Akateeminen taistelija

Maalaistytöstä professoriksi kulkenut Mirja Satka kuuluu siihen tutkijapolveen, joka kamppaili sosiaalityön itsenäiseksi tieteenalaksi.

Sosiaalityön emeritaprofessori Mirja Satka varttui Keski-Suomessa, pienellä maatilalla Multian kunnassa. Hän muistaa hyvin ensimmäisen kokemuksensa tutkijan taipumuksestaan.

– Istuin 7‑vuotiaana kivellä metsässä ja katselin mustikanlehtiä. Yhtäkkiä tajusin välähdyksenomaisesti, että erilaisten mustikanlehtien systemaattinen vertailu olisi tosi jännittävää, Mirja Satka kertoo.

Satka rakasti koulua ja koki löytämisen iloa oppimastaan. Kotona opiskeluintoa tuettiin ja arvostettiin.

– Ilmeisesti imin jo äidinmaidossani jonkinlaisen hingun raivata tietäni sivistyneistöön, sillä se oli äitini toteutumaton unelma. Hän olisi kovasti halunnut kouluttautua mutta vuonna 1911 syntyneelle maaseudun naiselle se oli mahdoton haave.

Koulukuraattoriksi ja yliopistoon

Yhteisön heikoimmista huolehtiminen oli kotona itsestään selvä arvo. Mirja Satka pantiin pienestä pitäen viemään köyhille vanhuksille leivän lämpimäisiä ja katsomaan, että näillä oli kaikki hyvin.

– Sosiaalialan arvostukseni pohjautuu aivan epäilemättä noihin varhaisiin kokemuksiini.

Tässä työssä onnistumiseksi tarvitaan muutakin tietopohjaa kuin taitoa tulkita lakikirjaa.

Lukioikäisenä ammattia valitessaan Satkan silmiin osui opinto-oppaasta koulukuraattorin ammatin esittely. Koulussa tehtävä sosiaalityö kuulosti napakympiltä valinnaksi. Satka haki, pääsi ja valmistui sosiaalikuraattorityön linjalta Tampereen yliopiston sosiaaliturvan opetusjaostosta sosiaalihuoltajaksi vuonna 1976.

Kuraattorin työt jäivät kuitenkin yhteen harjoittelujaksoon. Tiedonjanoinen Satka oli samanaikaisesti sosiaalihuoltajan tutkintonsa kanssa suorittanut myös kandidaatin opinnot tiedekunnassa ja päätti jatkaa maisteriksi.

– Kaipasin teoriaa ja intellektuaalista reflektiota enemmän kuin sosiaalihuoltajan opinnot tarjosivat. Osasin kuitenkin arvostaa käytännön ja tiedeopintojen yhdistelmääni: ymmärsin, että näillä kahdella oli toisilleen paljon annettavaa.

Yliopistolta Satka ei enää päässyt pois. Jo ennen valmistumistaan maisteriksi 1976 hänet pyydettiin kasvatustieteen assistentiksi. Pian hänet valittiin sosiaalipolitiikan laitoksen ja sosiaaliturvan opetusjaoston opintohallinnon esittelijäksi. Maalaistytön 44 vuoden yliopistoura oli alkanut.

Amerikan oppeja

Opiskellessaan Satka oli vaikuttunut ”amerikanmaistereiksi” haukuttujen 1950-luvun sosiaalityön pioneerien ajattelusta. Nämä olivat tuoneet USA:sta Suomeen yksilöllisen case workin ja pitivät sosiaalityötä tiedeperustaisena professiona eivätkä pelkkänä sosiaalilainsäädäntöä toteuttavana virkamiestyönä, millaiseksi se Suomessa perinteisesti nähtiin.

Satkakin halusi USA:han oppimaan. Unelma toteutui vuonna 1982, kun hän sai stipendin Stony Brookin yliopistoon New Yorkissa. Sieltä palattuaan edessä oli iso ammatillinen kriisi.

– Olin lähtenyt matkaan yhdenlaisen sosiaalityön ymmärryksen kanssa ja palasin täysin uuden ajattelutavan kanssa takaisin. En enää tiennyt, mitä sosiaalityö oikeastaan on ja miten sitä pitäisi tehdä.

– Mielessäni pyöri asiakaslähtöisyys ja tukku käsitteitä, kuten ’empowerment’, joita ei vielä suomen kielessä ollut olemassakaan.

