onnistuisivat vain paljon ansaitsevilta.
– Halpakin kasvisruoka voi olla ravitsevaa ja hyvää. Toinen asia, joka ei juurikaan näy kukkarossa, on uusiutuvalla energialla tuotettu sähkö. Osallistua voi monella pienellä ja arkisella tavalla.
Toiveikkuuden kannattelu on ilmastonmuutoksen hillitsemisessä olennaista, sillä toivo pitää yllä toimintakykyä. Ranta-Tyrkkö muistuttaa, että ihmiskunta on jo nyt saanut paljon aikaan. Hänen omaa onnistumisen uskoaan pönkittävät sekä yksittäisten ihmisten että organisaatioiden tekemät kestävät valinnat.
– Kun riittävän moni tarttuu tuumasta toimeen, ei enää haittaa, että jotkut sinnikkäästi vähättelevät ja kieltävät ilmastonmuutosta. Muutos hiipii rakenteisiin joka tapauksessa.
Satu Ranta-Tyrkkö
s. 1969 Ylöjärvellä.
Yhteiskuntatieteiden tohtori 2010, yhteiskuntatieteiden maisteri 1997.
Sosiaalityön yliopistonlehtori ja dosentti Jyväskylän yliopistossa vuodesta 2017.
Työskennellyt aiemmin lähes 20 vuotta tutkimus- ja opetustehtävissä Tampereen yliopistossa, muun muassa tutkijatohtorina, yliopistotutkijana ja yliassistenttina.
Perheeseen kuuluvat 11-vuotiaat kaksospojat.
Harrastaa neulomista, ulkoilua, joogaa, laulua, saunomista ja romaanien lukemista.
