Hubert Kairugin yksityinen yliopisto on yksi Tansanian yliopistoista, missä sosiaalityötä voi opiskella. Yliopistoon kuuluu yliopistosairaala, jossa terveyssosiaalityötä opiskelevat harjoittelevat. Kuva: Hanne-Mari Tarvonen
Sosiaalityön historia on Tansaniassa nuori, ja akateemista tutkimusta kumpuaa maasta verrattain vähän. Asiantuntijat tekevät töitä ammatin arvostuksen kasvattamiseksi.
Tansaniassa virallisen sosiaalityön juuret ulottuvat noin 60 vuoden taakse. Maan itsenäistymisen jälkeen vuonna 1961 Tansaniassa perustettiin sosiaalisen hyvinvoinnin laitos, jonka tarkoitus oli järjestää ja huolehtia vanhuspalveluista, vammaispalveluista ja lasten tarpeista.
Kuten monissa Afrikan maissa, kolonisaatiota edeltävä yhteiskunta perustui Tansaniassa yhteiseen avun käsitteeseen ja käytäntöihin. Laaja perhekäsitys on toiminut niin sanottuna sosiaaliturvajärjestelmänä, jonka avulla lukuisista läheisistä ja etäisemmistä perheenjäsenistä on huolehdittu.
Sosiaalityön koulutuksen muodollistaminen ja ammatin virallistaminen on sittemmin pitkälti korvannut kolonisaatiota edeltävät käytännöt.
Tansanian hallitus perusti ensimmäisen sosiaalityöhön keskittyvän koulun vuonna 1973 nimeltään National Social Welfare Training Institute, joka keskittyi erityisesti hallinnossa palvelevien sosiaalityöntekijöiden ja sosiaalityöhön keskittyvien virkamiesten ammattiryhmän koulutukseen.
Koulu nimettiin myöhemmin sosiaalityön instituutiksi (ISW) ja se oli ainut sosiaalityöntekijöitä kouluttava instituutti Tansaniassa yli kolmenkymmenen vuoden ajan. ISW tarjosi vuoteen 2006 saakka erilaisia tutkintoon johtamattomia ohjelmia, kunnes kyseisenä vuonna instituutti alkoi tarjota sosiaalityön perustutkinto-ohjelmaa. Hiljattain tarjolle tuli myös sosiaalityön maisteriohjelma.
Vähän koulutuksen omaavia sosiaalityöntekijöitä
Viimeisen vuosikymmenen aikana sosiaalityön koulutusta tarjoavia laitoksia on noussut kuin sieniä sateella, ja tällä hetkellä maassa on yli 25 laitosta, jotka opettavat sosiaalityötä opistotasolta tohtorintutkintoihin.
Yliopistossa sosiaalityötä voi opiskella muun muassa Dar es Salaamin, Dodoman, Mzumben ja Hubert Kairugin yliopistossa. Hubert Kairugin yksityiseen yliopistoon kuuluu yliopistosairaala, jossa terveyssosiaalityötä opiskelevat harjoittelevat.
Yliopistoissa sosiaalityön koulutusohjelma on standardisoitu – muissa yksityisissä laitoksissa noudatetaan teoriassa yhtenäiseksi laadittua ohjelmaa. Sosiaalityön tohtori Theresa Kaijage ei ole vakuuttunut koulutuksen laadusta kaikissa opetusta tarjoavissa kouluissa. Hän johtaa sosiaalityön ohjelmaa Dar es Salaamissa sijaitsevassa Hubert Kairugi -yliopistossa.
– Maassa on ylipäätään vähän yliopistotason sosiaalityön koulutuksen omaavia sosiaalityön ammattilaisia. Tämä on johtanut siihen, että opetusta tarjoavissa laitoksissa ei välttämättä ole parhaita ammattilaisia tekemässä opetustyötä, Kaijage sanoo.
Sosiaalityön opiskelijat eivät juuri saa taloudellista tukea.
Yliopistossa sosiaalityön koulutusohjelman kandidaattiopinnoissa keskitytään antropologiaan ja sosiaalityön teoriaan yleisellä tasolla sekä perehdytään muun muassa käyttäytymistieteisiin, marginalisoituihin yhteisöihin ja sosiaalityöhön yksilötasolla, perheissä sekä instituutioissa.
Maisteritutkintovaiheessa on mahdollisuus erikoistua ja keskittyä esimerkiksi vammaistyöhön, vanhustyöhön, lasten oikeuksiin tai yhteiskunnan mikro- ja makrotason haasteisiin.
Muun muassa Kigoma Training College sekä muutamat muut oppilaitokset tarjoavat keskimäärin kolme vuotta kestävää, ammattikorkeakoulutasoista sosiaalityön koulutusta.