Satka kertoi hämmennyksestään juuri sosiaalityön professoriksi Tampereen yliopistoon valitulle Jorma Sipilälle. Tämä ehdotti, että ajatuksiaan selvittääkseen Satka voisi ryhtyä tutkimaan suomalaisen sosiaalityön historiaa, jota ei vielä ollut tehty. Satka ryhtyi toimeen ja väitteli sosiaalityön historiasta Jyväskylän yliopistossa.

Omaksi tieteenalaksi

1970-luvulla hyvinvointivaltio oli voimakkaassa laajenemisvaiheessa. Julkinen sektori kasvoi ja sille tarvittiin runsaasti lisää akateemista työvoimaa. Vasemmistolaiset ajoivat edistyksen nimissä yleistä koulutustason nostamista koko yhteiskuntaan.

– Sosiaalityön suhteen alettiin ymmärtää, että tässä työssä onnistumiseksi tarvitaan muutakin tietopohjaa kuin taitoa tulkita lakikirjaa.

Yliopistoissa sosiaalityön eteneminen tieteenalaksi kohtasi kuitenkin esteitä. Syynä oli etenkin se, että alan koulutus oli aloitettu osana sosiaalipolitiikkaa.

– Sosiaalipolitiikka on omana tieteenalanaan varsin suomalainen erityisyys, Satka miettii.

– Sen nousu hallitsevaksi sosiaalihuollon tieteenalaksi Suomen yliopistoissa liittynee sotienjälkeiseen tilanteeseemme. Silloin tarvittiin paljon järjestelmätason tietoa orastavan hyvinvointivaltion organisoimiseksi ja koko sosiaaliturvajärjestelmän taustaksi.

Tutkimuskohteet näillä kahdella tieteenalalla ovat tunnetusti erilaiset. Sosiaalipolitiikka on makrotiede, jossa tutkitaan politiikkaa ja järjestelmiä. Sosiaalityö on mikrotiede, jolla on tieteenalan lisäksi professionaalinen käytäntö ja mikrososiaalinen kohde: ihminen sosiaalisissa suhteissaan.

Näiden kahden tieteenalan avioliitto oli jännitteinen. Sosiaalipolitiikan tutkijat johtivat laitoksia ja valta oli heillä. Sosiaalityön tutkimusta he eivät ymmärtäneet eivätkä arvostaneet.

Sosiaalityö on mikrotiede, jolla on tieteenalan lisäksi professionaalinen käytäntö ja mikrososiaalinen kohde: ihminen sosiaalisissa suhteissaan.

– Me nuoret, 1980-luvulla väitöskirjojamme työstäneet sosiaalityön tutkijat olimme laitoksilla kuin peukaloruuvissa. Aloittelevina tutkijoina meidän piti töissämme miellyttää riittävästi hallitsevia diskursseja ja todellisuuskäsityksiä, jotka eivät omiin tutkimusasetelmiimme olleet parhaita.

– Tiesimme, että vapaudumme kehittämään alan metodologiaa ja tutkimusmenetelmiä vasta itsenäisinä. Esimerkiksi alallemme olennaista käytäntösuhteen tutkimista ja yhteistyötä käytännön sosiaalityöntekijöitten kanssa oli aika mahdotonta tutkia leimautumatta huonoksi tutkijaksi.

1980- ja 90-luvut olivat sosiaalityön taistelun vuosikymmeniä. Vuosituhannen vaihteessa alettiin olla jo voiton puolella. Uuden ajan virstanpylväänä voisi nähdä Satkan, Synnöve Karvisen ja Tarja Pösön englanniksi toimittaman kirjan suomalaisen sosiaalityön tutkimusmetodologiasta. Se julkaistiin englanniksi vuonna 1999 Helsingissä järjestettyä eurooppalaisen sosiaalityön konferenssia varten ja kirja levisi ennennäkemättömän laajasti maailmalle.

Lokaa, vihaa – ja kollegiaalisuutta

Helsingin ylipistossa Satka toimi sosiaalityön oppiainejohtajana ja sai kamppailla etulinjassa sosiaalityön resursseista, virkojen täytöstä ja vaikkapa siitä, mitä lausuttiin sosiaali- ja terveysministeriön esityksistä tai mitä kirjoitettiin omasta toiminnasta kansainvälisille tutkimuksen arvioitsijoille.

