– Joskus minulla on tuhatkin ihmistä yhtä aikaa katsomossa ja täytyy myöntää – se on haastava kohtaaminen. Että se mitä kerron, sopisi heille kaikille, Aira Samulin toteaa. Kuva: Mirva Kakko / Lehtikuva
Ovikello soi Helsingissä Bulevardilla ja huoneiston emäntä, ikinuorekas Aira Samulin, yrittäjä ja julkisuuden ammattilainen, avaa oven. Hän halaa tulijaa heti mutkattomasti ja pyytää peremmälle.
Asetumme salin sohvalle erkkeri-ikkunoista siivilöityvään valoon ja juomme teet. Laitan nauhurin päälle ja ryhdymme yhdessä pohtimaan, mikä on tehnyt 91-vuotiaasta Aira Samulinista sellaisen ihmisten kohtaajan, että hänen Hyrsylän mutkassa sijaitsevan matkailukohteensa vierasmäärät sen kuin lisääntyvät ja täällä Bulevardilla, ”Airan tarinasalongissa”, vierailee kymmeniä ryhmiä vuodessa.
– Kyllä se siitä lähtee, ettei muista itseänsä olevan olemassakaan. Vaan keskiössä on se toinen henkilö, tai he, Aira aloittaa.
– Joskus minulla on tuhatkin ihmistä yhtä aikaa katsomossa ja täytyy myöntää – se on haastava kohtaaminen. Että se mitä kerron, sopisi heille kaikille.
Hän pitää ohjenuoranaan hauskaa sanontaa, joka ei kuitenkaan ole vitsi ollenkaan:
– Ihmisten pitäisi unohtaa se oma napa, Aira sanoo painokkaasti.
Huomaavaisuutta muita ja itseä kohtaan
Aira sai jo kotikasvatuksessaan perusarvot huomaavaisuudesta toisia ihmisiä kohtaan. Hänestä on tärkeää, että jokainen antaa myös itsestään jotakin kohdatessaan uuden ihmisen. Mutta siinäkin on rajansa. Sen Aira Samulin tietää elettyään hurjan viime vuoden 2017.
– Se oli Suomi 100 ja minä 90, ja niin minua haluttiin joka paikkaan. Haluttiin kuulla vanhoja muistoja ennen sotia, sodan aikana ja sodan jälkeen. Minulla oli niin paljon muisteltavaa, että se meni yöuniinkin.
Aira Samulin tunsi velvollisuudekseen mennä kaikkiin tilaisuuksiin, etenkin sotaveteraanijuhliin, onhan Airalla sotaveteraanitunnus itselläänkin. Hän työskenteli pikkulottana ennen sotia, ja isona lottana sodan aikana. Aira tunsi juhlissa olevansa isänmaan asialla, vaikka kokonaisuudessaan vuosi oli stressaava.
– Kun vuosi oli ohi, tuli minulle nyt keväällä aivoinfarkti. Onneksi infarkti oli niin lievä, että siitä ei ole minulle haittaa, Aira kertoo ilmiselvästi kiitollisena parantumisestaan.
– Elämä pitää elää taidolla, eikä pitäisi uhrautua liikaa. Siinä käy itselle huonosti eikä muille käy sen paremmin, Aira sanoo ja kertoo päättäneensä, että nyt hänenkin elämäänsä tulee muutos.
– Minulla on Hyrsylän mutka, jonka olen säätiöittänyt. Säätiön hoitaminen ja taloudelliset asiat hoidan, mutta joka paikkaan meneminen, siinä tulee nyt vähän rajoja, hän sanoo.
Vapaaehtoistyössä
Muut ihmiset ovat paljon kiinnostavampia kuin minä itse, sanoo Aira, joka on työskennellyt laajasti vapaaehtoistyössä sosiaalialalla vammaisten, vanhusten, mielenterveysongelmaisten ja nuorten kanssa puhumattakaan töistään muotialalla ja tanssikoulun vetäjänä.
Itseasiassa Aira on hyvin hämmästynyt siitä, että oltuaan nuorisoidoli 1960‑, 1970- ja 1980-luvuilla, hän tuntee olevansa myös nykyisen nuorison kiinnostuksen kohde. Kävellessään kadulla, nuoret tulevat juttelemaan hänelle ja ottavat selfieitä hänen kanssaan.
– Se on ällistyttävää. Tämä vain kertoo siitä, että nuoriso on auki. He eivät tule kaikkitietävänä ja uteliaana, Aira pohtii.
Uteliaista ihmisistä hän ei pidä, sillä uteliaisuus on ”itsekästä”. Aira myöntää, että aikuisten vastuu ja vaikeudet voivat viedä aukiolon ilon, mutta silti. Hän peräänkuuluttaa myös huomaavaisuutta siinä, miten ihmisiä lähestytään.
Elämä pitää elää taidolla, eikä pitäisi uhrautua liikaa.