Kigoma Training Collegeen kuuluva Newman Institute of Social Work aloitti toimintansa 2000-luvun taitteessa yhteistyöprojektina Belgian Ghentin Artevelde University Collegen kanssa. Kolmannen asteen koulutusohjelma tähtää ennen kaikkea alueen köyhissä paikallisyhteisöissä vallitsevien ongelmien ratkomiseen.
Tansanian Avoimessa yliopistossa voi puolestaan opiskella niin sosiaalityön kandidaatin kuin maisteriohjelmassa. Osa oppilaitoksista tarjoaa noin vuoden kestävää sosiaalityön opistotason koulutusta.
Sosiaalityöntekijä Meinrad Lembuka kertoo, sosiaalityön opetus korkeakouluissa laahaa kansainvälisesti jäljessä. Lembuka työskentelee sekä sosiaalityöntekijänä että konsulttina ja luennoitsijana Tansanian avoimessa yliopistossa.
– Koulutusta ei ole juuri päivitetty sitten 80–90-luvun ja siinä on paljon puutteita. Opetusohjelma muuttui vuonna 2014, mutta monet luennoitsijat hyödyntävät yhä vuosikymmeniä vanhoja malleja ja menetelmiä, Lembuka kertoo.
Luennoitsija painottaa, että opiskelijoiden olisi tarpeellista lähteä maan ulkopuolelle opiskelemaan tai harjoitteluun saadakseen uusia ideoita ja hahmottaakseen erilaisia tapoja toimia.
Länsimaisia menetelmiä
Monet, erityisesti afrikkalaiset akateemikot, ovat kritisoineet itsenäistymisen jälkeen luotua järjestelmää, jonka koulutusmenetelmät ja -mallit ovat pääasiassa peräisin länsimaista. Osa tutkijoista väittää, että mallit eivät ole olennaisia afrikkalaisissa konteksteissa ja toimintaympäristöissä.
Theresa Kaijage ymmärtää afrikkalaistutkijoiden huolet.
Hänen mielestään koulutusmallit ja -metodit ovat vain malleja, ja afrikkalaisopiskelijoiden ja -tutkijoiden tehtävä on kehittää niistä ympäristöihinsä sopivia.
– Lisäksi meillä ei toistaiseksi ole paljoa Tansaniasta – tai Afrikasta – kumpuavaa sosiaalityön tutkimusta, joten ymmärrettävästi koulutuksessa hyödynnetään olemassa olevia malleja, Kaijage sanoo.
Meinrad Lembukan mukaan Tansania elää paraikaa sosiaalityön niin sanottua ensimmäistä sukupolvea.
– Esimerkiksi Kenia ja Uganda ovat akateemisesti pidemmällä. Tutkimus ja julkaisutoiminta on välttämätöntä tiedon jakamiseksi, Lembuka sanoo.
Hän painottaa, että Tansaniassa olisi erittäin tärkeää perehtyä ja tutkia esimerkiksi paikallisyhteisöjä ja niiden tapakulttuureja.
– Suurin osa sosiaalityön tutkimuksesta on peräisin länsimaista, ja vielä vuosikymmen sitten meillä oli vain viisi sosiaalityön tohtoritutkinnon suorittanutta henkilöä Tansaniassa. Meidän pitäisi keskittyä omien yhteisöjemme tutkimukseen, ja hyödyntää länsimaisia malleja omissa konteksteissamme, Lembuka sanoo.
Yhteiskunnan pitäisi ymmärtää mitä sosiaalityö tarkoittaa.
Lembukan oma motivaatio opiskella sosiaalityötä syntyi hänen omassa yhteisössään, kun hän näki runsaasti päihdeongelmia perheenjäsentensä ja lähipiirinsä keskuudessa. Akateemisen loppututkinnon suorittamisen jälkeen Lembuka työskenteli Tansanian sosiaalityöntekijöiden järjestössä vuosina 2004–2020 sekä Hubert Kairugi -yliopistossa sosiaalityöntekijänä.
Monimutkaisia sosiaalisia ongelmia
Theresa Kaijagen mukaan sosiaalityö Tansaniassa kasvaa ja kehittyy koko ajan. 2000-luvun taitteen jälkeen poliittiset ja sosioekonomiset muutokset synnyttivät Tansaniassa monimutkaisia sosiaalisia ongelmia niin kaupunki- kuin maaseutuväestölle.
Yhteiskunnallisia ongelmia olivat muun muassa perheiden hajoaminen ja yhteisöjen sirpaloituminen, krooninen köyhyys, rikosten määrän kasvu, alkoholin ja huumeiden käytön lisääntyminen, lapsityövoima sekä HIV-tartunnat ja AIDS.
