Maailman vaikein työ -kampanjan tarinat

Kampanjaa varten on kerätty tarinoita sosiaalialan korkeakoulutetuilta. Viikossa saapui yli sata tarinaa, joista jokainen kertoo siitä, että kyseessä todella on maailman vaikein työ. Suurkiitos kaikille tarinansa jakaneille.

Tutustu tarinoihin

Hannele, sosionomi (AMK), perhekuntoutus:

”Kohtaan työssäni päivittäin ihmisiä, joita kukaan ei ymmärrä, kukaan ei puolusta. Silloin se on minun tehtäväni.

Esimerkiksi sijoitettu lapsi kieltäytyy vastaamasta biologisen vanhemman puheluun tai nuori saa vuosia myöhemmin nepsy-diagnoosin, jota on edeltänyt pitkään vaikeudet koulunkäynnissä, monta itsemurhayritystä ja lähipiirin aikuisten neuvottomuus ja väärät tulkinnat.

Tässä sitä sukeltaa itsekin syvään päähän, kun asiakkaan tilanne on niin heikko. Tekee minkä pystyy ja yrittää kannatella, vaikka yhteiskunta ei toimi eikä kuule.”

Sosiaalityöntekijä, terveyssosiaalityö

”Työssäni kannattelen asiakkaan elämää käsissäni, kun sairaus vie työkyvyn, toimeentulon ja jaksamisen ja tuo tilalle pelkoa, epätoivoa ja yksinäisyyttä.

Kun kysyn uudelta asiakkaalta, missä voisin olla avuksi, saan yleensä vastaukseksi: ”Voi, en tiedä edes mistä aloittaa”. Sairastuminen uuvuttaa ja vie voimat omien asioiden hoitamiseen.

Sosiaalityöntekijänä varmistan, että asiakkaani pystyy sairaudesta huolimatta jatkamaan arkeaan ja saa riittävästi tukea kotona pärjäämiseen. Pidän huolta, että hän selviytyy sairauden aiheuttamista kustannuksista.

Jos minulla ei olisi sosiaalityön koulutusta, en tiedä osaisinko tehdä tätä työtä hyvin, tai uskaltaisinko edes. Vastuu on niin suuri.”

Katja, sosionomi (YAMK), rikosuhripäivystys:

”Näen työssäni mitä on lohduttomuus, kun ihminen menettää omaisensa henkirikoksen uhrina.

Suurimman surun keskellä omaisen syliin tipahtaa kymmeniä hoidettavia asioita ja hän huomaa olevansa osa tuntematonta rikosprosessia.

Vaikein työtehtäväni on ollut osanottojen esittäminen vanhemmille, jotka ovat menettäneet lapsensa henkirikoksen uhrina. Kenenkään ei tulisi joutua kohtaamaan elämässä niin vaikeita asioita. Se on kuitenkin osa minun työtäni.

Kun elämä romahtaa, meitä sosiaalialan ammattilaisia tarvitaan.”

Varhaiskasvatuksen opettaja:

”Missä vaiheessa varhaiskasvatuksessa työskentelystä tuli selviytymistaistelua?

Eräänä työpäivänä olin yksin työvuorossa, ja lapsia alkoi olla jo reilusti yli lain salliman rajan.

Työvuoroni oli alkanut aamukuudelta ja vastaanotin saapuvia lapsia. Työkaveria ei kuulunut töihin.

Puuro kiehui hellalla yli kattilan, yksi pienimmistä lapsista itki, pari tappeli, kaksi eri ovikelloa ja puhelin soivat yhtä aikaa.

Minä ja vastuullani olleet lapset selvisimme tuosta päivästä ilman fyysisiä vammoja. Itse laskin minuutteja työpäivän loppumiseen, koska pelkäsin, että jotain sattuisi.”

Hanna, sosionomi (AMK), lastensuojelu:

”Mä olen tuijottanut nuorta hänen rikkomansa ikkunan läpi ja tajunnut, että mua vastaan katsovat tyhjät silmät on huumeiden samentamat ja apua kipeästi kaipaavan nuoren silmät.

Mun työ lastensuojelussa nuorten kanssa oli antoisaa, mutta se oli myös haastavaa, kuormittavaa ja vaarallista.

Siellä oli läsnä väkivallan uhka, palveluiden riittämättömyys, hatkat, itkut ja ahdistukset.

Samalla mä pelkäsin myös itse.

Tuo rikottu ikkuna oli seurausta siitä, että nuorelle ei ollut myönnetty niitä palveluja, joita me oltiin yhdessä katsottu hänen tarvitsevan.

Työssäni mä autoin niitä nuoria, joiden kokemukset ja ajatukset järkyttäisivät vahvemmankin mielen.”

Sosiaaliohjaaja, vanhustyö:

”Ammattilaisena minulla on velvollisuus suojella vanhusta.

Välillä se on kuitenkin vaikeaa, jos ikääntynyt asiakas laiminlyö itseään. Hän ei joko ymmärrä tilanteen vakavuutta, välitä tai halua joutua autetun rooliin.

Asiakkaan asunto haisee pissalle, hän laihtuu ja hygienia on niin huono, että iho menee rikki.

En voi väkisin auttaa, mutta en myöskään jättää heitteille.”

Sirpa, sosiaalityöntekijä, sosiaali- ja kriisipäivystys:

”En ikinä unohda joulua 2004, jolloin tsunami aiheutti valtavaa tuhoa Aasiassa. Tämä katastrofi kosketti satojatuhansia ihmisiä. Kuolleiden joukossa oli myös suomalaisia.

Muistan edelleen sen työpäivän, kun seisoin Helsinki-Vantaan lentoasemalla, saapuvien lentojen aulassa. Odotin Aasiasta palaavia suomalaisturisteja, joista osa palasi kotiin läheisensä menettäneenä.

Ihmisten keskuudessa vallitsi syvä hiljaisuus.

Tässä työssä minun on oltava valmis kohtaamaan ihminen kriisin keskellä. Manuaali puuttuu. On osattava.

Ammattilainen osaa, vaikka kyllä mekin joskus tarvitsemme hetken kootaksemme itsemme järkyttävien tapahtumien keskellä.

Tämä on sosiaalialan arkea.”