– Olen nähnyt vanhainkodissa, kun eräs henkilö meni töksäyttäen, että ”mitäs se Miina”, niin vanhus potkaisi. Ja ajattelin, että jumankauta, noin pitäisi tehdä justiinsa!
Tämä ei tarkoita, että Aira hyväksyisi väkivallan, mutta toisen rajojen kunnioittaminen pitäisi olla hänestä itsestään selvää. Niin kuin senkin, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan ihmisen kohtaamisessa pitäisi olla tarkkana. Varsinkin ammattilaisen.
– Vaikeuksien keskellä elävien ihmisten herkkyystaso on niin korkea, että he näkevät ilmeiden ja kaiken läpi. Jos tuomitset, niin se on viimeinen naksaus sille, jolla menee huonosti ja jonka itsetunto on maassa.
Kohtasipa sitten eläimen, lapsen, vanhuksen, mielisairaan tai huumeiden käyttäjän, Aira pyrkii saamaan kohdattavalle itsetuntoa.
– Eikä se tarkoita sitä, että ”oletpas sinä sitä ja tätä”, vaan kun se näkyy naamasta, mitä ajattelee. Kun ihmiset oppisivat sen! Ei tarvitse kun ajatella, katsoa ja hyväksyä se toinen, hän lisää.
Vahvaksi kasvanut
Nykyisin puhutaan resilienssistä eli selviytymiskyvykkyydestä, joka tarkoittaa henkistä vahvuutta ja joustavuutta sekä vaikeuksien kohtaamista ja niistä selviytymistä. Aira Samulinilla on selviytymiskyvykkyyttä mitä suurimassa määrin.
– Minä olen kasvanut sellaiseksi. Synnyin mielisairaan äidin syliin, hän oli minusta riippuvainen ja hän tukeutui minuun. Olin vanhin lapsi ja oli selvittävä. Siitä lähtien minä olen pärjännyt sillä, että olen kasvattanut vahvuutta ja viisautta.
Viisaus tarkoitta Airan mukaan sitä, että ymmärtää asiat ja että elämänasenne on oikein.
– Eikä sinulla ole sitä napaa. Muistutan aina siitä navasta. Napa edellä ei kannata mennä mihinkään, mutta ei liioin nöyristellä, se on kamalan näköistä, hän sanoo ja nauraa taas iloisesti, ja antaa mielestäni kelpo elämänohjeen meille kaikille.
– Selviytymään oppii selviytymällä. Yhtä lailla kuin fyysistä kuntoa, niin selviytymistäkin voi treenata. Eikä asennoidu niin, että miten minulle nyt näin huonosti kävi? Ei me olla mitään sopimusta tehty, mitä elämässä saa tapahtua ja mitä ei.
Aira Samulinin mielestä järjen ottaminen käteen auttaa myös. Yleensä kaikkeen.
Työn iloa
Ulkona sataa lehtiä, keittiössä kahvikuppirivi odottaa tarinasalongin vieraita ja me pohdimme Airan pitkää elämää, sen monia vaiheita, iloja ja suruja. Suurin ilo ja suurin suru liittyy Airan tyttäreen, Pirjoon, joka sairastui jo 15-vuotiaana skitsofreniaan ja kuoli äskettäin, syyskuun alussa.
– Puhun aina siitä, että työ on paras lääke. Äitini, joka joutui menettämään kahdeksasta lapsesta viisi ja sitten miehensä sodassa, niin hänellä oli lause, ”työ on paras lääke”. Nyt kun tyttäreni kuoli, äiti on tullut mieleeni juuri tästä lauseesta, että työn avulla selviää. Työ pitää ihmisen koossa.
Jokaisesta työstä voi löytää uutta.
Ja työtä Aira Samulin on tehnyt hartiavoimin ja tekee yhä. Esimerkiksi yrittäjänä hän on ollut kahdeksalla vuosikymmenellä, teko, josta hänet on palkittukin. Rutinoitumista hänen mukaansa pitää kuitenkin varoa.
– Jokaisesta työstä voi löytää uutta. Tekee sen jotenkin kauniimmin tai järjestelmällisemmin ja nauttii siitä. Rytmi ja järjestelmällisyys ovat tärkeitä. Ja nyt en puhun rytmitajusta vaan elämänrytmistä. Vaikka en halua sen enempää neuvoa, rytmi ja järjestys sopii kaikille ikäluokille ja kaikille yhteiskuntaluokille. Jos työn kokee vastenmieliseksi, kuluttaa se paljon enemmän.
Työ ei ole Airan mukaan häntä kuluttanut. Elämä on tuonut eteen monia haasteita, mutta ilmeisen tunneälykkäänä ihmisenä hän on selvinnyt. Sellainen ajatus pälkähtää päähäni, kun katson tätä ryhdikästä mustiin pukeutunutta naista, joka nauraa haastattelun aikana paljon. Ei missään tapauksessa itsekeskeisesti omaan napaansa tuijottaen, vaan surun keskelläkin, ilosta.