Suinkaan aina vastustajat eivät pitäytyneet hyvien tapojen raameissa. Loka ja viha lensi monesti pahantahtoisesti ja satuttavasti. Satka ei silti antanut periksi. Mistä rohkeus tähän löytyi?

– Ensinnäkin on tärkeää huomata, etten koskaan kamppailut yksin, vaan meitä on aina ollut isompi joukko samoin ajattelevia kollegoita.

– Henkilökohtaiselle jaksamiselleni tärkein tuki oli mieheni, joka toimi työelämän tutkimuksen professorina ja oli taistellut itsekin alansa puolesta. Uskalsin olla vahva kun tiesin kotoa löytyvän mentorointia ja ehdotonta tukea.

Opetuksen kehittäjä

Tutkijuuden, esitaistelijan ja historioitsijan tehtäviensä lisäksi Satka on merkittävästi kehittänyt urallaan sosiaalityön pedagogiikkaa. Suurin haaste pedagogiikassa liittyy siihen, miten antaa yliopistossa, joka on hyvin erilainen toimintaympäristö kuin sosiaalityön käytäntö, tuleville sosiaalityöntekijöille sellaiset tiedot ja taidot, joilla pärjää.

Satkan ja hänen tiimiensä tavoitteena on ollut muun muassa se, ettei käytännönopetusta toteuteta yhdessä pötkössä kesällä, vaan opiskelija on osan viikostaan kentällä ja osan yliopisto-opetuksessa, jossa käytännön kokemuksia reflektoidaan.

Sosiaalityöntekijöiden pitää muistaa pitää alastaan nyt ääntä.

Sosiaalityössä tärkeää on suhde toisiin ammattiryhmiin ja tietenkin asiakkaisiin. Tätä silmällä pitäen Satka alkoi aikoinaan vetää Jyväskylän yliopistossa ihmissuhde- ja ryhmätyötaitojen opetusta. Kurssista tuli legendaarisen suosittu ja tärkeä.

– Moinen pienryhmäopetus oli sosiaalitieteissä hyvin poikkeuksellista. Matkasimme kerran vuodessa bussilla opiskelijoiden kanssa Konneveden tutkimusasemalle pitkäksi viikonlopuksi. Kävimme siellä läpi opiskelijoiden kokemia asiakastilanteita muun muassa sosiodraaman keinoin, videoimme esitykset ja keskustelimme niistä. Lisäksi analysoimme sitä, miten toimimme ryhmänä.

”Ääntä pitää ja saa käyttää”

Soten suhteen Satka on varovaisen optimisten. Viimeiset työvuotensa hän toimi käytäntötutkimuksen professorina Helsingissä ja vietti osan ajastaan HUS:iin sijoitetussa Heikki Waris instituutissa.

– Viime vuosina huomasin, että lääkärit ovat avoimia yhteistyölle sosiaalityöntekijöiden kanssa. Tämä lupaa hyvää tulevaisuuden suhteen, mutta sosiaalityöntekijöiden pitää muistaa itsekin pitää alastaan nyt ääntä, veteraanitaistelija muistuttaa.

– Tiedän, ettei esillä oleminen ole alallamme luontaista. Sosiaalityöntekijät ovat perinteisesti olleet lain ja palvelujärjestelmien toimeenpanijoita, ja tämä historia on tuottanut liiankin vetäytyvää ja nöyrää kulttuuria ja tottelevaisuutta auktoriteettien suhteen.

– Nyt meillä on loistava hetki vaikuttaa siihen, että sosiaalityö huomioidaan yhteiskunnassa sen ansaitsemalla painoarvolla.

Emeritaprofessori Mirja Satka

• Syntynyt 1953
• Valmistunut sosiaalihuoltajaksi ja filosofian lisensiaatiksi Tampereen yliopistosta.
• Väitteli 1996 yhteiskuntatieteiden tohtoriksi Jyväskylän yliopistosta
• Toiminut Lapin, Tampereen, Jyväskylän ja Helsingin yliopistoissa esittelijänä, tutkijana, lehtorina, dosenttina ja professorina.
• Kirjoittanut yli 100 tieteellistä julkaisua ja toiminut Suomen akatemian tutkijana.
• Sosiaalityön tutkimuksen seuran ja eurooppalaisen sosiaalityön tutkimusjärjestön ESWRA:n perustajajäsen.

Tapio Ollikainen