HIV & AIDS johtivat orpojen ja haavoittuvien lasten sekä HIV- ja AIDS-tartunnan saaneiden ja sairastuneiden ihmisten määrän lisääntymiseen. Hoidon ja psykososiaalisen tuen tarve kasvoi leimautumisen ja syrjinnän vuoksi, ja ongelmat lisäsivät sosiaalityöntekijöiden kysyntää.
Kaijagen mukaan Tansaniassa on monia henkilöitä, jotka työskentelevät sosiaalityön parissa, mutta heillä ei ole virallista sosiaalityön koulutusta.
– Pelkkä sairaalassa työskentely ei tee lääkäriä. Tansaniassa haaste on, että ammatin täytyy olla standardisoitu ja yhteiskunnan on ymmärrettävä laajalti, mitä sosiaalityö tarkoittaa, Kaijage toteaa.
Sosiaalityö kuuluu Tansaniassa tänä päivänä yhteisöjen kehittämisestä vastaavan ministeriön alaisuuteen. Kyseinen ministeriö vastaa lasten ja vanhusten oikeuksista sekä erityisryhmien kuten vammaisten tarpeista.
Sosiaalityötä vuosien saatossa siirretty ministeriöstä toiseen. Se on ollut aikanaan muun muassa terveysministeriön ja työministeriön alaisuudessa.
Sosiaalityötä ei arvosteta
Yksi suurimmista ongelmista on Kaijagen mukaan se, että Tansaniassa moni ei vielä edes tiedä, että sosiaalityötä on mahdollista opiskella yliopistotasolla.
Hubert Kairugi -yliopisto on ollut tunnettu lääkärien ja sairaanhoitajien koulutuksessa, mutta sosiaalityön laitos kamppailee matalien hakijamäärien kanssa.
– Sosiaalityön opiskelijat eivät juuri saa taloudellista tukea. Jos he hakisivat lääketieteen tai esimerkiksi insinööritieteen ohjelmaan, vanhemmat maksaisivat opinnot mieluusti. Sosiaalityötä ei kuitenkaan arvosteta yhtä paljon kuin perinteisiä ammatteja, Kaijage kertoo.
Monien haavoittuvien ryhmien oikeudet eivät toteudu.
Tansaniassa sosiaalityöntekijöiksi valmistuvat päätyvät työskentelemään sekä julkishallinnon että yksityisen sektorin pariin. Kuntien ja kaupunkien lisäksi esimerkiksi erilaiset kansainväliset ja paikalliset järjestöt, yhdistykset sekä yritykset palkkaavat sosiaalityöntekijöitä.
– Sosiaalityön mainetta täytyy parantaa, ja erilaisten sosiaalipalvelujen pariin pääsyä täytyy markkinoida ja avata aiempaa enemmän. Sosiaalityölle on täällä paljon tarvetta, mutta sitä ei välttämättä tunnisteta riittävän ajoissa.
Lembuka on samaa mieltä. Hän arvioi, että Tansaniassa ei vielä hahmoteta sosiaalityötä koko yhteiskuntaa koskettavana alana ja teemana.
– Sosiaalityötä ei Tansaniassa tunnusteta erityisen hyvin politiikassa tai yhteiskunnassa ylipäätään. Ihmiset eivät usein ymmärrä, mitä sosiaalityö tarkoittaa; ajatellaan, että se koskee vain lapsia, vanhuksia tai kerjäläisiä, Lembuka sanoo.
Resurssipula hankaloittaa asiaa
Kaijage näkee sosiaalityön haasteet ennen kaikkea mahdollisuuksina.
– Jokainen haaste on mahdollisuus pyrkiä parempaan.
Taloudellisten resurssien puute on yksi suurimmista haasteista. Mutta Kaijage ei halua keskittyä resurssipulaan, vaan tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiin.
– Meidän täytyy keskittyä tilanteen kehittämiseen niillä resursseilla, mitkä meillä on käytössämme ja soveltaa sekä kehittää uusia teorioita ja malleja vanhojen pohjalta, Kaijage sanoo.
Lembuka penää myös lisää resursseja sosiaalityöhön Tansanian hallinnolta, ja painottaa että sekä edunvalvontaa että sosiaalityön merkityksen korostusta täytyy lisätä.
– Monien haavoittuvien ryhmien oikeudet eivät toteudu, eivätkä ihmiset välttämättä tiedä oikeuksistaan. Hallinto kohdistaa resursseja infrastruktuuriin, kulttuuriin ja moniin muihin osa-alueisiin, mutta sosiaalityöhön jää häviävän vähän rahaa.
