Digitaalinen nopea mielihyvä ei vahvista oppimista

Aivot tarvitsevat valpastumista ja palkitsevuutta toimiakseen tasapainoisesti. Jos palkitsevia kokemuksia saa liian helposti ja nopeasti, aivot tulevat riippuvaisiksi palkitsevuudelle ja mielihyvää tuottavalle dopamiinille.

Ihminen alkaa tarvita palkitsevia ärsykkeitä yhä voimakkaampina ja nopeampina annoksina saavuttaakseen mielihyvän kokemuksen, selittää Nina Sajaniemi, joka toimii Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksella varhaiskasvatuksen opetuksesta vastaavana johtajana.

– Koukuttavien tietokonepelien luonteeseen kuuluu nopea ja välitön palkitsevuus. Ne eivät kannusta odottamaan, sietämään epämukavuutta ja malttamaan mieltä. Oppimispelien on havaittu vahvistavan merkittävästi muun muassa tehtävään sitoutumista ja motivaatiota. Sajaniemen mielestä pitäisi kuitenkin pohtia, sitooko ja motivoiko näitä oppilaita todellisuudessa oppimispelien sisältö vai laitteiden tuottama välitön palkitsevuus.

– Jos opiskelu on pelkkää viihtymistä, eivät lapset opi käyttämään tahdonvoimaansa.
Oppiminen ei voi olla koko ajan välittömästi palkitsevaa. Aivot oppivat toistamalla ja niitä toistoja pitää tehdä paljon.

– Mielihyvän viivästyttämisen taito ennakoi useiden tutkimusten mukaan hyviä oppimistuloksia, joustavaa käyttäytymisen säätelyä ja oman toiminnan ohjausta. Se liittyy myös elintapoihin ja vähentää muun muassa ylipainoisuuden riskiä.

Oppiakseen aivot tarvitsevat sopivan määrän valpastuttavia ärsykkeitä ja hetkiä rauhoittumiseen.

Sajaniemellä on hyvä tuntuma lasten kokonaisvaltaisesta kehityksestä ja aivotoiminnan muovautumisesta. Hän on kehitysneuropsykologian dosentti, neuropsykologian erikoispsykologi ja myös lastentarhanopettaja. Ennen yliopistomaailmaan siirtymistään hän toimi usean vuoden ajan kliinisenä neuropsykologina HUS:n lasten ja nuorten sairaalassa.

Sajaniemi johtaa myös varhaiserityiskasvatuksen tutkimusryhmää, jossa tutkitaan alle kouluikäisten lasten stressivasteiden säätelyä, sosiaalisia taitoja, leikkiä, ryhmäkäyttäytymistä ja oppimista.

Stressireaktiot ja valmiustila

Oppiakseen aivot tarvitsevat sopivan määrän valpastuttavia ärsykkeitä, mutta vastaavasti myös hetkiä rauhoittumiseen. Stressijärjestelmän eli biologisen valpastumisjärjestelmän käynnistyminen on välttämätöntä tarkkaavaiselle toiminnalle ja oppimiselle. Epämukava olo liittyy stressireaktioihin.

– Stressireaktiot ovat tarpeellisia, koska ne virkistävät aivoja, lisäävät hermosolujen välistä aktiivisuutta ja suuntaavat energiaa siihen, että ”nyt tarttis toimii”, Sajaniemi korostaa.

– Kun kohdataan uutta tai asiasta ei olla varmoja, valpastutaan. Ihminen tulee valmiustilaan. Valmiustila on hyvä asia, mikäli se ei jatku liian kauan ja muutu aivoja kuormittavaksi häiriötilaksi. Jos kuormitustilanteessa ei kukaan tule ulkopuolelta sammuttamaan stressireaktioita, niin ”ihmisen apparaatti” kuluttaa itseään loppuun ja tietyssä mielessä ”systeemi menee epäkuntoon”.

– Palkitsevuuden kokeminen on sitä, että stressivasteet tasaantuvat. Tulee sellainen hyvä olo, että vitsi, nythän mä tajuan tämän.

Varhaiskasvatusympäristössä pienten lasten rakenteilla olevat aivot valpastuvat tuon tuostakin kaiken kiinnostavan keskellä. Aikuisen läsnäolo ja hyvä havainnointikyky ovat tärkeitä, jotta nämä oppimistilanteet pysyvät tasapainossa ja saavuttavat tavoitteensa.
– Hyvä, kun lapselle tulee vähän kiihkeä olo. Mutta on paha, jos lapsi sulkee kaikelta muulta korvansa muuttuen levottomaksi ja uhmakkaaksi. Hän on likuormittuneessa
tilassa eikä hallitse reaktioitaan. Jatkuvassa käymistilassa oleva lapsi on reaktiivinen, valmiina taistelemaan, pakenemaan tai jähmettymään. Hän on ilman yhteyttä itseen, toiseen tai ulkomaailmaan. Mikään ei ole silloin palkitsevampaa kuin se, että joku
liittää hänet turvallisesti takaisin sosiaaliseen yhteyteen.

Epämukavuuden sietokyky on opittu taito.

