Asiakastyössä ei-tietämistä voi hyödyntää niin kutsutulla tyhjän pään menetelmällä.
Ei‑tietäminen on psykologi Harlene Andersonin määrittelemä kanssaolemisen tapa, jonka mukaan asiakas on oman elämänsä asiantuntija. Oletukset ja valmiit ratkaisut pitää karistaa pois omilta hartioilta.
Ei-tietämistä voi asiakastyössä hyödyntää niin kutsutulla tyhjän pään menetelmällä.
– Menetelmän tehokkuutta lisää asiakkaan kielen käyttäminen vuorovaikutuksessa. Silloin työntekijä mukautuu asiakkaan sanoihin ja maailmankuvaan, kertoo yhteiskuntatieteiden tohtori Heli Tiirola, joka on opettanut menetelmää opiskelijoilleen toimiessaan sosiaalityön yliopistonlehtorina, sekä hyödyntänyt sitä terapiatyössä.
Tyhjän pään menetelmässä asiakas määrittelee itse itsensä ja ongelmansa, ja työntekijä tarjoaa avaimet tähän. Se helpottaa asiakkaan motivoitumista.
Menetelmä haastaa ammattilaista.
Haluatko, että jokin tilanteessasi olisi eri tavalla? Esimerkiksi tällaisella kysymyksellä asiakasta voi lähestyä ei-tietämisen tilassa
– Menetelmä haastaa ammattilaista, sillä hänen tulisi olla utelias, luova ja avoin mahdollisuuksille toisissa ja itsessä. Tämä on kuitenkin hyvin palkitsevaa työntekijälle, ja se suojaa kyynistymiseltä, Tiirola kertoo.
Hänen mukaansa menetelmä myös ehkäisee ylitulkintoja ja väärää vallankäyttöä.
Osaaminen kumuloituu
Koulukuraattori Mikko Hofmeisterille kyseinen tekniikka on tuttu. Ei-tietämisen tila voi helpottaa kohtaamaan sellaisen asiakkaan, joka ei ole heti valmis avautumaan.
Osaaminen on kumuloitunut kokemuksen kautta.
– Ajattelutapa pitää sisäistää ja ottaa omaksi tavaksi toimia, sitä ei voi päntätä kuin kertotauluja, lastensuojelussa ja koulumaailmassa työskennellyt Hofmeister sanoo.
Hänen mukaansa on olemassa kuitenkin poikkeustilanteita, joissa ei-tietäminen kannattaa jättää syrjään.
– Esimerkiksi jos asiakkaalla on itsetuhoisia puheita, voi olla hyvä ottaa astetta neuvoa-antavampi rooli, Hofmeister sanoo.
Ilman ennakko-oletuksia
Korttelikaverit asunnottomuuden ehkäisijöinä ‑hankkeessa Helsingissä luotiin etsivän asumissosiaalityön malli, jossa ammattilaiset ja kokemusasiantuntijat työskentelivät työpareina. Toiminnallisuuden ja vertaisuuden avulla voitiin lähestyä vaikeasti tavoitettavia ihmisiä.
Asunnottomien asumispalveluissa asuu henkilöitä, joita ei perinteisen sosiaalityön keinoin olla onnistuttu kohtaamaan. Samalla hanke vastasi hallituksen asunnottomuuden ennaltaehkäisyn toimenpideohjelmaan.
Tyhjän pään menetelmässä asiakas määrittelee itse itsensä ja ongelmansa.
Palvelujärjestelmän tuki perustuu yleensä raitistumiseen, sekä koulu- ja työvalmiuksien edistämiseen. Nämä ovat tärkeitä asioita, mutta myös erilaisia väyliä muutokseen tulisi tarkastella, ajattelee Korttelikaverit-hankkeen koordinaattorina toiminut sosionomi Emmi Vuorela.
– Jokainen ihminen on erilainen. Välillä tarvitaan erilaisia polkuja, jotta voidaan saavuttaa sellainen muutos tai elämäntilanne, johon ihminen itse on tyytyväinen, Vuorela sanoo.
Korttelikavereissa kasaantuneiden vaikeuksien parissa painivat asiakkaat kohdattiin ongelmien sijasta yhteisen tekemisen ja harrastetoiminnan kautta. Lähtökohtana oli, että toiminnalla voitiin vahvistaa asumispalveluyksikön asukkaan hyvinvointia edes yhdellä sen osa-alueista. Työntekijöillä oli usko siihen, että pienet positiiviset muutokset kertautuvat ajan kanssa.
– Keskeistä oli löytää erilaisia tapoja, joilla asukkaiden motivaatio itsestään huolehtimiseen kasvoi ja heidän oli mahdollisuus haluamallaan tavalla olla osana yhteisöä ja yhteiskuntaa, Vuorela sanoo.
Ihmissuhteiden opettelua
Hankkeen edetessä työntekijät huomasivat, että yhdeksi keskeiseksi aiheeksi nousi ihmissuhteessa olemisen opettelu. Monet asukkaista kokivat yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Silloin korttelikaveri oli turvallinen henkilö, jonka kanssa oli mahdollista esimerkiksi mokailla ilman hylätyksi tulemista.
– Tasavertainen kohtaaminen ilman sanktion pelkoa antoi mahdollisuuden peilata omaa toimintaa turvallisesti.
Hankkeessa asiakas kohdattiin tyhjän pään ‑menetelmällä.
– Ei ollut tarkoitus luoda tietävän ammattilaisen roolia, vaan kohdata ihmisiä ihmisinä, Vuorela kertoo.
Asiakkaalta itseltään kysyttiin apua ongelman ratkaisemiseksi ja tätä kautta luotiin tasavertaisempaa suhdetta. Vastavuoroinen asiantuntijuus lisäsi kokemusta tasavertaisuudesta.
Tilaa asiakkaille
Työntekijöiltä menetelmä vaati kykyä antaa asukkaille tilaa löytää itse ratkaisuja tilanteeseensa. Vuorelan mukaan on hyvä ymmärtää, että haastavassa tilanteessa oleva ihminen ei välttämättä edes kaipaa tietoon perustuvaa lähestymistapaa tai ratkaisua tilanteeseen, vaan kuuntelijaa ja tsemppaajaa.
– Jos työntekijänä on tottunut olemaan ongelmien ratkaisija, voi olla vaikeaa siirtyä rooliin, jossa on tärkeää näyttää omaa keskeneräisyyttä.
Asiakkailta ja henkilökunnalta hankkeen lopussa kerätyn palautteen perusteella toiminta koettiin tarpeelliseksi ja sille toivottiin jatkoa. Hyvinvointi, aktiivisuus ja motivaatio itsestä huolehtimiseen kasvoivat. Korttelikavereiden kerrottiin muiden palveluiden ohella olleen tärkeä osa omaa päihteettömyyttä ja kasvua ihmisenä.
– Tulokset vahvistivat sitä, että epävirallisemmalle rinnalla kulkijalle on tarvetta, Vuorela sanoo.
Ella Rantanen