Epämukavuuden sietämistä opetellessaan lapset tarvitsevat aikuisen kannattelevaa ohjausta. Tuen avulla lapset oppivat suhtautumaan tuleviin haasteisiin rohkeasti.
– Lasten kyky etsiä joustavasti uusia toiminnan tapoja pulmallisissa tilanteissa lisääntyy, kun reaktiivisuuden ja välittömän palkitsevuuden tarve vähenee.

Digitalisaatio – renki vai isäntä?

Sajaniemen mukaan tietotekniikka on helpottanut monia asioita ja tullut opetukseen jäädäkseen. Se on myönteistä kehitystä. Digihurmoksen sivutuotteena tullutta tutkimustiedon vastaista käsitystä aivotoiminnasta hän kuitenkin vastustaa. Sajaniemi arvostelee myös digitaalisten oppimisympäristöjen kritiikitöntä laajentamista koulumaailmaan.

– En ole vakuuttunut, ymmärtääkö hallitus itsekään, mitä se digiloikallaan ajaa takaa. Pitäisi pysähtyä pohtimaan arvojen ja moraalisen kasvatuksen merkitystä.

– Meidän tulisi miettiä, millaisia opetussisältöjä haluamme. Mitkä ovat tulevan yhteiskunnan osaajien arvot? Minkälaista ihmiskuvaa haluamme vahvistaa?

Sajaniemi kaipaa kriitistä keskustelua aiheesta. Digitalisaatio ei ole hänen mielestään
mikään itseisarvo eikä uudenlaisen oppimisen edelläkävijä. Se pitäisi ymmärtää vain välineenä ja palvelijana.
– Jos se osattaisiin kääntää pedagogisesti tarkoituksenmukaiseksi, niin siinä on paljon mieltä ja sovellettavaa.
Varhaiskasvatuksessakin on ruvettu enenevässä määrin käyttämään työn tukena digitaalisia laitteita. Päiväkodit ovat kokeilleet digitaalisia oppimisympäristöjä erityisesti dokumentaation apuna. Sajaniemi pitää ajatusta järkevänä, koska se on yhdistettävissä toiminnallisuuteen.
– On vaarana, että uusi teknologia vähentää käsillä tekemisen arvoa. Meillähän ovat lasten kädentaidot jo huolestuttavasti vähentyneet. Tutkimuksissa kerrotaan pienten lasten olevan taitavia sorminäppäryydessä.
– Mutta se, kuinka nopeasti osaa painella näppäimiä ja kuinka hyvin näyttöä pyyhkäistessään ymmärtää sormeaan liu’uttaa, on vain kapea siivu todellisista kädentaidoista: käsittelemisestä, kokeilemisesta tai tunnustelemisesta. Kiinniottamisesta, kurkottamisesta, avaamisesta tai sulkemisesta.

Sorminäppäryyden kasvamisen takia voidaan menettää jotakin ainutlaatuista ihmisen ikivanhoista, lajityypillisistä ominaisuuksista.

Sosiaalinen media

Nina Sajaniemen mielestä on tarpeen miettiä verkkoympäristössä toimimisen vaikutuksia erilaisten käytösmallien muodostumiseen. Nopeat sähköiset viestintäkeinot voivat vahvistaa reaktiivisia toimintamalleja ja jarruttaa itseäätelyn kehittymistä.
– Itsesäätely ei toimi, kun lähetetään kiukkuisia viestejä harkitsematta niiden sisältöä. Nimettömänä ja kasvottomana voi kirjoittaa mitä tahansa ilman välitöntä tunnevaltaista palautetta.
Uusi teknologia tuleekin todennäköisesti vaikuttamaan reaktioiden viivästyttämisen taidon eli inhibition kehittymiseen. Inhibitio on aivojen perusasetuksia: itselle tai toisille haitaksi olevaa toimintaa on opittava estämään.

Kiinnostus sosiaalista mediaa kohtaan saattaa liittyä haluun markkinoida itseä sen sijasta, että nopeat ja vaivattomat yhteydet kannustaisivat kuuntelemaan tai välittämään toisista. Riskinä on digitaalisen narsisimin lisääntyminen.
– Verkossa voi luoda itsestään minkä kuvan tahansa joutumatta siitä vastuuseen. Hakeutumalla samanmielisten ryhmiin saa vain sellaista palautetta, joka vahvistaa sitä kuvaa. Jos joku yrittää tuoda samanmielisten keskusteluun toisenlaisen äänen, netissä sellaista on helppo mollata ja riistää häneltä oikeus omaan ääneensä.

Sajaniemi varoittaa myös oppimisen taitojen heikkenemisestä. Siihen saattaa johtaa lasten ja nuorten taipumus pitää hakukoneiden tuloksia oikeana totuutena. On puhuttu jopa älyllisestä kleptomaniasta, jossa kyky kopioida ja sijoittaa hyvin muotoiltu ajatus uuteen kontekstiin tekee siitä oman ja toden.

Markku Tasala

Taustamateriaalina käytetty:
Nina Sajaniemi (2016): Vanhat aivot, uudet oppimisympäristöt – digitalisaatio evoluution haastajana. Teoksessa Annarilla Ahtola (toim.) Psyykkinen hyvinvointi ja oppiminen. Jyväskylä: PS-kustannus.